Countdown

Kolme työpäivää ja sitten alkaa loma.

Viisi päivää ja sitten lähden Kreikkaan.

Onni ja autuus

Eilisilta ja tämä aamu ovat olleet harvinaisen rauhalliset ynnä rentouttavat. Voin suoraan sanoa, että siksi kun Toka oli yökylässä. Illalla Ekan kanssa katseltiin elokuvaa kaikessa rauhassa ja nukahdettiin siihen, ja aamulla sain nukkua melkein kymmeneen, juoda kahvin rauhassa ja nauttia muutenkin hiljaisuudesta. Tämä kaikki nyt tietysti kuulostaa jotenkin karulta Tokaa kohtaan, mutta minkäs teet. Hänet palautettiin pari tuntia etuajassa, kun kaitsijat olivat uupuneet... Ja iloinenhan minä olin palautuksesta, en kiellä sitäkään! Ikävä sitä papupataa aina kuitenkin tulee.

Olen viettänyt suuren osan päivästä pihalla. Huomasin kauhukseni, että 2 pelargonia oli jäänyt edelleen siihen pikkiriikkiseen muoviruukkuun, jossa olen ne ostanut. Tämä johti siihen, että jouduin lähtemään ruukkuostoksille au naturel, koska purkkeja ei varastosta löytynyt ja koska olin suunnitellut rönyäväni vain kotinurkissa tänään ja tukka oli likainen.

Länttäsin pelargoniat ruukkuihin ja se onkin ollut tämän päivän vaativin ponnistus. Sen jälkeen olen vain maannut pihalla auringossa ja yrittänyt ruskettua, sekä pitänyt huolen nestetasapainosta sangrialla. Olen noudattanut maailman parhainta ja tehokkainta bikinikuntoon hetkessä -ohjelmaa, se ei petä koskaan. Se toteutetaan niin, että otetaan vaatteet pois, laitetaan bikinit päälle ja VALMIS! Ikinä ennen ei ole auringonvalo tuntunut niin puhdistavalta ja lämpimältä ja nollaavalta kuin tänään. Viltillä maatessa tuntui kuin olisin imeytynyt maahan, kun valo lävisti ihon ja lihakset.

Elä keuhkoo!

Eturientolan erikoiskirjeenvaihtajanne tiedonanturoi. Kontrollikäynti keuhkopoliklinikalla ja puhalluskokeet. Spirometria siis, ei se poliisien sellainen. Mutta siinä se sitten pääpiirteissään olikin. Puhkuin ja puhalsin ja sain hiukan parempia tuloksia kuin viimeksi, mikä on hyvä juttu. Muuten oireet jatkuvat edelleen ja lääkitys jatkuu tästä eteenpäin maksimiannoksella. Eli jos ei se auta niin sitten ei mikään. Inhaloidaan sitten pää punaisena!

Luettelin koko litanian kaikkia muitakin oireitani ja nivelkipujen (lähinnä lonkat tällä hetkellä) vuoksi saan käsittääkseni lähetteen reumalääkärille. Kivaa, sellaisella en olekaan vielä koskaan käynyt! Joo ja huomenna aamulla labraan uusille verikokeille ja röntgeniin uudelle keuhkokuvalle. Täytyy muistaa laittaa tukka hyvin.

Polia piti nuori nais-eval, joka reseptiä kirjoittaessaan paljasti syntyneensä samana päivänä kanssani, samalla synnytyslaitoksella noin tuntia mun jälkeeni. "Niin mä vaan katsoin noista sun papereistas, että kamala oonks mä jo noin vanha!" Juu kiitosta vaan.

Näihin tunnelmiin...

Respect

Olin tänään seuraamassa aivoleikkausta. Upea homma! Olin mukana kolmisen tuntia ja viihdyin. Ei tehnyt pahaa. Ajatella, että joku työkseen pitelee toisten aivoja käsissään. Tai sydämiä. Tai ihan mitä tahansa muuta, ei niitä voi tärkeysjärjestykseen laittaa. Huomenna, kun kirjoitan leikkauskertomusta, tiedän kerrankin tarkkaan, mitä salissa on tapahtunut.

