Kaiho

Kaiho sekä nostalgia voivat näköjään vaania aika monessa paikassa, odottamatta ja toisaalta niin itsestään selvästi. Ensin sitä kävelee vaikka kaupungilla, kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä jostain tulee tuoksu, ääni, tunne, ajatus, assosiaatio, joka vie ajatukset jonnekin muualle. (Cliché? Oh yes, baby!)

Mulle nyt tänään kuitenkin kävi niin. Koska tänään on torstai, olin tietysti menossa bändin harjoituksiin. Ja koska (edelleen) pysäköintiteknisistä syistä menen aina ajoissa, ajattelin käydä (ja kävinkin) kirjastossa palauttamassa kirjoja, se kun on kätevästi siinä osapuilleen korttelin päässä. Liikennevaloissa seistessä ja jokirantaan päin katsellessa se iski, se kaiho. Muistin äkkiä, miltä tuntui työntää Ekaa vaunuissa ensimmäisiä kertoja, juuri jokirannassa koska asuimme lähistöllä silloin. Vuodenaika oli sama, maaliskuun lapsi nukkui vällyjen alla ja minä olin haljeta ylpeydestä.

Mustarastas lauloi puun latvassa. Maailmassa ei vielä ollut vikaa eikä vammaa. Kaikki oli silloin hyvin.

"The problem's with me spilling, not me herring."

Kummottost se sit olis, jos olis ihan normi persoona? Kun ajattelin tätä: polkaisin tänään fillarilla töihin ja kotiin myös. Totesin, että sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun niin teen. Jaa miksi? No siksi, että korvani eivät kestä pyöräilyä. Ihan oikeesti, tykkäisin pyöräillä kyllä, työmatkakin on just sopiva pyörällä taitettavaksi, mutta korvat ei kestä. Pyöräillessä tulee sen verran viimaa vastaan (ja tänään oli ekstratuulista ja aina se h-vetin vastatuuli), että se aiheuttaa korviin sanoinkuvaamattoman säryn. Lisäksi inhoan pyöräilykypärän käyttöä, mutta pakko sitä on kuitenkin pitää. Muuten menee uskottavuus lasten silmissä. Niin tosta viimasta, tietysti tajuan että päässä voisi pitää jotain lämmittävää, mutta sinne kypärän alle mitään mahdu, plus että kun muuten hikoaa pää ja kovin pitkällä toukokuussa alkaa näyttää hiukan oudolta jos pyöräilee pipo tai korvalaput päässä. Em. syihin vedoten parkkeeraan täten pyöräni pihavajaan odottamaan kesän helleaaltoja, ehkä silloin ei päätä palele.

Puts & Plank

Jos ajatellaan, että on henkilö A, joka on omalla viehättävällä tavallaan erikoinen, ja haluaa ko. henkilö vaihtelua ja jännitystä elämään, niin sehän hankkii sitä vaikka menemällä autopesulaan. On se ennenkin ollut autopesulassa, mutta ei tämän uuden, korkeamman ja leveämmän auton kanssa (VW Caddy) eikä "miehittämättömässä" pesulassa. Seuraa (täysin hypoteettinen, huom!) tilanne, jossa hlö ajaa yhdelle pesulalle, mutta ei ymmärrä ohjeita eikä tiedä autonsa a) leveyttä, b) korkeutta, c) renkaan korkeutta tahi d) maavaraa. Sitä paitsi sinne pesulaan on joku ihme ajoreittilabyrintti. Tunnustan henkilö A:n puolesta, että hän on tyhmä eikä uskalla ajaa sinne. Itsepalvelupesupaikalla oli jonoa (monta juippia & Escortia), joten ei auttanut kuin rohkaista ja mennä lähipesulaan, jonka ulkopuolella on tilaa ensin istua ja ihmetellä omia & auton ulottuvuuksia. Ja todeta että haloo, ei meillä sentään mitään rekkaa ajeta...

