Yksityiskohtia juhannuksesta

Helikopterikoppakuoriainen, lämpöohjautuva. Lentää mielettömällä pörinällä katsomatta eteensä, yleensä JUST TASAN päin naamaa.

Pioni.

Kurjenpolvi 'Summer Skies'. Ainoa kerrattukukkainen kurjenpolvilajike pihallani.

Työntekijä lehtoakileijassa.

Lemmikki. Förgätmigej. Forget-me-not.

Unikot ovat jo kukkineet, kukat kestävät harmillisen lyhyen aikaa. Siemenkodat ovat onneksi melko koristeellisia nekin.

Omat lomahuvit

Aloitin Ekan tavoin itsekin lomani menemällä työpaikalle, tosin asiakkaaksi. Tai siis en ihan omalle työpaikalle, koska silloin olisin joutunut leikeltäväksi. Naapuritaloon, eri klinikkaan. Reumalääkärille. Harmi, että laholatvaisuuteni vuoksi unohdin käydä labrassa ajoissa, joten käynnin kannalta olennaisin tulos (sitrulliinipeptidivasta-aineet) ei ollut ehtinyt tulla.

Lääkäri oli eri kuin aikaisemmilla kerroilla, mikä tietysti loi mukavan "second opinion" -tyyppisen tunnelman tapaamiseen. Lonkkanivelissä ei näkynyt ultraäänellä katsottuna mitään nestekertymiä eikä tulehduksen merkkejä, hyvä hyvä. Eikä mitään ratkaisevia uusia oireita ole ilmennyt.

No, kuitenkin tähän mennessä on tottunut jo siihen, että kotiin ei lääkäristä lähdetä ennen kuin epäillään taas jotain uutta. (Joskus tuntuu jo vähän naurettavalta ja hiukan luulosairaaltakin, mutta sitä en ole. Luulosairas siis.) Niinpä parin viikon päästä vielä kerran röntgenkuville ja verikokeeseen. Tutkivat, onko minulla hemokromatoosi. Ja kuulemma jos sitä ei ole, niin sitten eivät halua nähdä minua enää ikinä.

Sehän sopii!

***

Muuten olen jaksellut kohtalaisesti. Väsymys on edelleen ylimaallista, mutta toisaalta siihen ei enää jaksa kiinnittää niin huomiotakaan, kun ei edes muista millainen olo voisi olla optimaalioloissa. Pitää yrittää nyt lomalla nukkua aina kun vaan voi, vaikka ei se kyllä mitään virkistä.

Varovaisesti olen yrittänyt liikkuakin pitkästä aikaa. Onhan mulla edelleen olemassa kuntosalin jäsenyys, mutta sinne meneminen on tuntunut äärettömän vaikealta. Kun en lonkkien vuoksi voi käydä enää siinä jumpassa missä haluaisin ja pelkkä kuntosaliharjoittelu on kuolettavan tylsää. Niinpä luovuin kaikista periaatteistani tässä joku aika sitten ja ostin kävelysauvat. Meillä on aikas hyvät kävelymaisemat ihan talon vieressä! Olen käynyt nyt kolme kertaa sauvomassa eikä se nyt ihan pöhköä ole. Tai siis on vieläkin aika naurettava olo, mutta toisaalta aika tomera! Kiertämäni lenkin kesto on siinä 45-50 minuuttia, kyllä siinä hiki jo ehtii tulla. Varsinkin kun on näin rapakunnossa. Ajattelin tässä jonain päivänä kävellä sen saman lenkin ilman sauvoja vertailun vuoksi, kun sykemittarista näkee aika hyvin sen eron. Raportoin sitten. Tänään en jaksa mennä, pitää olla lepopäiväkin. Ylikunto vaanii kulman takana!

Lenkillä näkee paljon hevosia, tässä aika lähellä on talli. Eräs mies ulkoiluttaa vaaleanruskeaa hevosta taluttamalla, ei koskaan ratsastaen. Tämä parivaljakko kävelee joskus aika lähellä kaupungin keskustaakin, mitä lie asioita hoitavat. Toissapäiväisellä lenkillä näin tämän miehen & hepan, heppa söi ruohoa polun varresta. Mies oli vähän matkan päästä poiminut jonkun muun kasvin ja näytti sitä hevoselle: "Kato täs on näitä, näist sää tykkäsit viime vuonna!" Heppa nuuhkaisi kasvia ja jatkoi syömistä muualta. Mies totesi: "Jaa, ei taida kelvata tänä vuonna."