***

Pihalla kukoistaa kohtalaisesti nyt, kun on satanut ja toisaalta ollut taas hiukan lämpimämpääkin.

Idänunikko on avannut ensimmäisen kukkansa, pari nuppua vielä odottaa.

Kurjenpolvea, yhtä sorttia. Lat. Geranium NAS

Loistokurjenpolvi "Johnson's Blue". Uskotteko?

Syreenien juurella, ruusujen keskellä asui pieni sateenkaari.

Ryhtiliike partialis

En mä ajatellut mitään käänteentekevää parannusta elämässäni tehdä, mutta hiukan ehkä ryhdistäytyä kuitenkin. Vähän jos nyt koittais katsoa syömisiään ja juomisiaan, hiukan liikkua ja miksei myös inan verran ajatella diabetesasioita. Vaikken edelleenkään halua. No, arvelin että nyt kun kesän pakkaskausi on ilmeisesti lähenemässä loppuaan, voin korvien puolesta turvallisesti pyöräillä töihin. Pakkasin mukaan jumppavaatteet, koska BodyPump-tunti alkoi kätevästi töiden jälkeen. Eli siis pyörällä töihin, töistä pumpiin ja pumpista pyörällä kotiin.

Mä kyllä protestoin jyrkästi tätä liikkumissysteemiä verensokereiden suhteen. Jos/kun haluan mennä illalla jumppaan, pitäisi periaatteessa vähentää jo aamun pitkävaikutteista insuliinia, että vs olisi sopivalla tasolla liikuntaa ajatellen, mutta tällöin se on myös koko muun päivän liian korkealla. Tai sitten voi pistää ihan normimäärän ja mennä edes jonkunlaisilla sokruilla päivän siihen liikuntaan asti, mutta sitä ennen pitää sitten tankata ja syödä niin helvetisti, että se vesittää koko liikunnan painonhallinnallisen funktion. Minkä lisäksi koko ajatus tästä prosessista vetää mielen matalaksi. Niinpä olen enimmäkseen pistänyt vähemmän ja mennyt korkeilla sokereilla varman päälle koko päivän ja ollut ajattelematta koko asiaa.

Ja sitten kun yrittää, meinaa että edes hetken hyvin, niin jossain vaiheessa kalikka kalahtaa. Niinkuin tänään. Pumpin jälkeen sokeri oli korkealla, siellä 13:n tienoissa. Söin sapuskaa enkä pistänyt ylimääräistä. Onneksi, sillä kesken Tokan ja minun kaupunki-farkkujenosto-jäätelönhaku-siskollesynttärilahja-apteekissakäynti -kierroksen iski hypo. Minkä johdosta seuraavalla kerralla, kun aion liikkua, nostan sokerit ehkä vielä hiukan korkeammalle kuin tänään. Ihan vaan varmuuden vuoksi... Noidankehä, anyone?

Voi olla, että menen huomenna bussilla töihin ja sanoudun irti salilta.

***

Päivän san(elu)a. Kaksi pätkää tänään, korvaukseksi siitä etteivät ole ihan hah haa -hauskoja. Miettikää tykönänne.

"Tuumori vuotaa välillä hieman enemmän ja välillä hieman voimakkaammin."

"Jatketaan huolellista ja tarkkaa tuumorin poistoa varovaisesti, poisto on kyllä tarkkaa, varovaista ja melko hidastakin."

Semikvasipseudoloma

Yllämainittu alkaa huomenna, kun koko muu perhe on lomalla ja meitsi saa aamulla herätä yksin, juoda kahvit yksin, lukea lehden yksin ja lähteä ovesta ulos yksin. Uskotteko, että se on suhteellisen taivas? Uskokaa pois. Taivas kestää kaksi viikkoa, sitten mullakin on loma. Tai siis muotoillaan se niin, että mun ei tarvi mennä töihin - on lähempänä totuutta.