Viimeiset sanat & testamentti puhelimitse Siskolle (mm. lainassa olevien DVD-levyjen sijainti kirjahyllyssä) ja eiku ineen. Auton edessä näkyvässä ovessa oli näkyvällä paikalla vikapalvelun puhelinnumero. Jos kävisi niin, että meikäläisen kohdalla tulisi oikosulku ynnä black out härveliin, niin tasan se tulisi heti sen jälkeen kun auto on kuorrutettu pesuvaahdolla. Eikä näkyisi numero ennen kuin se vaahto olisi valunut alas ja aika paksulta se vaahto vaikutti, saattaisi kestää. Onneksi sovin Siskon kanssa turvajärjestelyistä, aika reilulla aikamarginaalilla tosin.

No niin, siis sisällä ollaan. Autossamme ei ole antennia ja sivupeilit muistin kääntää. Sitten yritin vain istua lunkina, kun harjat huiskivat ympäriinsä. Älkää käsittäkö väärin, en mä niitä pelkää, tilanne on enemmänkin huvittava. Ensin ne huiskivat edestä taakse, räpäräpäräpäräpäräpä. Hetken hiljaisuus. Hurinaa. Taustapeilistä näkyy, miten takaikkunan alareunasta alkaa uusi huiskinta. Räpäräpäräpäräpäräpä. Och samma tvärtom. Ja silmien editse kulkivat kaikki huonot kauhuleffat, joissa action alkaa sillä että taustapeilistä näkyy murhaaja, autopesulan harja tms. Eikä siinä mitään, aikansa kun hekottelee erinäisiä harjaskenarioita, niin sitähän on ihmisellä puhdas auto. Mutta: ei se kyllä mikään äärest hyvä pesu ollut, pelkääjän puolen ovi esim. on aika raidallinen eikä ollenkaan niin säihkyvän lambadanvihreä kuin olettaa sopii. Pääasiallisesti kuitenkin olemme nyt edustavampi näky kuin ennen pesua, ihan kuin olisi itsekin vähän fiksumpi. Vapaaehtoisia siivoamaan sisäpuolta?

Ja vielä niille, joiden mielestä on naurettavaa kohkata näin paljon yhdestä autonpesusta, ette ilmeisesti katsele Top Gearia:

Oksasakset jne.

Eilisillan sapetus (siitä opiskelijasta siis) on hiukan kerinnyt haihtua päistäni tässä yksin ollessani. SK otti kakrut eilen ja lähti siskonsa luoksi pääsiäiskyläilemään ja jätti mut tänne viettämään omaa pää(n)si(s)äistä.

Nyt kun kerran ulkona on ollut äärimmäisen kaunis ilma (takapihallamme mittarissa 36 astetta Celsiusta), niin en hetkeäkään harkinnut mitään sisätilojen siivousta, vaikka tietysti olisi tarvinnut. Eipäti ei, otin lasillisen punaviiniä messiin ja lähdin leikkelemään pensaita, putsailemaan kukkapenkkejä ym. sellaista, joka olisi sujunut paljon paremmin ilman sitä punaviiniä, koska yllättävän äkkiä alkoi tasapaino oikutella. Kaikki sormet ovat kuitenkin tallella enkä saanut yhtään oksaa silmäänkään. Kaikenlaista sieltä maasta punkee ylös jo, ainakin muurahaiset ovat heränneet. Ja leppäkertut. Ja yhden perhosenkin näin jo. Putsasin pihakeinun ja keinahtelin siinä sitten somasti, kun en enää kehdannut horjua pitkin puskia.

Sain vihdoin katsottua myös digiboksilla jo pitkään tilaa vieneen elokuvan Frida, minkä jälkeen koin pakottavaa tarvetta nyppiä kulmakarvojani... Lopun edestä vaan söin ja oleilin ja tänään aamulla nukuin pitkään. Heräilin yöllä kyllä muutamaan otteeseen, oon ollut hiukan nuhainen eikä henki oikein kulkenut. Ja näin niin omituisia uniakin taas, Hyvästä Kaverista joka olikin ihan kuin Pierce Brosnan ja toisesta kaverista (Hyvä Hänkin), jonka hukkasin uima-altaassa. Vain paria mainitakseni.