Sairaalassa pissalla

Ekan urologisesta urasta olen kertonut aiemmin täällä ja täällä. Saagamme jatkuu nyt.

Katetrointiasia on ollut katkolla massiivisten aloitusongelmien jälkeen ja edelliseltä kontrollikäynniltä meidät passitettiin "puhutteluun" perheterapeutille, joka on erikoistunut tämän alan ongelmiin. No, siitä käynnistä voin sanoa kauniisti vain sen, että hukkareissu. Mutta tulipahan tehtyä!

Puhuttelun lisäksi halusivat Ekan päiväksi osastolle pissalle, ihan vaan seurantaan. Että kuinka usein pissaa ja kuinka paljon ja ennen kaikkea miten paljon jäännösvirtsaa jää. Eilen hän siellä sitten oli, ensimmäisenä lomapäivänään raukka. Taisi olla hiukan pitkä päivä istua osaston päiväsalissa odottelemassa vessahätää... Lopputulos oli kuitenkin hyvä, flow-käyrät olivat parantuneet viime mittauksesta ja jäännösvirtsan määrä oli paljon pienempi. Voidaan siis rauhassa tarkkailla tilannetta, ilman että pitää katetrointiin turvautua. Muutenkin tilanne on ollut parempi, vahinkoja ei ole sattunut pitkiin aikoihin.

Sitä vaan kovasti puhuvat, että voisi olla sellaisen isä-poika -tyyppisen meiningin paikka tämäkin asia. Tuntuu melko utopialta se.

***

Loman alku on ollut kovasti kiireistä aikaa Ekalla muutenkin. Tänään piti vielä käydä sovittamassa uudet ortoosit ja fiksauttamassa pyörätuolin jalkalautaa, jota ei saatu silloin alunperin säädettyä sopivalle etäisyydelle/korkeudelle vääränlaisten kiinnityskappaleiden vuoksi, joita piti tehtaalta saada kokonaan uudet, mutta ei sitten saatukaan kun ko. pyörätuolimallia ei enää valmisteta eikä näin ollen ollut tallessa enää jotain aihiota, jolla uudet kappaleet olisi valmistettu. Joten olemme melkoisen ajan odottaneet turhaan, varsinkin kun tiedonkulussa oli taas kerran jotain häikkää.

Lopputulos oli kuitenkin tärkein, että nyt on uudet ortsikat, jalkalauta sopiva ja niskatukikin pyörätuolissa taksimatkoja varten.

Joko on loma?

Olen lomalla

Ensin ajattelin, että hehkutan sitä heti perjantaina. Sentään neljä viikkoa lomaa! Mutta en jaksanut, otti päähän moni asia ja kirjoittaminen jäi. Lauantaina väsytti muuten vaan enkä saanut kirjoitettua. Sunnuntaina ei vaan huvittanut, ja ajattelin että kirjoitan maanantaina, kun se on kuitenkin vasta ensimmäinen virallinen lomapäivä. Mutta en mä kyllä nytkään jaksa millään.

Palataan asiaan huomenna!

Tekniikan ihmeet

Halusin lisätä uuden blogin tuonne sivupalkkiin. Ja lisäsinkin! Se on Sama suomeksi. Mukavaa kielenkäyttöä ja hauskaa luettavaa. Mutta miksi! Kun nätisti kopioin sen osoitteen linkiksi, niin se ei menekään tuolta listalta sinne varsinaiseen blogiin vaan johonkin ihme riisuttuun syöteversioon! Kui? En edes tajua koko syöte-hommelia.

Se on ihan kurjan näköinenkin.

EDIT: Jaaha, ja tästä tekstin linkistä pääsee näköjään sinne mihin tarkoitin. Vaikka sama osoite on tuolla sivussakin. IHME!

Green Day!

