Vappuaatto kuvina

Töissä yritettiin luoda vapputunnelmaa. Sinänsä turhahkoa, kun ei noista omin pikku keuhkoin puhalletuista palloista & serpentiineistä ehtinyt nauttia kuin pari tuntia. Toisaalta tunnelma kohosi kattoon niiden ansiosta!

Hello Kitty nauttimassa auringonpaisteesta pihakeinussa.


Grillikausi avattu. Pelkkää makkaraa, mutta niiiiin hyvää. Kesän aikana ehtii vielä hienostella pihveillä.


Tokan mustelmaiset sääret. Pyöräilyn opetteleminen näkyy...


Lemmikkisisiliskommekin on jo herännyt talviunilta. Mahtaako olla se sama kuin viime kesänä ja onko niitä nyt 2 vai 1 vai enemmän? Kysymyksiä riittää...


Eka lukee vuorostaan Tokalle satukirjaa pihakeinussa.

Tattis

Olen tässä ihan parin päivän sisällä saanut positiivista palautetta blogista peräti parilta eri ihmiseltä, jotka eivät tietojeni mukaan tunne toisiaan (kyseessä ei siis liene ketku juoni...). Tiedätte, keitä olette, kiitoksii. Hiukan voisin koettaa rekonstruoida sitä taannoista ei-tarkoituksella-deletoitua tekstiäni näin ollen. Löpisin siinä jotain sellaista, kuin että a) uskon siihen, että kirjoittamalla pystyy ajatuksiaan jäsentämään eri tavalla kuin päässään miettimällä ja b) kirjoittaminen on siten hyvää terapiaa, mutta c) en ole ikinä osannut kirjoittaa päiväkirjaa. Siis sellaista perinteistä laitan-tämän-lukkoon-ja-kätken-patjan-alle-ettei-kukaan-koskaan-ikinä-näe. Olen sellaista joskus kirjoitellut kyllä, mutta ei taida olla enää jäljellä (eikä yhtään harmita). Tämä tuntuu yllättävän kivalta, kun tietää että joku kuitenkin lukee, ja että omasta tuttavapiiristäni saan (tietyllä tavalla) valita itse ne, jotka tekstejäni lukevat. Olette läpäisseet tiukan seulan! (Tietyllä tavalla siksi, että julkinenhan tämä blogi on, että jos joku sattumalta löytää niin sitten tervetuloa.)

***

Pihalla tuli häärittyä tänäänkin. Olisin voinut mennä kuntosalillekin, mutta oksasakset veivät voiton. Turha kai siis kitistä, ettei koskaan pääse kuntoilemaan... Mutta kun nyt on toi kevät ja hinku saada multaa kynsien alle on kova! No okei, tänään en penkonut multia vaan leikkasin oksia, mutta kuitenkin. Ensi viikolla tulee pihaan roskalava, pitää siihen mennessä saada kaikki halki, poikki ja pinoon. Louskutin edelleen sitä samaa korallikanukkaa, joka kasvaa kuin mikäkin kun kasvaa. Tuntuu että lopettaessani oksakasa oli korkeampi kuin pensas oli alunperin, mutta pensas itse ei silti ollut pienentynyt ollenkaan. Merkillinen puska.

Lehtoakileija on hyvässä vauhdissa jo. Sen alku on mielestäni erikoisen kaunis - vihreää on niin montaa eri sävyä, lehtien muoto on hiukan erikoisempi ja niiden asettelu on vielä mielikuvituksellisempi. Katsokaa vaikka!

Huttistuu

Tässä tää sit meni tääkin päivä. Kaikenlaista olisin halunnut saada aikaiseksi, mutten saanut. Töissä kävin, tietty, tylsäilemässä. Ei ollut häävi päivä, monestakaan syystä. Oli pakko lähteä puoli tuntia ajoissa, että ehdin käymään edes pikaisesti lähikaupassa, kun se SK tosiaan on Helsingissä. Ruokaa ei ollut kotona yhtään. Ja niin kuin oli ajatellut, että tänään menen kauppaan, jumppaan ja yhtiökokoukseen, niin kutistui tämä kierros täten käytännössä vaan siihen kokoukseen. Sinänsä hienoa, että Ekan saattaa jättää yksikseen kotiin lyhyiksi ajoiksi kännykän turvin ja kun nytkin olin ehkä n. 20 sekunnin matkan päässä. Toka taas pyöräili pihalla ihan nätisti koko tunnin ajan.

