Joulun ja koulun juhlaa

Aloitin äsken tämän kirjoituksen niin, että molempien lasten joulujuhlat on nyt katsottu, mutta eihän se pidä paikkaansa! Koulut olivat kätevästi synkronoineet itsensä niin, että kummankin juhlat olivat viime torstaina klo 18.00. Repeä siinä sitten! Loppujen lopuksi päädyimme ratkaisuun, että minä ja SK menimme Tokan juhlaan, koska se oli hänen ensimmäinen koulun joulujuhlansa, ja Äitini ja Siskoni menivät Ekan juhlaan ja videoivat sen. Kiitos siitä heille!

Tokan koulu on pieni lähiökoulu, jossa ei ole ruoka- tahi jumppasalia, joten juhlaa vietettiin ulkosalla. Jokaisella luokalla oli oma esitys koulun viereisessä metsässä ja yleisö jaettiin muutamaan ryhmään, jotka vuorotellen kiersivät katsomassa jokaisen performanssin. Teoriassa hyvä ajatus tuollainen tunnelmallinen kynttiläpolku, käytännössä meinasin saada hermoromahduksen. Metsässä oli pimeää, lumessa oli hankala tarpoa, esitykset alkoivat ennen kuin koko yleisöryhmye oli päässyt paikalle ja vaikka olisin mihin itseni parkkeerannut, aina joku kaalinpää tunki eteeni. En siis nähnyt kunnolla Tokan luokan esitystä, joka oli aika hauska ja reipas Piparkakkuräppi. Tämän lisäksi SK:ta ei ilmeisesti seurani kiinnostanut, koskapa hän paineli pitkin metsää jossain ihan muualla. Tilaisuuden jälkeen olin lievästi sanottuna kiukkuinen.

Revanssin paikka oli heti koulun juhlaa seuraavana päivänä, kun Tokan iltapäiväkerhossakin oli joulujuhla. Ensin ajattelin, että saattaa olla vaan mälsä ja perinteinen joulukuvaelma, mutta se olikin aika kivasti rakennettu. Kaikille oli keksitty joku rooli, joten lavalla nähtiin muutama uusikin henkilö, ja kertojien, esiintyjien sekä laulujen vaihtelu oli virkistävää. Toka oli joulutähti ja etukäteen hän kritisoi draaman kaarta siitä, että hän alusta asti kulki Marian ja Joosefin perässä, kun "eihän se tähti syttynyt ennen kuin Jeesus-lapsi oli syntynyt". Ja lieneekö johtunut jännityksestä, mutta tähti heilui herkeämättä edestakaisin eikä kieli meinannut pysyä suussa... (Onneksi ei sentään kaivanut koko ajan ahteriaan niinkuin yksi paimenista.) Kuvaelman päälle tuli vielä muutama joululaulu, glögiä ja lasten leipomia pipareita. Ei valittamista!

Ekan juhlaa katselin tässä videolta, eikä sekään kyllä kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin joskus aikaisempina vuosina. Tällä kertaa Eka ei päässyt rummuttamaan ja oli kyllä siitä vähän pettynyt. Joutui raukka esiintymään luokkansa kanssa pelkässä lauluesityksessä ksylofoninsoittajana muutaman muun kanssa. Monta päivää etukäteen hän hoki, että häpeää koko osuuttaan niin paljon, ettei kehtaa mennä paikalle, eikä nyt jälkikäteenkään suostunut katsomaan juhlaa nauhalta. No, eipä se nyt hänestä mitenkään kyllä johtunut se ohjelmanumeron latteus... Tai siis ehkä kuulostan liian kriittiseltä nyt, ei ollut tarkoitus. Ekan koulun juhlissa parasta on aina se, että kaikki esiintyvät mielellään ja innokkaasti, sen ansiosta ehkä kaikki esitykset ovat pari pykälää parempia kuin muuten olisivat.

Toivottavasti ensi vuonna juhlat ovat eri aikaan, että pääsen osallistumaan molempiin. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin epäonnistunut äitinä, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa!

Pahis

Ekan fysioterapeutti soitti tänään. Hän kertoi, että terapia-asemalla on ensi viikonloppuna koulutusta työntekijöille ja he tarvitsevat paikalle demolapsia. Tulossa on alan guru, joka on itse asiassa kouluttanut Ekan avulla ennenkin, muistaakseni silloin kun Eka oli 2-3 -vuotias. (En millään muista gurun sukunimeä, en saa päähäni muuta kuin Mokkula. Eikä se ole se.) Kysyin Ekalta, saanko nyt sitten sanoa, että hän on minun demoni. Kuulemma ensi viikolla hän on jo full version. Ja parempi demoni kuin demonini...

Merkitty

Vasemmassa nilkassani on nyt ampersand. Se tuli tänään. Pidän siitä ja kaikista niistä asioista, joita se voi minulle tarkoittaa.

Annos lämpöä

Viimevuotiseen tapaan kävimme viikon lomalla etelässä. Meidän perhe, minun Vanhempani ja Siskoni. Voi muuten olla, että mennään ensi vuonnakin, sen verran kiva matka oli!