***

Tänään on pitkästä aikaa aurinko paistanut ja ollut hiukan lämminkin. Mitä tekee minä kun ilma on nätti? Pysyy sisällä sekä silittää kilometrin korkuisen kasan pestyjä lakanoita ja pyyhkeitä. Inhoan silittämistä. Olen luotettavalta taholta kuullut, että t-paidat ja vastaavatkin pitäisi silittää, mutten välitä siitä (anteeksi vaan, Luotettava Taho). Enkä ainakaan ala silittää niitä, enhän mä sitten ehtisi enää mitään muuta tehdäkään! Silloin kun Eka oli vauva silitin kaiken pukluräteistä alkaen (en muista mihin päättyen), mutta silloin olen muistaakseni ollut ei-depressiivinen ja aikaansaava toisin kuin nyt. Muistan hämärästi sen tunteen kun oli onnellinen. Onneksi vain hämärästi, muuten voisin alkaa kaivata sellaista.

***

Rooman palmu. Yllä tämänhetkinen tilanne kukkaruukussa. Alla se, mistä hän on kotoisin ja mihin tähdätään.

Juhannuksena

Aurinko näyttäytyi vain asfaltilla.

Kriisinturvaamista ja rauhantorjuntaa

Terveisiä kaikille täältä kriisipesäkkeestä. Joka-aamuinen ja -iltainen miinakenttä yritetään luovia läpi huonolla menestyksellä. Nyt lähtis halvalla yksi kpl viisivuotiasta! Ja tasapuolisuuden nimissä myös yksi 37-vuotias. Ymmärrän tavallaan 5-vuotiasta, että iltaan mennessä kiukuttaa, jos ei ole nukkunut päiväunia ja jos alkaa harmittaa se, ettei ole auton omistaja vaan ainoastaan matkustaja (sic!). Itsehillinnättömyys periytynee dominantisti ja kasvaa eksponentiaalisesti sukupolvesta toiseen, pelottaa hiukan toi murrosikä.

Tunnustan, etten ole ikuna lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, vaan olen enemmänkin yrittänyt käyttää sitä vähää järkeä mitä on päähän suotu. Uskon esimerkin voimaan ja tilannetajuun. Esimerkiksi että jos viisivuotiaan pinna illalla yhdeksän aikaan on katkeamispisteessä ja desibelit ylittävät kipukynnyksen, hetki EI ole oikea alkaa päällepäsmäröidä huoneen siivouksesta uhkailemalla heittää kaikki lelut roskikseen. No oikeastaan hetki ei ole tuolle koskaan oikea, mutta kaikkein vähiten kuvailemanani ajankohtana. Eikä sitä kiukkupussia saa nukkumaan sillä, että 5 minuutin välein KYSYY että menetkö nukkumaan. Ja esimerkkinä esimerkin käytöstä ja näytöstä, olen sitä mieltä että "Älä puhu ruoka suussa!" sanottuna suu täynnä ruokaa ei ole paras lähestymistapa asiaan.

Tässä nyt nämä tällä hetkellä päällimmäiset tunnot. Ehkä saan pointtini läpi vielä joskus, mutta siihen mennessä lapset ovat varmaan jo muuttaneet pois kotoa.

***

Mä olen muutenkin ollut tosi pahantuulinen taas viime päivinä. Kaik harmittaa. Meillä on tällä viikolla käynyt kaksi kertaa lapsenvahti MLL:stä (omaishoidon tukeen liittyvien palvelusetelien ansiosta) ja molemmat kerrat ihan turhaan. Ei ole ollut mitään menoa eikä tekemistä. Ja SK:kin kotona molemmilla kerroilla. Maanantai meni ihan mukavasti, käytiin kaupassa kaikessa rauhassa, mutta tänään oli oikeasti sellainen olo että nimenomaan joudun lähtemään kotoa pois. Aurinko paistoi pitkästä aikaa ja olisin halunnut jäädä kukkapenkkejä penkomaan. Kostoksi pakotin SK:n Ikeaan ja ostin sieltä etupihalle pöydän ja 2 tuolia. Jos vaikka tulisi kesä ja lämmin ja tarkenisi istuskella ulkona, voisi retkeillä silläkin puolella taloa. Siis jos.

