Hyvän mielen lähettiläs

En ole perusluonteeltani mitenkään yltiöpositiivinen enkä taipuvainen mihinkään fiilistelyihin kovinkaan helposti. Siksi tämän päivän feel good -tyyppinen tapaus on jotenkin pienuudessaan ja yksinkertaisuudessaan ravisuttanut ajatusmaailmaa hetkeksi. Se oli niin pieni ja yksinkertainen, että varmasti nauratte (taas kerran) kun kerron.

Ei siinä sen kummempaa kuin että ensin Toka huusi ulkoa, että takapihallamme on kissa. Menin katsomaan, että onko tuttavan näköinen, mutta ei ollut. Silti tämä tyyppi katsoi sopivaksi lähestyä meitä ja tulla vierailulle. Kissa tuli ovesta sisään ja kiersi varsin määrätietoisesti jokaisen huoneemme - kaikki ovenpielet ja huonekalut tietenkin hinkattiin perusteellisesti. Kun kierros oli valmis, hän kellahti selälleen lattialle ja selkeästi odotti rapsutuksia. Ja kehräsi. Kovaa.

Miten voi näinkin lyhyt kontakti karvakasaan saada paremmalle mielelle? Oikeasti. Se turkin pehmeys ja kehräämisen ääni ja tuntu käden alla... Kaikki tietävät myös, että kissat eivät osaa mielistellä niin kuin esim. koirat: jos kissa ei tykkää niin se ei tosiaan tykkää. Sen vuoksi kaikki niiden huomionosoitukset tulee ottaa myös kunnianosoituksina!

Toivomme kissin pikaista paluuta!

Huono potilas

Aiemmassa postauksessa jo kerroinkin, että keuhkopoliklinikalta sain passituksen reumalääkärille, koska epäilivät lonkkakipuni olevan merkki niveloireisesta sarkoidoosista. Viime viikolla kävin veri- ja pissinäytteellä sekä röntgenkuvassa ja tänään sitten siellä lääkärillä.

Oli perusteellinen haastattelu ja lonkkanivelten vääntely ja päällepäätteeksi lääkäri katsoi ne vielä uä:llä. Jotenkin siinä kävi niin, että tri ei varsinaisesti sitten loppujen lopuksi puhunut sarkoidoosista juurikaan mitään, arveli että kipu saattaisi johtua lievästä synoviitista elikkäs niveltulehduksesta. Mutta kun röntgenkuvassa ei näkynyt merkkejä tulehduksesta eikä myöskään ultraäänikuvassa. Molempien perusteella kumpikin lonkkanivel on ihan ok. Ja CRP:kin oli vain 3, että mitään kovin raflaavaa tulehdusta ei senkään perusteella voi olla. Mutta sitten toisaalta yllättäen koholla olikin sitrulliinipeptidivasta-ainearvo - se oli 28 U/ml, kun normaaliarvo on alle 7 U/ml. Toisaalta 28 on hyvin matala positiiviseksi arvoksi, mutta kuitenkin.

Ei mulle vielä lätkäisty nivelreumadiagnoosia siltikään, kun mulla on väärät oireet. Tai ei ne ole väärät oireet, ne on vaan päinvastoin. Nivelreuma alkaa yleisesti pienistä nivelistä, mulla on noi lonkat kipeät; nivelten pitäisi olla kipeimmillään aamuisin, jolloin mua ei satu ollenkaan; lonkkien suhteen sisäkierron pitäisi olla kipein, mulla se ei satu ollenkaan mutta ulkokierto on täyttä tuskaa; tavallisimmin kipu on liikekipua, mulla enemmänkin leposärkyä. Eikä ole kuumeilua eikä turvotusta eikä kuumotusta eikä punoitusta.

