lauantaina, helmikuuta 05, 2011
Tukiopetukseen...
Mää joutusin apuluokalle. Kävin tällä viikolla itkemässä diabeteslääkärillä, kirjaimellisesti. (Sen lisäksi, että itkin lääkärillä, jatkoin sitä vähän töissäkin vielä. Ihan vaan siitä ilosta, että kerrankin pääsi alkuun. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)
Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.
Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.
Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.
Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.

lauantaina, tammikuuta 29, 2011
Diabetes 26 v.
Pitkään aikaan en ole uhrannut palstamillimetriäkään diabetekselle, että tavallaan se on saanut blogissa yhtä paljon huomiota kuin tosielämässäkin. Voi voi sentään, että se voikin rasittaa minuu. Nyt on taas se aika vuodesta, kun pitää mennä vuosihuoltoon. Edelleen, hyvä että pidetään huolta, mutta kyllä se on niin tahmeaa aina se meneminen. Eikä yksistään se ennen verikokeita ravinnotta oleminen, tai ei edes ravinnotta vaan aamukahvitta, se se vasta nyrsii henkilöä! Menin kuitenkin, mitä siitä nyt on, viikko tai vähän toista. Verta monta putkea, pissiäkin purkillinen ja sydänfilmikin otettiin.
(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)
No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).
Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.
Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?

keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011
perjantaina, tammikuuta 07, 2011
Ihmepoika
Jonain päivänä vuodenvaihteessa (ettei peräti uuden vuoden aattona) tuli telkkarista Harry Potter ja viisasten kivi. Katselin sitä monetta kertaa, en mitenkään ajatuksella enkä loppuun asti. Siinä melko alkupuolella tuli kuitenkin mieleen.
Harry täyttää elokuvassa 11 vuotta ja saa kuulla olevansa velho, jotain ihan muuta kuin mitä on kuvitellut olevansa. Velhokoulu lähettää kirjeitä, joita tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista, eikä viesti voi jäädä epäselväksi.
Eka täyttää maaliskuussa 11 vuotta. Missä hänen kirjeensä viipyy? Kuka lähettäisi hänelle viestin, että kaikki järjestyy elämässäsi, olet vielä suurenmoisempi kuin luulit? Tähänastiset vaikeudet ovat olleet erehdystä, nyt pääset vauhtiin toden teolla. Jos nyt jalat eivät kanna eikä tasapaino toimi, niin odota hetki. Voit vielä juosta sydämesi kyllyydestä.
Kuka sen kirjeen lähettäisi ja miten se tulisi perille? Ensin ajattelin, että varmaan se tulee vaikka Lääkintöhallituksesta. Tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Ja sen tuo perille halvaantunut mäyräkoira, jonka takapää kulkee kitisevillä kärryillä. Mutta ei elokuvassakaan käynyt niin. Olisiko se sitten vaikka Aleksandr Ovechkin, joka toimittaisi tiedon perille? Kertoisi, että sinusta tulee vielä huippujääkiekkoilija. Tai vaikka ei nyt huippukaan, mutta pystyt kuitenkin pelaamaan omaksi iloksesi ja se tekee sinut onnelliseksi. (En muuten tiedä, onko Ovechkin Ekan suosikkipelaaja, mutta yksi niistä kuitenkin.) Jos Ovechkin ei pääse, Tré Cool voisi edes soittaa, puhelimella tahi rummuilla. Sanoisi, että stadionkeikat odottaa. Tai sitten voit soitella jossain tuntemattomammassa bändissä ja omaksi iloksesi, ja se tekee sinut onnelliseksi.
Jos postia ei ala kuulumaan, aion kertoa itse. Että olet vielä suurenmoisempi kuin luulet.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)