***

Tokaan vielä palatakseni ja tällä kertaa hiukan positiivisemmissa tunnelmissa, niin hänellä on huomenna viimeinen päivä päiväkodissa. Alkaa loma ja loman jälkeen eskari. Eilen teimme hänen kanssaan yhdessä kiitostaulun, jossa on hänen kuvansa ja runo, jonka pakersimme yhdessä: Minä lähden eskariin, / heippa vanhat kaverit. / Meillä oli mukavaa / leikkiä ja touhua. / Kiitos kauniista muistoista, / niitä kannan mukana. Leivoimme muffinsseja ja lahjaksi viemme lahjakortin paikalliseen italialaissuvun omistamaan leluliikkeeseen.

***

Itselläni on vielä 2 kokonaista viikkoa ennen loman alkua. Olen kyllä jo niin sen tarpeessa. Töissä on kesäsupistusaika, kohtalaisen hiljaista pitäisi olla, mutta kun ei ole. Henkilökunta supistaa mutta potilaat ei välitä siitä, niitä tulee joka suunnalta. Seuraa huutoa ja mekastusta. Menee närvi. Talo on täynnä kesäsijaisia, eivätkä he tietenkään sille mitään voi, ettei kaikki suju ihan niin jouhevasti kuin voisi. Kaksi viikkoa vielä, eihän se ole kuin 10 työpäivää... Huomista ei lasketa ja perjantai on onneksi vapaa.

Korjataanko? Ei tietenkään!

Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat tehdä käsillään kaikenlaista hienoa: vaatteita, huonekaluja, taloja tms. käyttökelpoista. Kai itsekin teoriassa osaisin, mutta kun ei tikapuuhermosto kestä. Ja tietysti muutenkin rahkeet hiukan rajoittaa harrastamista, mutta olen mä joskus aikoinaan kutonut paljonkin. Joskus yläasteikäisenä väkersin itselleni sellaisen aika hienon norjalaisen villapaidan, jossa on se sellainen vänkä kuvio (trad.). Paidan malli on hieman lyhyt ja leveä, eikä sitä oikeastaan voinut muutenkaan käyttää, kun se oli niin kamalan paksu. Oli se silti käytössä pari kertaa ja tallessa on edelleen jossain, todistusaineistona.

Tänä viikonloppuna projektinani oli avata lavuaarien viemärit, jotka nyt väkisinkin silloin tällöin menevät tukkoon. Aina sitä sen verran seikkailumieltä löytyy! Liika innostus oli kuitenkin pahasta ja jouduin soittamaan isukin pelastamaan tilanteen… No en mä mitään katastrofaalista oikeasti tehnyt, yksi ruuvi ja yksi tiiviste laittoivat vaan hiukan hanttiin. Sivumennen sanoen, mistä sitä moskaa oikein tulee? Siis sinne viemäriin. Hyi kamala!

Moskan innoittamana (ja täysin tapojeni vastaisesti!) siivosin saman tien hiukan enemmänkin. Pesin jopa pesuhuoneen seinät ja ihastelin vain-ammattikäyttöön-eikä-taviksille-ollenkaan –pesuainetta, jolla läksivät jopa valkoiset vesijäljet saunanoven lasista. Yes! Tuollainen kepeä onnistuminen ja puhdas jälki saavat ihmisen hallusinoimaan ihan ihmeellisiä: sitä kuvittelee, että alkaa siivota säännöllisesti, kun se on loppujen lopuksi ihan kivaa. Ehkä pesuaineen höyryt vain saivat pään sekaisin, ensi kerralla avaan ikkunan.

