Tunnustusta!

Sain tunnustusta Moon Mammalta! Aika hienoa sikses, enhän mä oikeastaan tehnyt mitään sen eteen. Munsta tuntuu ihan pöllöltä, että joku lukee näitä juttujani ja vielä tykkää niistä, mutta on se vaan kiva tunne. Kiitos kiitos paljon.

Tähän tunnustukseen liittyy se, että itsestä pitää kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään. Voi voi. Satunnainen ei ole helppo laji, heti alkaa liikaa lajitella paitsi jos ei keksi ensimmäistäkään asiaa (niinkuin minä nyt en). Odottakaas nyt.

... jotain ihan randomia nyt vaan, anna mennä... äääääähhh....

... siis kahdeksan asiaa? mahtuuko ihmiseen niin monta?...

No jotain tähän nyt äkkiä, että pääsen nukkumaan:

1) Nuorena vaivasi kamala kaukokaipuu. Halusin muuttaa ties mihin ulkomaille asumaan ja tekemään töitä. Nykyään on kauhistus jo viikon matkakin, kesken työpäivän saattaa iskeä koti-ikävä. Äidille soitan melkein joka päivä. Jos minä en soita hänelle, hän soittaa minulle.

2) En enää kuuntele musiikkia niin paljon kuin ennen. Vietin aiemmin pitkiäkin aikoja kuulokkeet päässä, silmät kiinni, poissa tästä maailmasta. Rakentelin ties mitä pilvilinnoja, jotka nyttemmin ovat romahtaneet. Harmittaa, etten enää osaa rentoutua silleen.

3) Olen aika mielikuvitukseton silloin, kun pitäisi keksiä jotain kivaa. Jos saan vaan olla, niin saatan keksiä aika paljonkin kaikenlaista. Esimerkiksi lauluihin keksin aika hyvin omia sanoituksia silloin kun ei ole pakko mitenkään.

4) Luulen, että mulle on aikuisiällä tullut adhd. Ei nyt varmaan mikään oikea, mutta tuntuu että keskittyminen on vaikeaa. Nytkin kirjoitan tätä, chattaan kaverin kanssa facebookissa, kuuntelen yhtä kappaletta YouTubesta ja katson uutisia telkkarista. Töissä ei ole yhtään sen helpompaa...

5) Piha pitäisi laittaa talvikuntoon. En mä tiedä onko se satunnainen asia itsestäni, mutta satunnainen asia kuitenkin. Mööpelit pois ja silleen. En viiti.

6) Tänään on epäonnistujien päivä, vai mikä se nyt oli. Töissä tyhjensin tiskikonetta ja rikoin siinä prosessissa noin 3,5 kahvimukia/juomalasia. Sen jälkeen heitin puhelimeni lattialle ja luulin, että se hajosi. Äsken suljin vahingossa tämän blogivälilehden, mutta ONNEKSI teksti oli tallentunut luonnososioon! Huh.

7) Ei, minussa ei ole enää asioita nro 7 ja 8. Sorry. Pidätän oikeuden kertoa ne asiat myöhemmin, jos jotain tulee mieleen.

Miettikää, miten tylsä ihminen olen! Ei kahdeksaa asiaa! Mutta tunnustus on.

Toka 8 vuotta

Toka täytti eilen 8 vuotta. Piti kirjoittaa tämä juttukin jo eilen, mutta en vaan saanut aikaiseksi.

Kahdeksan vuotta on mennyt aikamoisen epätietoisuuden vallassa. Nyt alkavat ajatukset selvitä, vihdoin. Tässä eräänä päivänä, ehkä puolisentoista viikkoa sitten, ajoin töistä kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Lähellä kotia ohitin Tokan ja hänen kaksi kaveriaan matkalla iltapäiväkerhosta kotiin. Olivat pysähtyneet kiipeilemään ison puun oksille. Sillä hetkellä, kun katsoin pientä tyttöäni - ja nyt tekee pahaa, kun pitää käyttää kaikkien kliseiden äitiä, mutta niin se vaan oli - oikein tunsin sellaisen rakkauden tulvahduksen. Sellaisen lämpimän tunteen, että halusin vain halata pikkuista. Suojella.

Se, mikä tekee tapauksesta merkittävän ja minkä tajusin ihan siinä sitten heti perään, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun niin kävi. En nimittäin muista aikaisemmilta vuosilta mitään vastaavaa, en edes Tokan vauva-ajalta. Hitto sentään. Voiko olla niin, että parempi myöhään kuin ei silloinkaan? Vai onko jotain peruuttamatonta jo tapahtunut? Vai enkö vain muista?

Tiedän vain sen, että kevään ja asumuseron jälkeen olen monen vuoden jälkeen lakannut syömästä masennuslääkkeitä, alan jaksaa asioita eri tavalla, käyn pitkästä aikaa jumpassa ja sain jopa kämpän siivottua tämänpäiväisiä synttärikahveja varten. Ennen kaikkea jaksan taas nauttia lasten kanssa olosta.