Muuten kyllä ottaa pattiin se, että mulla palaa kaikki työajanlyhennykset ja vähäiset, vaivalla kokoon raavitut ylityötunnit aina siihen, että saan käydä "pikaisesti lähikaupassa". Se on väärin, mun pitäis saada humputella ne kaikessa rauhassa kaupungilla! Tai edes hoitaa omia asioitani, kuten esim. uusia passini joka vanhenee tässä hetikohta ja tarvitsen sitä myös lähes samoin hetikohta.

Yhtiökokouksessa oli jokseenkin samat naamat kuin aina ja samat puuttuivat kuin aina. Merkillistä, kuinka vaikeaa on sopia päivää kevättalkoille, saati siitä mitä silloin tehdään ja mitä tarvitaan. Samat ihmiset onnistuvat joka kokouksessa ärsyttämään yhtä paljon neuroottisuudellaan ("Peskää aitanne, näyttää niin kauhealta"). Sanotaanko nyt niin, että ei ole kyllä minun top 10 -listallani tuo piha-aitojen kuuraus... Jos joskus aikaa jää, niin palataan sitten asiaan. Talkoot sovittiin onneksi sellaiseen aikaan, ettei se sovi meille kun se on taas SK:n matkaviikko ja on samaan aikaan sirkuskoulun ja baletin kanssa. Talkoomakkara ja talkoosiideri tietysti maistuisivat kyllä, mutta saatamme ehtiä niiksi kotiin. Ei oltaisi ensimmäisiä, jotka pistävät nenänsä ulos talkoopäivänä vasta silloin, kun on grilli kuumana. Ja muuten se mikä ärsyttää on se, että kun on talkoot, niin sitten tullaan kauhean tehokkaana raaputtamaan sitä omaa pihaa! Ei kuulu tehdä niin! Selvästi talkookäyttäytymiseenkin tarvitaan koulutus, vähintään opistotasoinen.

Näistä suivaantuneena menin riehumaan pihalle oksasaksien kanssa vielä tossa vähän ennen puolta yhdeksää (se on myöhään minun maailmassani). Leikkelin korallikanukkaa, joka aina kasvaa tukkimaan kulkureitin takapihallemme. Surutta napsin oksia veks, se oli kasvanut melkein autotien tukkeeksi jo. Kauhea kasa oksia pihalla eikä pensas näytä pienentyneen yhtään! Siinä sellainen ihmeellinen ränstynyt vaikutelma. Niinkuin oikein sotkuinen tukka. Ja katselin samalla niitä aitoja, että ei kyllä äkkiä tulisi mieleen ruveta niitäkään pesemään... Levää, muka.

Veckoslut

Kaikenlaista kirjotettavan arvoista on pyörinyt päässä sitten viime entryn, täytyy yrittää pitää noi näpit erossa tosta delete-nappulasta...

Eilen lavvantaina Eka oli kuuntelemassa viimeistä lasten yliopiston luentoa. Minä olin sillä aikaa äiti ja isi -parkissa kuuntelemassa luentoa englannin ääntämisestä, joka on hölökohtaisella tasolla kiinnostava aihe kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen siinä edellisessä elämässä opiskellut yliopistolla englannin kääntämistä pääaineena hyvinkin kauan ja hartaasti, ja toiseksi siksi, että luennoitsija oli kohtalaisen hyvä ystäväni. En ole aiemmin hänen luentojaan kuullut ja se oli ihan hauskaa. En sinänsä kaipaa koulun penkille enää millään muotoa, mutta hiukan tuli nostalginen olo luentosalissa istuessa. Toivon, että lasten yliopistoa järjestetään myös ensi vuonna (ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana), koska se on vaan ajatuksena niin hieno. Ensi vuonna ehkä Tokakin voi osallistua (jos oppii olemaan hiljaa muutenkin kuin nukkuessaan).

