Uuden vuoden lupaus

Otsikolla ei ole mitään tekemistä tämän tekstin saati todellisuuden kanssa, koska en harrasta uuden vuoden lupauksia. Kävin tällä viikolla kuitenkin liikkumassa pitkästä aikaa, mitenkään riippumatta siitä, että on alkuvuosi. Moni muu näytti olevan samalla asialla kuntosalilla ja jumpassa, lieneekö vuodenaika kuitenkin vaikuttanut... Hetken mielijohteesta menin cycling-tunnille lähemmäs vuoden tauon jälkeen. Näin moniongelmaisena liikunnan harrastaminen vaatii kauheasti ajatustyötä: onko verensokeri sopiva, koska olen viimeksi syönyt ja pistänyt, koska seuraavan kerran syön ja pistän, saanko astmakohtauksen kun hengästyn, sattuuko niveliin jne. Oikeasti, mua hiukan pelotti mennä... No, siinä kävi sitten silleen, että parin minuutin polkemisen jälkeen (vaikka omistankin hyvät, kovapohjaiset pyöräilykengät) kaikista vasemman jalan varpaista veti suonta armottomasti. Kolmen minuutin jälkeen oli ahteri jo niin kipeä, että lopputunti oli täyttä tuskaa. Veisikö muka pehmeä ja mukava satula tunnilta paljonkin tehoja, kysyn vaan! Lopputulos: verensokeri pysyi siedettävänä, astmakohtausta ei tullut eikä niveliin sattunut, ts. olo oli jopa mukava tunnin jälkeen (okei, se oli vaan helppo 45 min. "tunti"). Pitänee mennä toistekin...

***

Ekan kanssa katseltiin TV1:ltä kaksiosainen brittisarja Erilaiseksi syntynyt. Siinä seurattiin elämää kuudessa perheessä, joissa oli eri tavalla vammaisia lapsia. Britanniassa tuo sarja on ollut paljon pidempi, sitä on esitetty useampi kausi. Harmittaa, että täällä näytettiin vain kaksi jaksoa keskeltä; lapset olivat siinä 6-7 vuotiaita, kun heitä on sarjassa seurattu ihan äidin mahasta saakka. Sarjassa oli mielestäni aika mukava ote aiheeseen, ei siinä mitään kiihkoiltu puolesta eikä toiseen ja vanhemmilla tuntui olevan toisistaan poikkeavia käsityksiä, mutta silti kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että he rakastavat lastaan vammasta huolimatta ihan yhtä paljon. Sarjan molemmat osat ovat katsottavissa Yle Areenalla, suosittelen jos jäi näkemättä.

Keskustelua meillä ei loppujen lopuksi juurikaan syntynyt muusta kuin yhdestä äidistä, jonka mielestä pyörätuoliin joutuminen olisi kamalinta mitä tyttärelle voisi tapahtua. Olimme Ekan kanssa yhtä mieltä siitä, että parempi on suht mukava ja kivuton elämä pyörätuolissa kuin kulkea vaativasta leikkauksesta toiseen ankaran fysioterapian säestyksellä, kun tuloksista ei kuitenkaan ole takeita.

***

Tokan kanssa sen sijaan on keskusteltu kauan ja hartaasti. Meteoriiteista. Varmaan 3 viikkoa jauhettu jo meteoriiteista. Että putoaako niitä Suomeen ja putoaako niitä meidän talon päälle ja mitä sitten tehdään jos niitä putoaa meidän talon päälle, kuoleeko sitten heti? Aika monta yötä likka on nukkunut meidän makuuhuoneessa siksi, kun ei uskalla meteoriitinpelossaan olla omassa sängyssä. Ja tämä kaikki alkoi siitä, että hän näki unta, jossa meteoriitti putosi maahan. Milläs vakuutat toisen meteoriittiosuman epätodennäköisyydestä? Jos on vinkkejä niin kertokaa toki...