***

Perjantaina illalla ulkona vasempaan jalkaani iski kutka. Ihan keskelle jalkapöytää, tohon päälle. Kutisi ja kutisi ihan kamalasti, kunnes se lakkasi. Lauantaiaamuna jalkaterä oli punainen, kuuma ja turvoksissa sekä kipeä kävellessä. Ja kutisi, mutta sitä ei voinut raapia kun se oli niin kipeä. Kylmäpakkaus auttoi jonkun verran ja lopun päivää sain käveltyä kyllä ihan hyvin. Viime yönä en meinannut saada nukuttua kutinalta! Pläästin siihen hydrokortisonia ja ei-hydrokortisonia, mutta heti kun vähänkin peitto hipaisi jalkaa niin kiusa alkoi uudestaan. Pöh

Inhoan jalka-aihetta.

Kohtauksia terveydenhuollossa, osa 3

Tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata tietyn teeman tämän päivän vieton suhteen. Kyllä, perusterveydenhuolto on tullut koluttua. Nimittäin Tokakin pääsi osalliseksi tämän lajin riemuista käymällä silmälääkärillä. Tämä oli ensimmäinen kontrolli silmälasien saamisen jälkeen ja hyvin on mennyt. Laiskemman silmän näkö oli parantunut eikä tarvinnut laittaa lappua silmän päälle. Sen varjolla likka on saatu pitämään niitä laseja, ettei tartte sitä lappua pitää. Arvatkaa haluaako hän sellaisen nyt, kun sanottiin ettei tarvitse? Totta kai haluaa!

Rankka päivä oli, kaikilla.

Kohtauksia terveydenhuollossa, osa 2

Kerran vuodessa Ekalle tehdään kuntoutussuunnitelma, jossa eritellään kohtalaisen yksityiskohtaisesti kaikki tulevan vuoden aikana tarvittavat terapiat ja niiden määrät, toteutustavat ja –paikat, sekä tarvittavat ja käytössä olevat apuvälineet. Tämä suunnitelma höystettynä gaziljoonalla lausunnolla ja anomuksella lähetetään sitten KELAan, joka suuressa viisaudessaan (lasta näkemättä tahi tuntematta, totta kai) päättää, että terapiaa on haettu ihan naurettavasti liikaa ja pienentää myönnettäviä määriä tuntuvasti.

Tämänpäiväinen möötti vedettiin suhteellisen pienellä kokoonpanolla. Osallistujia olivat lisäkseni lastenneurologi, koulun terveydenhoitaja, Ekan oma fysioterapeutti sekä koulun fysio- ja toimintaterapeutit. Parhaimpina vuosina edellä mainittujen lisäksi jaloissa ovat pyörineet myös opettaja, joku tuntematon opettaja (mitä ihmettä sekin paikalla teki?!), sosiaalityöntekijä sekä psykologi.

Tunnelma kokoontumisessa oli harvinaisen mukava, ehkä siksi että suurimmaksi osaksi Ekan elämä on tasaantunut eikä mitään järin yllättävää ole tapahtunut vuoden aikana eikä tod.näk. tulevaisuudessakaan. Lisäksi kaikki paikallaolijat tunsivat Ekan muutenkin kuin papereiden perusteella.

Siinä sitten juteltiin mukavia ja kehuttiin Ekaa kilpaa, että miten hauska ja fiksu ja mukava ja taitava ja kaikin puolin kelpo yksilö. Tämä kuntsaritilaisuus kerran vuodessa on yleensä se, jossa aina kuulen jotain yllättävää pojan taidoista, koska eihän hän kotona mitään kerro eikä puhu. En tiennyt esimerkiksi, että hän osaa ilman tukea kyykistyä poimimaan tavaran lattialta ja nousta taas suoraksi seisomaan. Enkä tiennyt, että hän osaa ruotsiakin (englannin tiesin).