Niin että mitä tästäkin nyt taas ajattelisi? Vaikea sanoa. Onhan se kiva, ettei mitään vakavaa löydy, mutta kun omituisia oireita on kuitenkin jokseenkin koko ajan. Ja sitten taas kun jotain löytyy, niin se on niin kertakaikkisen epämääräistä, ettei siitä ole kuitenkaan mitään iloa. Sen verran noita nivelreumasivuja netistä vilkuilin, että silmiin osui sana autoimmuunitauti. Ihan niinkuin diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta ja se sarkoidoosikin. Että onko tämä nyt sitten se mun juttuni, että hyljin itse itseäni? Aloin jo mielessäni nähdä kuvia, joissa murenen sisältäpäin ja loppujen lopuksi jäljellä on pelkät kasaan painuneet kuoret.

Sitä odotellessa syön kuurin tulehduskipulääkettä ja odottelen aikaa oikean lonkan magneettikuvaukseen.

Heureka!

Epätoivon vimmalla yritetään saada viimeisiä lomapäiviä kulumaan johonkin muuhun kuin Tokan kitinän kuunteluun*, ja niinpä läksimme ajelemaan kohti Vantaata ja Heurekaa. Mukaan lähti Sisko, Ekalle henkilökohtaiseksi avustajaksi ja minulle henki(lökohtai)seksi tueksi.

Se on kyllä kiva paikka se Heureka. Päivä ei ollut onneksi mikään kovin ruuhkainen, mitä nyt joku bussilastillinen itänaapureita pelmahti paikalle jossain vaiheessa. Hyvin siellä silti mahtui hääräämään. Toka käveli nuoralla, potki tarkkuusjalkapalloa, pelasi tanssipeliä, teki vetyraketin ja pomppi "kuukävelyvaljaissa". Heurekan nettisivuilla mainostettiin tätä Liiku ja pelaa -näyttelyä sil viisiin, että myös liikuntaesteiset on otettu huomioon ja että myös tavikset pääsevät kokeilemaan pyörätuolilla liikkumista. No, löytyi sieltä Ekallekin tekemistä ihan kiitettävästi, moneen juttuun pääsi liki ilman avustamattakin. Mutta se pyörätuolin kokeileminen oli kyllä hiukan ylimainostettu juttu... Tehtävän nimi oli Diskodonitsi ja se koostui parin metrin läpimittaisesta kaukalosta, jonka sektoreihin syttyi sattumanvaraisessa järjestyksessä värivaloja. Pyörätuolilla piti sitten ohjata aina palavan valon päälle. Talo ei tarjonnut mitään kovin hääviä tuolia yleisön käyttöön, mutta kyllä sillä sen verran pystyi kelaamaan, että tajusi idean. Eka meni tietysti omalla tuolillaan ja veti kyllä hyvin, tietenkin. Tokakin lainasi Ekan tuolia, koska se toinen oli ihan liian leveä. Ei olisi kädet riittäneet vanteille asti...

Kaikenlaista siellä opittiin, mm. se että Toka painaa yhtä paljon kuin ahma. Minä, Eka ja pyörätuoli painetaan yhtä paljon kuin delfiini. Eka, Toka, Sisko, minä ja pyörätuoli painetaan yhtä paljon kuin leijona. Hyödyllistä tietoa! Varmaan opittiin muutakin, mutta en nyt muista tähän hätään. Harmi, kun valokuvia ei oikein ole kun kamerani on USA:ssa.

*Piru periköön kesämökit ja ihmiset, jotka viettävät lapsineen koko kesän jossain skutsissa. Kavereita ei ole näillä urbaaneilla, jotka jäävät sitten kotinurkkiin kirjaimellisesti ruikuttamaan.

Ja hopeareunus...