Olimme Las Palmasissa Gran Canarialla, joka oli mainio paikka. Hotellimme sijaitsi käytännössä rannalla ja sää oli mitä parhain. Oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Varsinaiset matkat sujuivat mukavasti ja lennot olivat ajoissa molempiin suuntiin. Nyt oli kiva, kun suunnilleen tiesi lentokenttä- ja -konekäytännöt Ekan pyörätuolin suhteen, ei tarvinnut hermoilla enempää kuin sen vakion. Tosin kotiinpäin tullessa meitä hiukan jännitti, että mihin päädymme. Pyörätuolireitille pääsi vain yksi avustaja, joten minä menin Ekan kanssa ja SK ja Toka sieltä "normi"kautta koneeseen. Meitä ja paria muuta pyörätuolimatkustajaa ajelutettiin taas sellaisella hissikärryllä ympäri kenttää ja henkilökunta arpoi, että onko se tuo kone vai tuo toinen, pitikö olla Air Europa vai Iberworld... Koneen ovesta päästiin sisään koputtamalla (!) ja oikeaan osuttiin. Hienosti meni, kukaan ei lennolla menettänyt hermojaan (meistä siis).

Mahdollisuuksia kaupunkikierroksiinkin olisi ollut, mutta ne jäivät käytännössä tekemättä. Hiukan käytiin lähistöllä kävelemässä, mutta enimmäkseen päivät kuluivat rannalla hiekkalinnoitusten ja aalloissa kellumisen parissa. Ihan parasta mun mielestä oli kellua uimarenkaan kanssa isoissa aalloissa (ei liian isoissa!), sillain rengas vatsan alla niin että voi leukaa nojata toiseen reunaan, koska eihän ole tässä maailmassa niin isoa rengasta (ehkä krattorin?) että mahtuisin siihen keskelle. Hetkittäin tuli epäilys siitä, että onko se sopivaa käytöstä enää tässä iässä. Kelluin kuitenkin. Aallot eivät saa olla liian isoja siitä syystä, että saattaa seurata ikävä ns. rantaanheittoilmiö, jossa kelluja renkaallaan kyntää etuhampaillaan rantahiekkaa ollen alakynnessä aaltoon nähden. Kokeilin, ei kiva. Sitten sukelsinkin pari kertaa, mutta vain pari siksi, että se vesi maistuu niin pirun pahalta ja sitä väkisinkin menee suuhun. Suoraan sanottuna se alkoi oksettaa. Mutta ehdin kuitenkin bongata raidallisen parven kaloja, tai siis kalat olivat raidallisia eikä parvi. En tiedä, minkä rotuisia olivat, mutta sellaisia 10 cm mittaisia pölvästejä, jotka eivät ymmärtäneet väistää. Seuraavalle matkalle hankinnassa ovat snorkkeli ynnä räpylät sekä vedenpitävä kotelo kameralle.

Lapset viihtyivät taasen enemmänkin rannalla tai ihan siinä matalassa vedessä. Toka hyppeli aaltojen yli ja Eka esitti merten valtiasta, oliko peräti Ahti kyseessä. Aiheesta tehdään kuulemma 3D-elokuva, jossa minä esitän Siskoani (vai päinvastoin?) ja Ekaa esittää George Clooney... En kyllä usko, että Georgen hanuri näyttää uikkareissa puoleksikaan niin hyvältä kuin Ekan! Ja sitä hiekkaa sitten on. Tai ei sitä enää niin paljon, mutta ihme jos hotellin putkisto ei ole tukossa meidän jäljiltämme. Siskon kanssa ne värkkäsivät hiekkalinnoituksia, joiden strateginen sijoittelu nousuveden suhteen sujui melko hyvin. Esteetön rantaosuuskin löytyi, mutta se oli sen verran kaukana hotellistamme, että kävimme siellä vain kerran. Ei se muukaan ranta niin kovin esteellistä ollut, luiskia oli tasaisin välimatkoin.
Matka oli tosiaan onnistunut joka tavalla. Ja kotiinkin oli mukava tulla, vaikka pakkanen täällä paukkuikin kovasti. Nyt näin ensimmäisen työpäivän jälkeen tuntuu jo siltä, ettei ole koskaan missään ollutkaan. Äkkiä sitä palaa taas niihin tuttuihin uomiin. Ehkä nyt on hyvä hetki alkaa suunnitella seuraavaa matkaa (jos vaikka ehtisi vuodessa rantakuntoon...).

Uskoisihanko?

Miltä tuntuu normaalista ihmisestä? Minkälainen olo sillä on? Sillä, joka ei ole masentunut, jonka elämä on kohdillaan, koska ei ole sattunut mitään erityistä, mikä olisi sitä hetkauttanut.

Mulla on ollut eilen ja tänään Olo. Eilen sen jossain vaiheessa huomasin, olisikohan ollut jo töissä, sen Olon. Lähinnä tuntui siltä, että minun ja maailman välissä oli noin viiden sentin paksuinen ilmatyyny. Se piti mut irrallaan kaikesta. Mikään ei harmittanut. En ajatellut mitään ikäviä asioita, tai jos ajattelinkin, ne ei tuntuneet ikäviltä. Tiedän sen, koska yritin.

Olo jatkui tänäänkin. Mitä jos se jää?