Suunnitelma on nyt jokseenkin samansisältöinen kuin viimeksikin, paitsi että se tehtiin nyt kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Säästää hermoja, kun ei tarvitse joka vuosi perustella KELAlle että miksi tyyppi on edelleen vammainen. Siinä firmassa kun tuntuu olevan luja usko ihmeparantumisiin… Haussa ovat siis fysio-, toiminta- ja ratsastusterapiat ja uutena asiana kirjataan ylös suositus vapaa-ajan avustajan myöntämisestä. Juuri nyt sellaiselle ei välttämättä ole tarvetta, mutta eipä varmaan äidin seura kauhean kauan enää kelpaa missään kaveriympyröissä (minkä ymmärrän täysin enkä loukkaannu ollenkaan). Eri asia on sitten, mistä moinen apukäsi hankitaan.

(Ihan sivumennen sanoen, lista käytössä olevista apuvälineistä on kohtalaisen vaikuttava: pyörätuoli, dallari, dafot, nelipistekepit, 2 paria kyynärsauvoja (kotona ja koulussa), koulussa työpöytä ja –tuoli, wc-tukikahvat, turvaistuin autossa, pukeutumispenkki ja seisomateline. Voisihan niitä olla paljon enemmänkin, silti hämmästyn joka kerta kun näen litanian präntättynä paperille.)

Mutta että päällimmäiseksi tilaisuudesta jäi kerrankin ihan positiivinen fiilis, toisin kuin joskus. Olen joskus tapellut siellä niinkin triviaaleista asioista kuin että onko lapsen ihan pakko leikkiä ja sosiaalistua, jos hän itse mieluummin tarkkailee sivusta muiden puuhia. Ammatti-ihmisten mielestä kyllä, minä sanon hyi yök. Mikään ei ole kamalampaa kuin pakkososiaalistaminen ihmiselle, joka mieluiten on omissa oloissaan. Sen takia esim. minä en töissä viihdy mitenkään erityisen hyvin kahvihuoneessa tai iltapäivisin työpisteessäni – liikaa ihmisiä!

Kohtauksia terveydenhuollossa

Terveisiä diabeteskontrollista. Hyvin ei mene. GHb-A1C oli viime kerrasta taas noussut hiukan, oli nyt 9,9 %. Valehtelisin, jos väittäisin olevani hämmästynyt asian johdosta. Sain jo viime käynnillä ihan hyvät ohjeet, millä korjata tilannetta, mutta kaikkien keuhkoasioiden ja kuolleiden mummien takia projekti jäi lievästi puolitiehen.

Yritän nyt muistaa protokollan: aamu-Levemiriä lisätään 1 yksikkö kerrallaan niin kauan, että verensokeri ennen päivällistä alkaa olla hyväksyttävissä lukemissa. Ilmeisesti joudun siis mittailemaan paljon tulevina päivinä, lisäykset saa tehdä n. 3 päivän välein.

Miten se aina onkin niin helppoa tinkiä ensimmäiseksi itsensä hoivasta ja huolenpidosta? Eikä siihen mittaamiseenkaan niin paljon aikaa mene, ehkä noin 30 sekuntia kaikkinensa. Huono selitys se, ettei muka ehdi. Yhtä huono, mutta todenmukaisempi on se ettei viitsi. Eikä halua. Sain kuitenkin diabeteshoitajalta lappusen, jolla saa tilata uuden verensokerimittarin. Yleensä hetkeksi virkistää se, kun saa jonkun uuden kivan lelun, vaikkakin vaan mittarin.

Että kaksijakoisin fiiliksin tässä taas mennään. Tavallaan tekee mieli yrittää parannusta, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tule. Säästää vaan aikaa ja vaivaa, jos ei edes yritä.

