Rutiineista rutinaa

Niin kauan kuin olen elänyt, on lauantairutiineihini kuulunut käynti mummini luona. Hän kun asuu kätevästi kauppatorin laidalla ja on hyvä tukikohta shoppailureissuille (tiedän, että mummi ei ole se tukikohta vaan hänen asuntonsa, en vaan jaksa muotoilla lausetta uudestaan). Tämä tapa on niin juurtunut niin syvälle, että jos mummin luona en käy, olen koko seuraavan viikon sekaisin viikonpäivistä. Samoin kellonajalla on merkitystä. Jos menee paljon yli puolen päivän, tulee armoton kiire, ihan kuin nyt olisi joku aikataulu, mukamas.

Mummi asuu viidennessä kerroksessa. Hissimatka alhaalta viidenteen kerrokseen kestää x sekuntia. Tämä kesto on myös hitsautunut selkäytimeen niin, että kun kyläilen samassa talossa, mutta 9. kerroksessa asuvan siskoni luona, hississä muljahtaa ylöspäin mennessä vitosen kohdalla, alaspäin tullessa nelosen. Omituinen ilmiö, ihmisen selkäydin.

Tänään on lauantai, siispä kyläilimme. Ensin kävimme kaupungilla. SK:kin lähti mukaan, oli menossa kaverinsa kanssa elokuviin. Ekalle piti käydä ostamassa uudet housut, Toka halusi tietysti lelukauppaan. Neuvottelut sopivista ostoskelukokoonpanoista kariutuivat tuloksettomina alkuunsa, joten ehdotin kompromissina, että mennään kaikki yhdessä. Toka ei voinut käsittää tällaista konseptia, "Ai että mennäänks me koko perhe?!" Joo, mennään. Sitten mentiin koko perhe. Ihan loppuun asti ei selvitty, viime hetkillä tuli jakaannus BR-lelujen ja GameStopin välillä. Mutta hyvin meni kuitenkin. En mä kyllä tiedä, että mitä pitäisi ajatella tosta lapsen hämmästyksestä, että ai koko perhe vai.

Eka sai siis uudet housut. Oli pakko käydä ne hankkimassa, kun hänelle on ruoka maistunut aika hyvin viime aikoina ja on tullut hieman ulottuvuutta tuohon vyötärön tienoille. Ei hän lihava ole millään tavalla (paitsi virallisten kasvukäyrien mukaan, mutta ne eivät olekaan ihmisille tehtyjä), mutta kieltämättä olen ruvennut huomaamaan hauislihasten tärkeyden avustustehtävissä. Kasvu kävi ilmi myös siitä, että ensimmäistä kertaa jouduttiin katselemaan valikoimaa H&M:n astetta isompien lasten puolelle. Ei ole enää mikään pikkupoika meidän Eka! Ostettiin sitten tosi stylet farkut, jotka saa kiinni ilman suurempia ähinöitä.

***

Olen viime päivinä mittaillut taas harvinaisen paljon verensokereita ja taas kerran todennut tilanteen toivottomuuden. Eipä ole hurjan paljon alle 10 arvoja ollut, paitsi sitten ne, jotka on ihan alta nelosen. Eilen esim. olin combatissa. Mittasin ennen tuntia, 12,5 mmol/l. Silläkin arvolla pelotti lähteä tunnille, jätin kassissa SiriPirit siihen päällimmäiseksi ja silleen. Alussa otin ihan tosi varovaisesti, kun meinasin että ekan biisin jälkeen lähtee taju. Ei se sitten lähtenyt, vaikka aloinkin tehdä vähän reilummin. Loppujen lopuksi, kun mittasin tunnin jälkeen, verensokeri oli NOUSSUT 14,2:een. Ymmärrä nyt sitten häntä.