***

SK tuli eilen kotiin viimeisimmältä matkaltaan, Budapestistä tällä kertaa. Olen huomannut, että vaikka yleisin matkojen kesto on 1 viikko, niin se vaatii meikäläiseltä jotenkin niin suurta skarppausta, että viimeistään viimeisenä päivänä herpaannun ja ratkean liitoksistani. Niin eilenkin, kun lähtö sinne yliopistolle ei sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Sisko onneksi otti Tokan luennon ajaksi, niin ehdimme molemmat hiukan rauhoittua ja sitten loppupäivä meni kohtalaisesti. Pari päivää menee kuitenkin aina siihen kun totutellaan taas kahden aikuisen talouteen, ja kun matkat toistuvat näin tiuhaan tahtiin, niin eihän meillä ole sellaista normitilannetta oikeastaan koskaan. Enkä suostu siihen, että tämä olisi se normitilanne.


***

Tämä päivä on ollut pitkä kuin fan. Olen siivonnut sekä taka- että etupihan, kantanut pihakalusteet vajasta ja putsannut ne, istuttanut viljelmät isompiin purkkeihin ja asentanut katoksen pihakeinuun. Ystäväni kävi kylässä poikansa (Ekan kaverin) kanssa ja me äidit hilpaisimme kahdestaan Plantageniin sillä aikaa, kun pojat soittivat rumpuja ja pelasivat Pleikkarilla. Jotain hyvää tässä kaksinhuoltajuudessakin.

Toka on koko päivän viipottanut pitkin pihoja naapurin pojan kanssa, harjoittelivat pyöräilyäkin ja nyt Toka oppi ajamaan ilman apupyöriä. Pari kertaa hän kyllä kaatui niin, että ilman kypärää olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Mut jippii kuitenkin, kai. Siis ei se kaatuminen vaan se oppiminen.

Hetken aikaa istuskelin äsken kaikessa rauhassa & yksin pihakeinussa, kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin tiluksiani. Iski väsymys. En osaa sanoa siitä enää, että onko se enemmän henkistä vai fyysistä laatua, melkoisen lamaannuttavaa kuitenkin edelleen. Ajattelin, että huomenna olisin vihdoinkin päässyt kuntosalille, siitä on varmaan 2 kuukautta kun olen viimeksi käynyt, mutta tietenkin SK:n pitää olla Helsingissä enkä siis pääse. Aloin taas miettiä, että miksi helvetissä maksan siitä etten koskaan pääse käymään. Olo oli hetken aikaa parempi silloin kun kävin säännöllisesti, mutta nyt se taas ei ole. Kaikkea muuta. Eikä oikein kiinnostaisi mennäkään, sekin harmittaa niin helkkaristi.

Vähän aikaa sitten näin Viivi ja Wagner -sarjakuvan, jossa Wagner oli muuttanut itsesäälin patjan muotoon, jotta siinä olisi mukavampi piehtaroida. Tarvitsisin sellaisen itsesäälipatjan.

Arvatkaa mitä?

Kirjoitin äsken pitkän tekstin kaikesta siitä, miksi aloin kirjoittaa blogia ja mitä sillä haluan sanoa ja mitä ajattelin silloin kun aloitin sen ja niin edespäin, ja sitten kun piti julkaista se ja ihan vaan muotoilin tekstiä ja se oli maalattuna tossa se koko teksti kun tasasin reunat, kun mua ärsyttää jos ne ei ole tasan kun se ei ole niin siistin näköistä (olen sillälailla neuro) vaikka muuten en olekaan siisti ihminen ja sitten se oli tosiaan maalattu ja tasattu ja jotenkin vahingossa painoin että delete, en tosiaan tajua miksi, en tiedä yhtään mitä olin tekemässä mutta se teksti meni sitten taivaan tuuliin vaikka se oli oikeastaan aika hyvä (parempi kuin tämä) mutta en jaksa alkaa muistella että mitä siinä sanoin vaan rupesin suutuspäissäni kirjoittamaan tätä, mutta se pointti siinä deletoituneessa jutussa oli se että kiva kun niinkin moni ilmeisesti on jaksanut lukea jaarituksiani, ihan vieraatkin kun en niin kauhean monelle tutulle ole tästä kertonut, tärkeimmille vain koska jotenkin tuntuu helpommalta kirjoittaa kuitenkin jonkun asteisen anonymiteetin suojista vaikka ei tämä elämä niin ihmeellinen olekaan.

Niin että kiitos.