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Niin sitä sitten mennä vilahti taas yksi viikonloppu. Tänä aamuna, kun menin töihin, tuntui siltä kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, vaan äkkiä sitä taas saneluiden ääressä palautui todellisuuteen. Kirjoittelin niitä siinä hampaita kiristellen ja mietin samalla, että millä vuosikurssilla lääkiksessä mahtaa olla se kurssi, jolla opetetaan puhumaan nauhalle a) niin, ettei liikuta huulia ollenkaan ja 2) niin, että katkaisee kaikki sanat viimeistään puolivälistä. Vissiin siellä opetetaan myös sanelemaan paikassa, jossa ovet paukkuvat mahdollisimman taajaan. Ja ensin puhumaan tosi hiljaa niin, että nauhan purkaja joutuu vääntämään nupit kaakkoon, ja sen jälkeen yskäisemään nauhalle oikein kunnon röhät. Kaikenlaiseen sitä on tullut jo törmättyä, mutta eihän mun siitä pitänyt tällä kertaa kirjoittaa…

Töistä kuitenkin sen verran, että neljä viikkoa vielä kesälomaan. Se ei tule hetkeäkään liian aikaisin! Ja siitä puheen ollen, tuleva kesäsijaiseni kävi tänään näyttämässä naamaansa, oikein reipas nuori mies. Lääkiksessä ekan vuoden opiskelija, että ehkä hänellä on hiukan enemmän motivaatiota tutustua leikkausosaston toimintaan kuin entisellä sihteeriopiskelijalla. Saa nähdä sitten kun perehdyttäminen alkaa…

***

Töistä kotiin tultua olin väsynyt. Halusin mennä nukkumaan. SK lähti kauppaan. Toka ei antanut nukkua, vaan ärsytti kolkuttamalla junarataan kuuluvaa nostosiltaa. Vaikka pyysin lopettamaan. Sain hepulin. Huusin. Tuli kakka olo. Ärsyttävää sinänsä, mutta kun ajoin töistä kotiin, mulle valkeni sanonnan ”silmät ristissä” alkuperä. Olin sekä silmät ristissä että potentiaalinen liikenteellinen vaaratekijä. Eli siis väsynyt.
Nukuin kyllä ihan mainiosti viime yönä, mutta ilta oli hiukan tavallisuudesta poikkeava. Meillä oli kylässä SK:n kollegoja, joiden juttuja ei välttämättä ole mitenkään kiinnostavaa kuunnella. Keskustelussa esiintyi sanoja kuten ”originaalisesti designoitu”. Tänään tarvis varmaan osata mennä ajoissa nukkumaan, vaikka ei se kyllä väsymykseen mitään auta.

Edellä mainitun lisäksi jouduin kerjäämään reseptillisen B-kirjaimella alkavaa tulehduskipulääkettä lonkkiini, jotka särkivät tänään istuessakin ja joilla oli vähän hangala kävellä. Melko edullista lääkintää muuten, reseptillä hankittuna 100 tabua maksoi 4,90 e. Niitähän syö ihan riemukseen!

***

Miesten ajatuksenjuoksu. Onko sitä, kysymme tänään. Vein Ekan aamulla kerhoon ja kun riisuin häneltä kengät, huomautin että on isi varmaan pukenut Tokan sukat hänelle jalkaan. Kantapään paikka oli jossain puolessa välissä jalkapohjaa ja varsi hädin tuskin kantapään yli. Isi kuulemma oli ihmetellyt, että onpa pienet sukat, mutta ei ajatellut niin pitkälle, että olisi sitten hinputti vieköön hakenut tilalle isommat, ehkä jopa sopivat, pojan omat sukat! Pikkujuttu, tiedän. Ettäs kehtaan mainita.

Kossuhantti kottujuntti

Kottelinjuntti koverinkantti konssakantti kojantti kovikäntti kolmi-intti, kotteientti konhäntti koennuttintti kotamintti konontti kontinkielikontti. Kohmeellistaintti. Kohansentti kooluukuntti koleisynttikovistukseensintti! Kopasinluntti konellehäntti korjoittaakintti koppaleenkantti kogiablontti koinnäntti, kottaentti koosantti kosiasta-antti kosituksenkäntti.

Mutta enempää en pysty kirjoittamaan noin, alkaa silmät sattua…

***

Sanelu, osa 4:
”Potilas nukahtanut työpöydän ääreen saaden iskuvamman nenäntyveen, tähän tullut palkeenkieli, joka päivystyksessä liimattu.”