Toissa päivänä, tiistaina, kävimme Helsingissä - Eka, Sisko ja minä. Maaliskuussa Eka sai synttärilahjaksi liput Green Dayn keikalle Helsinkiin ja pitkän odotuksen jälkeen suuri päivä koitti... Itse en ole koskaan ollut mikään varsinainen Green Day -fani, mutta sujuvasti kuunnellut silloin kun on radiosta kuullut. Ekakaan ei ole omistanut levyjä tahi muuten ollut intoilija, mutta nyt kyllä molemmat kuulutaan oikein ihailijoihin!


Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).

Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.

Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...


Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).

Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!

Kevätjuhlien ylpein äiti

Kevätjuhlat on nyt juhlittu. Ekan koulussa on aina kivoja juhlia, erilaisia kuin mitä omissa kouluissa on ollut. En muista, että omana kouluaikanani olisi tunnelma ollut ikinä niin lämmin ja välitön kuin mitä Ekan koulussa aina on. Toisaalta, en muutenkaan muista juuri mitään, joten ei lasketa sen varaan nyt liikaa.

Joka tapauksessa. Koulu sijaitsee strategisesti kirkon vieressä, joten kevätkirkko on kevätjuhlapäivänä ennen juhlaa. Tänä vuonna(kin) kirkon jälkeen oli koulun pihalla musiikkiesitys. Eka on kertoillut kaikenlaista tässä pitkin kevättä, kun harjoituksia on pidetty, ja vaikuttanut melko myhäilevältä. Viime vuonna oli kolmen rumpusetin esitys ja tänä vuonna oltiin samoilla linjoilla. Rumpaleita oli tänä vuonna neljä oppilasta + yksi opettaja, mutta varustus oli pelkistetympi (ei siis kokonaisia settejä). Yksi opettaja soitti trumpettia. Itse asiassa Ekalla oli eniten soitettavaa, hänellä kun oli virveli, hi-hat ja lautanen. Kahdella muulla oli yksi tomi ja yhdellä virveli ja hi-hat. Esitys oli nautittava, se alkoi fanfaarilla, jatkui mukaillen Mamban biisiä Vielä on kesää jäljellä ja päättyi reippaisiin sambarytmeihin.

Tykkäsin esityksestä tietysti sen takia, että Eka oli mukana, mutta myös sen takia, että kaikki soittajat olivat (taas kerran) täysillä mukana. Kukaan ei jännittänyt, ketään ei ollut pakotettu mukaan. Katselimme vierestä harjoituskierrosta ja kaikki soittajat kysyivät melkein yhteen ääneen, että saadaanko soittaa kovempaa. Musta se on ihanaa! Olen itse soittanut ehkä parikymmentä vuotta ja alan nyt vasta tottua esiintymiseen.

Juhla jatkui sisätiloissa ja Eka senkun viihtyi parrasvaloissa. Hänet oli pestattu luokkakaverinsa kanssa juontamaan koko tilaisuus, minkä tehtävän hän myös hoiti viilipyttymäisen rauhallisesti. Myönnän, että etukäteen hieman epäilin ulosantinsa selkeyttä (joskus isäänsä tullut siinä asiassa), mutta ilokseni myönnän olleeni väärässä.

Eikä tässä vielä kaikki! Stipendinkin meni poika saamaan. Siinä lukee perusteina: "Olet osoittanut erityistä lahjakkuutta ja kiinnostuneisuutta muun muassa englannin kielessä, matematiikassa sekä rumpujensoitossa. Lisäksi olet todella reilu kaveri."

Todistuksessa oli ensimmäistä kertaa numeroita. Viisi lukuainetta oli arvosteltu, musiikki, kuvataide, käsityö ja liikunta on merkitty vain suoritetuiksi. Äidinkielessä ja ympäristöopissa oli 9, matematiikassa, englannissa ja uskonnossa 10.

Sanokaa nyt, onko olemassa joku raja, jota ylpeydessä ei sovi ylittää? Tuntuu, että kohta vetää överiksi :-)

...niin kuin tanssi matka käy...

Eka avasi eilen pyöräilykauden. Pitkästä aikaa, hän ei ole polkenut kahteen vuoteen. Mikä on sinänsä sääli, koska liikuntalajien valikoima on kuitenkin kohtalaisen rajallinen ja pyöräillessä nyt on kohtalaisen mukavaa, jopa minun mielestäni (paitsi että kypärät on rumia!).