Ja eilen aamulla heräsin hypoon klo 4.30. Miten sekin voi olla mahdollista? Mikä siihen aikaan nyt niin paljon laskee verensokeria? Harmitti vielä toi kellonaikakin, niin mielellään olisi vielä nukkunut ihan kunnolla kellonsoittoon eli 5.15 asti. Sen sijaan että kuuntelee, kun sydän hakkaa ja veri kohisee korvissa.

Olen netissä surffaillut eri pumppuvalmistajien sivuja ja pohtinut asiaa. Se on aika kaksipiippuinen juttu, lähes fifty-sixty. Mutta kysyminen ei mitään maksa, kai. En tiedä, miten nämä asiat on tässä kaupungissa kilpailutettu, mutta ehkä tää tai sitten tää. Miltäköhän se sit tuntuis, olla letkun nokassa koko ajan?

Kohtalaisen joutavaa

Voi voi kun pitää ihmisellä olla huono muisti. Pitkin päivää olen taas ajatellut asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutten muista niistä nyt juuri ainuttakaan. Harmin paikka, täytyy tyytyä suunnitelmaan B.

Mitäs sitä sitten... No vaikka se, että eilen kun menin bändiin tapani mukaan ajoissa (parkkipaikan saamisen takia), en mennytkään kauppoihin huinimaan vaan kävelin jokirantaa pitkin ensin Aboa Vetuksen museokauppaan. Kyyläsin sen läpi ja jatkoin matkaa Auransillalle ja tulin toista rantaa takaisin. Sitten kun aikaa oli, käväisin kirjastossakin. Siitä on monta vuotta kun olen viimeksi käynyt kirjastossa muualla kuin lastenosastolla (enkä sielläkään montaa kertaa). Nyt tuli sellainen hytinä, että käyn lainaamassa pari runokirjaa. Siispä kävin.

***

En millään muista, mistä halusin kirjoittaa. Olen taas kerran aika väsynyt, illat ovat nykyään raskaihkoja (?). Toka kiukuttelee eikä SK ole yhtään sen helpompi.

***

Mutta kuulin eilen, kun mustarastas lauloi, kahdessa eri paikassa jopati. Ja sattumoisin mulla on siihen tilanteeseen sopiva runokin tässä. (TYKSin mäellä asustaa kohtalaisen aktiivinen mustarastasyhteisö, by the way. Kesällä kuulin heitä usein aamulla töihin mennessä. Mustarastaan laulu on ehkä maailman kauneinta ja samalla surullisinta.)

LIVERTÄÄ MUSTARASTAS

Livertää mustarastas vaiheilla puun.
Puussako? ilmassako? Kuule!
Se nojaa painonsa keveän
puun olkaan, etkö luule --
ja vapaasti, vapaasti livertää,
heleästi, pelottomasti.
Sitä ääneti kantaa tumma puu,
vankka juuresta asti.

Mutta sinä ja minä,
me jokainen --.
Jos laulan, kysymys minussa on
vailla vastausta.
Sitä hämmentyneenä lainehtii
koko mielen syvyys musta.
Sinun olkaasi voisin painaa pään,
mutta pohjalta silmiesi vain
saman hämmennyksen luen.
Tämän täyden, raskaan sydämen
mihin tuen -- mihin tuen?

-Aale Tynni: Torni virrassa

***

Lainasin myös pari Märta Tikkasen runokirjaa, mutta niistä en aio ainakaan nyt siteerata mitään tähän. Ovat liian osuvia.

Tyhmä päivä

Töissä oli tänään aika rankka päivä. Ei mulla sinänsä mitään ekstrahommaa ollut, mutta tuli harvinaisen yhtäaikaa useampi hätätyö. SAV mua reilusti nuoremmalla miehellä, intrakraniaalinen hematooma ei-niin-vanhalla-ihmisellä sekään, sydänkirurgia peräänkuulutettiin kun lähdin kotiin ja ilmeisesti myös tämä on vaikuttanut osaston elämään. Se selviää sitten huomenna. Mulla on aina vaan niin tyhmä olo istua peffallani siinä kansliassa, kun ihmisistä on pula ja pitäisi tehdä ja olla monessa paikassa yhtä aikaa. No, en ole hoitaja, joten en voi auttaa. Kai siitä puhelimeen vastaamisestakin jotain apua on.