Voisi hyvin kertoa mun työpäivästäni tänään.

Huoju oman palmusi alla

Maaliskuussa Roomassa laitoin takin taskuun 3 iiiiiison palmupuun siementä. Kotiin tultua iskin ne purkkiin ja purkin ikkunalle. Eilen mullasta kurkkasi ensimmäinen hattivatin näköinen pieni alku, tänään se oli kasvanut jo palttiarallaa puolen senttimetrin mittaiseksi! Ties millainen puu on kohta olohuoneen nurkassa! Ties!

Äiti on väsynyt mutta ylpeä (aka Say I Am Wonderful)

Eka on teoriassa kesälomalainen, käytännössä joutuu raukka kuitenkin viettämään päivänsä koulun tiloissa kerhoillen. Tylsää hänelle, iän puolesta olisi muuten varmaan ainakin osan päivästä jo itsekseen kotona. Samoin Toka tietenkin jatkaa päiväkodissa edelleen kaikista kevätjuhlallisuuksista huolimatta.

Nykyajan koulu on siitä tylsää, että numeroita ei todistuksissa näy ennen kuin vasta neljännellä luokalla. Jotenkin nämä rastit ruudussa eivät vakuuta meikäläistä, onneksi sentään kokeista saa numeroita. Eikä tietty rasteissakaan mitään vikaa ole, ne oli sijoitettu oikein hyviin ruutuihin.

Varsinaista kevätjuhlaa koululla ei ollut, mutta Eka pääsi sentään parrasvaloihin (kuvaannollisesti, tapahtuma tapahtui ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa). Kyseessä oli rumpuspektaakkeli, jossa esiintyi Ekan lisäksi 3 muuta oppilasta (taisivat olla kaikki muut jo yläasteella). He olivat harjoitelleet muutaman minuutin jutskan, jossa oli kivasti yhdistetty erilaisia komppeja, jokaiselle oma soolopätkä ja ennen kaikkea äänenvoimakkuutta… Se oli hieno! Ai vitsi mä pidin! Rumpali itse suhtautui kehuihin varsin vaatimattomasti, kuulemma esikoululaisten piirissä hänellä on jo oma vankka ihailijakuntansa.

***

Se siitä ylpeysosasta, sitten väsymykseen. Toisaalta, voihan tämänkin osion aloittaa kertomalla, miten vanha ja väsynytkin liikkuu liukkaasti sopivassa tilanteessa. Nimittäin, jos vanha ja väsynyt on töissä pahaa aavistamatta ja saa vasta taksikuskin puhelusta tietää, että Ekan ratsastusterapia olikin siirtynyt tuntia aikaisemmaksi ja poika sekä kuski ovat jo kotiovella. Kai aikataulumuutos on jossain viestilappusessa joskus lukenut, kuka semmoisia ymmärtää saati muistaa (en minä näköjään).

Väsymys on kulminoitunut jotenkin siihen pisteeseen, etten oikein saa enää nukutuksi. Tai ehkä nukun, en oikein tiedä. Hermot on piukalla, valitettavasti. Henkinen kantti petti toissailtana, sain hepulin. Kerroin SK:lle millaisia primitiivireaktioita oma riittämättömyys sekä odotusten ja todellisuuden kohtaamattomuus saavat meikän päässä aikaan ja mitä niistä sitten ajattelen. Tunnustan, että tavoittelin hiukan huomiota ja (sekä kuvaannollista että kirjaimellista) pään silitystä, mutta myös asiallista keskustelua siitä, mitä ehkä voitaisiin tehdä toisin näissä nykyoloissa. Sen sijaan vastaus oli: ”Sä olet sanonut ton jo.” Niin kai sitten olen sanonut, joskus toistan itseäni. Paha tapa, täytyy hankkiutua siitä eroon.

Sisäistä ryhtiliikettä aloittamaan siis, mutta ensin taidan katsoa videolta vielä kerran yhden rummutuksen.