***

Tänään ohjelmassa oli: apupyörien irrotus Tokan fillarista ja ajamisen harjoittelua. Selkävaivoja. Takareisien kiristystä. Päänsärkyä. Mutta, yllättävää kyllä, innokkaasti harjoitteleva tyttö, joka ei hermostunut kertaakaan. Ei kyllä tajunnut vielä ajamisen jujuakaan, mutta kuitenkin.

Kaiken kaikkiaan kiva viikonloppu tähän asti - kivimpänä se, että tämä on vasta puolessavälissä! Ou jee.

Perehdytääs tähän

Mainitsin tuossa jossain vaiheessa aiemmassa tekstissä, että mulle tulee töihin opiskelija. Tällä viikolla hän nyssit oli. Aikuisopiskelija, vuotta mua nuorempi, suorittaa samaa sihteerin ammattitutkintoa kuin minkä itsekin suoritin ja josta tämä ura urkeni. Sillä erotuksella, että mielestäni itse olen ollut alusta asti kohtalaisen kiinnostunut työstäni, tämä opiskelijatapaus ei niinkään. Hän oli toivonut työharjoitteluun nimenomaan leikkausosastolle, mikä tuntui melko erikoiselta ottaen huomioon, että hänen teki pahaa jokseenkin kaikki. Toimenkuvaani kuuluu kaikenmoisen moskan kuskaamista, veripusseista umpisuoliin ja märkänäytteistä aivokasvaimiin. "En koske niihin", sanoi hän. Saneluja puran myös, neurokirurgisia leikkauskertomuksia ja joskus muutakin, jos vuodeosastoilla on kiire. "En koske niihin", sanoi hän. Ja sen perään, että "Teen sitä mitä pyydetään." No, tästä ehkä saattekin jo käsityksen siitä, minkälaista ihmistä perehdytin. Sellaista, joka kulki perässäni (silloin kun huvitti) ja kyseli koko ajan, että "Tässäkö tää sun työs on? Etkö sä muuta tee? Millä sä saat aikasi kulumaan? Tää on ihan lepsua." En mä nyt sitten tiedä, pitääkö mun todistella tästä lähtien kaikille, että oikeasti teen kyllä töitä enkä vaan istu persiilläni. Kysyin kyllä, että minkälaiseksi hän työn etukäteen kuvitteli ja hän sanoi, ettei ollenkaan sellaiseksi kuin mitä se oikeasti on. Että hän kuvitteli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. No, harmi että meidän osastolla se vauhti tapahtuu pääasiassa öisin, ja harmi ettei hänen aikanaan sattunut tulemaan yhtään hätätapausta, esim. hypotermiapotilasta. Selitin, että ei se hätäpotilaskaan yleensä aiheuta mitään kaaosta, vaikka vauhtia ehkä kuitenkin, koska kukaan ei pysty tekemään enempää kuin pystyy tekemään ja hosumalla ei synny kuin, no, te tiedätte.

En mä tiedä, mua jokseenkin ottaa pattiin edelleen opiskelijan työtävieroksuva asenne. Miksi haluaa sellaiseen työhön, josta puolet on yök jo ennen kuin on oikeasti sitä tehnyt? Jos ei halua osata sanaakaan latinaa (edes lääkäri-), ei kannattane hakeutua sairaalaan töihin. Jos haluaa potilaskontakteja, ei kannattane hakeutua leikkausosastolle töihin. Ja, oma vaatimaton mielipiteeni, vaikka toisen työ näyttäisi omissa silmissä miten triviaalilta tahansa, niin ihan hyvien käytöstapojen mukaista olisi kuitenkin olla vittuilematta siitä kovin avoimesti. Ai että mua sapettaa!

Alun perin oli puhe, että opiskelija olisi ollut perehdytyksessäni pari viikkoa ja siirtynyt sitten toiselle leikkausosastolle, mutta onneksi sain ylihoitajan kanssa keskusteltuani luvan heittää hänet pihalle jo nyt. Eli ensi tiistaista, pääsiäisen jälkeen hyvin levänneenä tietysti, saan palata omiin rutiineihini ja ehkä jopa töitä tehtyä. Jee.

Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään.

Edit: Miksi en saa yhtään tyhjää riviä tähän tekstiin? Kappalejako puuttuu! Aargh!