Tabloidit on kanssa yks masentava juttu. Tämän jutun luin töissä ja oikeasti meinasi päästä poru. No ei kai se niin ihmeellistä ole: pieni poika, jolla on cp-vamma, kuolee. Miksi se EI itkettäisi mua? Vaikka tällä pojalla olikin harvinainen epilepsian muoto, joka aiheutti myös muita ongelmia, joita esim. Ekalla ei ole. Tuossa samassa lehdessä oli monta muutakin juttua, joita ei olisi kannattanut lukea. Ehkä jonain päivänä opin.

Nyt menen nukkumaan.

Ingredients

Vaikka en olekaan enää ihan pieni tyttö, tiedän nyt mistä mut on tehty. Eilen kuntosalilla oli sellainen kehonkoostumusanalysaattorihärveli, johon sai mennä jos halusi. Minä sit jostain kumman syystä halusin. Lopputulos oli ikävä. Laitteen päällä seistiin ja samalla pideltiin käsissä kahvoja tietyssä asennossa, kone rouskutti minuutin verran ja sylki sen jälkeen ulos paperin, joka oli siis tylsää luettavaa. Tai no, osin ainakin. Mulla on nyt mustaa valkoisella esim. siitä, miten monta litraa mussa on solun ulkoista ja sisäistä nestettä, montako kiloa lihasmassaa, paljonko läskiä (paljon!) ja mitä painavat kaikki raajat erikseen.

Päällimmäinen ajatus mittauksesta on se, että siinä on kyllä jätkät keksineet helpon tavan rikastua. Töissäkin meinasivat vähän pilkata, kun kerroin. Mutta ei mun tarvitse uskoa siitä mitään muuta kuin painoindeksi ja rasvaprosentti, pahoin pelkään että ne se kone kyllä kalkyloi oikein. Sellainen kepeä pikku painosuositus tuli, että -15 kg. Helppo nakki, se lähtee kyllä juhannukseen mennessä... Taidan lähteä siitä, että kunhan ei nyt ainakaan lisää tulisi.

***

Diabeteslääkärin vastaanottoaika lähestyy taas lähestymistään ja sen innoittamana olen muistanut ryhdistäytyä hiukan aikaisemmin kuin edellisenä iltana. Sain viime käynnillä täytettäväksi taulukot muutamaksi päiväksi, verensokerit ennen aterioita sekä jälkeen, hiilihydraatit ja insuliinit. Olen tehnyt sitä eilen ja tänään ja huomenna en kyllä viitti. Hiilihydraattilaskenta kaipaa tehostusta, lasken aika reilusti alakanttiin. Nykyään ei ole mikään kovin suuri vaiva niitä laskea, kun aika monessa elintarvikkeessa on valmiiksi präntätty ravintosisällöt per siivu tai pala tai annos. (Mutta toisaalta, näin rajoittuneella päässälaskutaidolla varustetulle henkilölle sekin on joskus liikaa. On jotenkin kiusallista istua 5 minuuttia tuijottamassa lautasta, jolla on 2 perunaa ja ynnätä sitä yhteen maitolasillisen kanssa sormia apuna käyttäen... Laskutoimitus siis 10 + 10 + 10)

Vaikuttaa siltä, että insuliinintarpeeni on aika tarkkaan 1 yksikkö/10 g hiilihydraattia - paitsi aamuisin. Himpura soikoon, ettei voi siihen aikaa päivästä onnistua. Jos vs on aamulla vaikka 5, syön 30 g hh ja pistän 3, niin kahden tunnin päästä se onkin 15. Looginen päättely sanoisi, että lisätään vaikka 1 yksikkö, mutta ei, se ei käy, koska sitten taas mennään hypoille ennen lounasta. Ongelmaan ei ole ratkaisua tuonut edes puolen yksikön välein annosteleva kynä.