Ekalla on tavallinen polkupyörä, joka varustettu apupyörillä. Ei tietenkään perinteisillä lasten apupyörillä vaan vammaissellaisilla, tukevilla. Tietysti niistäkin nyt näkee, että kyseessä on apuväline, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin kivampi ratkaisu kuin kolmipyöräinen. Ainakin tässä vaiheessa, en tiedä ovatko apupyörät tarpeeksi tukevat enää kovin paljon isommassa fillarissa. Nykyinen taitaa olla 20-tuumainen.

Niin, kahteen vuoteen ei olla siis pyöräilty. Niinpä kausi avattiin vasta pitkällisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen. Varmaan kuukauden olen jankuttanut asiasta. Että koska mennään. Eilen vihdoin oli aikaa ja intoa edes kokeilua varten.

Siis pyörä esiin vajasta! Apupyörät ovat niin leveät, että ne eivät mahdu suoraan pihavajan ovesta ulos, vaan se pyörä pitää venksauttaa silleen diagonaalisesti ja ympärillä täytyy olla paljon tilaa. Aloitin kaikessa rauhassa ilman yleisöä, ensin ilmat renkaisiin. Pumppaa ja pumppaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kovin jähmeältä tuntuu ilma, tukkoiselta. Pumppu kuitenkin kunnossa, molemmat joilla kokeilin. Soitto Isille, joka haastattelee että minkälainen venttiili, pitkä vai lyhyt? No mistä minä tiedän, mulla on tässä tasan tämä yksi eikä vertailukohtaa. Eläissäni irrottanut pyörän venttiiliä... Nytpä olen, ja loppujen lopuksi nuppineulalla sain sorkittua venttiilistä liikkeeseen sen pienen kuulan, joka siellä menee edestakaisin pumpattaessa. Ja joka oli jumittunut väärään kohtaan. Sekä etu- että takarenkaan venttiilissä. Mutta olipa sen jälkeen helppo pumpata!

Tässä vaiheessa poika pihalle ja innokkaimman yleisön hätistely loitommalle. Eka pyörän viereen seisomaan ja satulan korkeuden arviointi, kymmenisen senttiä sai nostaa! Kuusiokoloavaimella väänsin kiinnitystä auki ja pidin jakoavaimella toiselta puolelta vastaan. Kun sain satulan nousemaan, huomasin ettei se jakoavaimella pidelty mutteri liittynyt mitenkään satulan korkeuteen. Eipä se kiinnipitäminen toisaalta haitannutkaan.

Mitäs me sitten tehtiin... Jaa juu, nostettiin Tarzan puuhun eli Eka pyörän satulaan. Jalat polkimiin kiinni remmeillä. Satulan korkeus osui nappiin, vielä ohjaustangon säätö. Se meni sujuvasti, suurin vaikeus oli saada se suoraan eturenkaaseen nähden. Mutta loppujen lopuksi kaikki mutterit oli kiristetty, säädöt kohdillaan ja oli koeajon aika.

Yritin kannustukseksi pitää yllä kevyttä Top Gear -henkistä monologia, mutta pyöräilijä vaikutti muutenkin tyytyväiseltä menoonsa ja hihkui mennessään että "Tää on hauskaa!" Aloitimme varovasti (tulee kuulemma muuten hiertymiä hanuriin) ja ajoimme ehkä noin sadan metrin päähän. Menomatkalla vallitsi positiivinen henki ja usko asiaan, mutta U-käännöksen jälkeen alkoi mutina. "Ei tästä tuu yhtään mitään", "Voi herra jumala", "Ei ikinä enää" ynnä muuta masentavaa.

Mun mielestäni kyseessä saattaa olla hiukkasen tuo harjoituksen puute, että hyvinnii saattaisi kesän mittaan fillarointi alkaa sujua. Tosin nyt ilmeni sellainen ongelma, että vasen jalkaterä tuppaa kääntymään ulospäin, jolloin kantapää siirtyy polkimen varren päälle, mikä hankaloittaa polkemista melkoisesti. Ja kun se jalkaterä kääntyy joka polkaisulla, hidastuu matkan teko melkoisesti. Pitää keksiä siihen joku viritys.