There goes the neighbourhood...

Asuminen on joskus hauskaa. Niin kuin nykyään meillä. Siis ei meillä meillä, vaan tässä yhtiössä. Me asumme asumisoikeusrivitalossa etnisesti melko latautuneessa lähiössä. Se jo itsessään on ehtymätön huvin lähde muutamille ruutukaava-alueen asukeille. Yhtiössämme on kolme taloa ja 12 asuntoa, asukkaita kirjaimellisesti vauvasta vaariin (ja sivumennen sanoen kaikki kantaväestöön kuuluvia paitsi yksi ihminen). Ollaan asusteltu täällä vähän yli viisi vuotta ja viihdytty hyvin.

Vaan kuka arvaa! C-talon Tietotoimistolle jää Stasikin kakkoseksi, kirkkaasti! Ennen kuin meillä oli pari kolme viikkoa sitten kevättalkoot, en aavistanut ollenkaan asuvani samassa talossa Synnin pesän kanssa. En tiennyt laisinkaan, miksi seinänaapurimme muuttivat pois äskettäin (ei johtunut meistä, toim. huom.), enkä tiennyt läheskään kaikkien naapureiden sairaushistoriaa. Synnin pesän tapahtumat tietysti kiinnostavat kaikkein eniten, vaikka Tietotoimiston henkilökuntaan kuulumaton saattaisi tilanteessa nähdä vain naispuolisen asukkaan ja hänen miesystävänsä. Se on ilmeisesti optinen harha, mutta koska tämä on perheblogi, emme syvenny asiaan sen tarkemmin, ainakaan tässä vaiheessa.

Ennen talkoita meillä oli myös asukaskokous. Ei se nyt ole ihan yhtiökokoukseen verrattava elin, mutta kuitenkin. Samat naamat siellä aina istuu, vuosi vuodelta vähemmän. Asioista on yleensä keskusteltu rakentavassa hengessä, vaikka melko kärkeviäkin kommentteja joskus esitetään.

Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet naapuriyhtiön lapset, jotka käyvät leikkimässä meidän pihallamme. Minulla on tässä jupakassa jonkin verran omaa lehmää ojassa, ensiksi koska kyse on Tokan hyvistä kavereista ja toiseksi koska Toka ei tosiaankaan viihdy pelkästään oman taloyhtiön pihassa leikkimässä, vaan vierailee naapuripihoilla melko ahkerasti. Ongelmaksi tämä lasten migraatio on muodostunut yhdelle huushollille. Heidän päävaivansa tuntuu olevan akateemisuus (eikä saa vetää hernettä nenään, kai meidätkin lasketaan akateemisiksi kun ollaan HuK + FT) ja lapsensa vasta kahden vuoden ikä.

Tilanne: Naapuriyhtiön pojat (Tokan kaverit siis) leikkivät keskenään meidän pihallamme keinussa ja huutelevat jotain älyttömiä pippelijuttuja. Akateeminen äiti on lapsensa kanssa ulkona ja yrittää varovasti sanoa pojille, että lopettaisivat. Minä olen pensaan takana piilossa vakoilemassa. (Leikkaamassa sitä pensasta! En mä tavanmukaisesti vakoile. Vahingossa joskus vähän.) Pojat eivät lopeta huutelua, Akateeminen äiti ottaa lapsensa ja menee sisään.

Asukaskokouksessa Akateeminen äiti haluaa kieltää naapuriyhtiöiden lapsia leikkimästä meidän pihalla ja vaatii, että jokaisen tulee pysyä omalla pihallaan. Paitsi tietysti hänen lapsensa, joka tietysti saa käydä leikkimässä missä haluaa. Koska sehän on täysin eri asia, sen nyt tajuaa erkkikin! Naapurin perhepäivähoitaja saa hepulin tällaisista vaatimuksista ja soittaa välittömästi toisen huutelijapojan äidille, joka menee välittömästi käymään Akateemisen äidin luona selvittämässä asioita hyvässä hengessä. Nyt Akateeminen äiti kirjoittaa omassa blogissaan siitä, miten hän ei enää voi lapsensa kanssa olla omalla pihalla, koska hänelle v*ttuillaan ja muutenkin on maku mennyt, kun häntä ei ymmärretä, naapurit varmaan tarkastavat onko kukat kasteltu ja patio harjattu yms. Sillä jos asukaskokouksessa ei voi kysyä neuvoa kasvatuksellisista linjoista niin missä sitten?!

Kirjoitus lähenteli muutenkin paranoiaa ja vaikka siitä en suoranaisesti itseäni tunnista, niin siitä tuli kuitenkin ikävä olo. Ei mulla ole aikomuksena mitenkään alkaa vältellä heitä tms., mutta silti ihmetyttää. Tuntuu, että terve järki on hukassa pahemman kerran (johtunee akateemisuudesta). Asukaskokouksessa kun asiasta keskusteltiin, niin esitin toivomuksen siitä, että jos Toka joskus aiheuttaa pahennusta pihalla, siitä tultaisiin sanomaan minulle suoraan. Ja muutenkin, koko pihan ilmapiiri ynnä maku näihin naapureihin meni loppujen lopuksi aika vähästä, parista vaivaisesta pippelistä.