Taidan kysyä, jos pääsisin jonottamaan taas kerran jatkuvaa glukoosimittausta. Mulla on kerran se ollut, mutta siitä on jo useampi vuosi aikaa. Silloin laite irtoili jatkuvasti piuhoistaan ja herätti öisin kytkemään itseään takaisin, sopii siis toivoa että niissä olisi tapahtunut pienoista tuotekehitystä. Hiukan olen mietiskellyt insuliinipumpunkin mahdollisuutta, ehkä rohkaistun kysymään siitä ihan noin niinkuin teoreettisella tasolla ensin.

Monenlaista sirkusta

Olen aina ollut sitä mieltä, että sunnuntait saisi poistaa viikonpäivien joukosta. Mikä niissä voikin olla niin tuskastuttavaa? Kaksipäiväinen viikonloppu tarvitaan ehdottomasti, mutta toinen niistä päivistä ei saa olla sunnuntai. Minä tahansa muuna päivänä toimettomana oleilu on tosi jees, mutta sunnuntaisin siitä tulee kiukkuiseksi koko perhe. Aika kuluu liian hitaasti.

Vaikka olihan tänään kivojakin juttuja. Eka kävi luokkakaverinsa synttärikutsuilla, jotka järjestettiin sirkuskoulussa. Tokakin on käynyt siellä päiväkotiryhmänsä kanssa aina silloin tällöin ja tykännyt paikasta kovasti. No, Eka vietti synttärit siskoni avustamana (kiitos vaan vielä!) ja hänellä kuulemma oli hauskaa. Valjaisiin hän ei ollut halunnut roikkumaan, mutta trampoliinihyppely oli ollut pop. Siihen hän kuitenkin kykenee jokseenkin itsenäisesti, vaikkakin vain polvillaan. Mutta liikehän siinä on tärkeintä! Minusta on hirmuisan ihanaa se, että Eka nykyään suostuu menemään paikkoihin ja kokeilemaan uusia juttuja edes jossain määrin. Vaikka toisaalta hiukan harmittaa, että äiti ei enää kelpaa avustajaksi mukaan, jos vain suinkin on muita vaihtoehtoja.

Ja Toka harjoittelee kirjallisia töitä. Hän kirjoitti tänään ihan oikein (ja oikeassa järjestyksessä) kaikki viikonpäivät ja laajensi siitä kommentoimaan, ketkä kaikki ovat kivoja. Hän on katsellut vanhoja valokuvia entisestä kissastamme, Kauko-pojasta, josta hän kirjoitti että "Kauko on kuollut". Kun sanoin, että vähän surullinen teksti, niin hän kevensi että "Kauko on kiva kissa". Lopuksi hän halusi kertoa, että "Minun isoveljeni on liikuntavammainen". Mikä on tietysti ihan totta, ja vaikuttaa siltä, että asia alkaa hänen mielessään nousemaan enemmän pinnalle oikeastaan ensimmäistä kertaa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun hän ensimmäistä kertaa piirsi isoveljen kontalleen oman kuvansa viereen, tähän asti molemmat ovat aina seisseet rinnakkain.

No, minä sitten illalla vielä cyclingiin, sisällä on kivampi pyöräillä ainakin näillä keleillä. Paitsi ettei ollut. En muistanut, että a) tunti on tylsä ja 2) kaikki paikat puutuu jo ennen tunnin alkua. Kiukulla loppuun kuitenkin ja 345 kcal meni, sanoi Suunto. Yllättävän vähän, sanoisin.

Kaikki mitä Suunto sanoo, on kuitenkin positiivissävytteistä, toisin kuin verensokerimittarin karu kertoma. Alkaa jurppia se härveli. Kun nyt kuitenkin tuli rehkittyä se tunti, niin olisi mielestäni kohtuullista näyttää hiukan alhaisempaa lukemaa kuin 25,0 mmol/l. Prkl.