Joskus silloin tällöin saattaa ahistuksesta seurata jotain hyvääkin. Tänään vallinneella raivolla sain aikaiseksi revittyä sadevesirännin irti seinästä. Tarkoitus on nimittäin koko kesän ollut järjestää sadeveden keräysjärjestelmä, ettei tarvitsisi kaikkea kasteluvettä kantaa hanasta. Me kun maksamme vedestä kulutuksen mukaan. Tynnyri oli jo olemassa, toteutus puuttui. Mutta annas olla kun hiukan v*tuttaa niin johan lähtee... Toka hiukan auttoi, että sain tynnyrin reunan ujutettua seinän ja rännin väliin, ja hienohan siitä tuli!
Hiukan tuo ränni on nyt viistosti irti seinästä, koska tynnyriä ei saa ihan kiinni seinään, koska siinä on tiellä sellainen salaojituksen truutti, jota en tod. ala repiä irti maasta. Saskatoon peittää rännin sopivasti niin, ettei sitä juurikaan oleskelualueilta huomaa ja mitä sitten vaikka huomaisikin! Omapahan on rännini. Vielä kun keksisi jotain naamiointia tuolle siniselle tynnyrille, se ei ole mikään maisemankaunistus.

Kesämalvikit olivat muuten hauska tuttavuus. Tänä keväänä siemenestä kasvatettuja ja nyt alkavat kukkia, kukan läpimitta kymmenisen cm. Että hiukan paremmalta tuntuu taas.

Sturm und Angst

Kirjoitin jo yhden tekstin, mutta poistin sen, koska en ilennyt julkaista. En tiedä, kannattaako tätäkään sen puoleen. Joka tapauksessa muutama viime päivä, ja erityisesti tämä, ovat olleet supervaikeita. SK:han lähti viime maanantaina 2 viikon konferenssimatkalle San Fransiscoon, melkein viikko siis takana taas yksinhuoltajuutta ja toinen mokoma edessä. Ja mä en jaksaisi enää yhtään. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Mä olen koko ajan niin vihainen ja katkera, että kohta halkean.

Mulla on vielä ensi viikko lomaa itselläni, mutta tuntuu jo siltä etten ehdi tekemään enää yhtään mitään, enkä muutenkaan ole saanut aikaan mitään mitä olisin halunnut. Olin ajatellut, että lomalla sitten ehdin vaikka soittelemaan orkesterin kololle kaikessa rauhassa ja treenailen kaikkia vanhoja kappaleita from way back when. No missäs välissä mä sinne nyt sitten menisin, kun ei ole lapsille vahtia. Haluaisin käydä itsekseni kaikessa rauhassa kävelemässä kaupungilla, vaikka kahvilla jossain. Haluaisin tavata kavereita, mutta eipä ole sellaisiakaan tähän hätään.

Bänditreeneihin sentään pääsin tällä viikolla, mutta kun sateen vuoksi sitten peruuntui se keikka, jota varten harjoiteltiin. Ja mä oisin niin halunnut soittaa. Eikä kotonakaan oikein voi oikeasti soittaa, aina se kuitenkin häiritsee jotain.

Mua sattuu koko ajan jostain päin, en jaksa sitäkään enää. Juuri nyt särkee oikea ranne, säteilee kyynärvartta pitkin olkavarteen. Hetki sitten se oli oikea lonkka, kun otin yhden vääränlaisen sivuaskeleen. Sitä ennen oikea solisluu, jota on juilinut jo useamman päivän. Mihinkään näistä säryistä ei auta särkylääke, ne vaan tulee ja menee omia aikojaan. Niin kuin toi iskiaskipukin, jonka ansiosta melkein pudotin Ekan kun olin nostamassa häntä autoon. Onneksi vain melkein ja onneksi oli vetreä apuvoima paikalla.

Siis kyllähän tämä päiväkin sinänsä meni ihan mukavasti. Kävimme lasten kanssa hiukan katselemassa Tall Ships Race -tapahtumaa ja kaikki meni hyvin. Sen jälkeen kävimme hiukan vaateostoksilla (jokaiselle jotakin) ja päälle vielä kahvikyläily kivojen, kivojen ihmisten kanssa. Silti nyt kurkusta kuristaa ja itkettää. Tarttis siivota. Tarttis pestä pyykkiä. Tarttis saada pari mööpeliä paikalleen. Tarttis hoitaa itseään, mitata ja pistää ja laskea hiilihydraatteja ja ottaa muutkin lääkkeet. Enkä. Sanoudun irti täten.