Eka 10 vuotta!

Otsikon mukainen päivä tänään. Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä oli ikää 11 tuntia, enkä ollut nähnyt pojasta kuin vilauksen ja yhden Polaroid-kuvan. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun kätilö nosti Ekan suoraan mahasta näytille (niin siis hän on syntynyt sektiolla, kuten Tokakin) niin lähelle, että otsamme koskettivat (siis Ekan ja mun, ei kätilön; onpa tätä vaikea kertoa...) ja Eka oli sinertävän harmaa ja lapsenkinan peitossa ja haisi sellaiselle makealle, omituiselle. Ei kuitenkaan pahalle millään muotoa. Sitten vasta kuului huuto ja tiemme erosivat noin vuorokaudeksi.

Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.

Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...

Hoi taas.

Tällaista se on, aina ei jaksa kirjoitella. Ei mulla mitään sen kummempaa olisi ollutkaan, mutta muuten vain. SK tuli takaisin matkaltaan, se kai tässä se suurin juttu on. On ne kyllä ne matkat, ne hetkauttaa elämänrytmiä aina kun ne alkaa ja melkein vielä enemmän sitten kun ne loppuu. Pienimuotoisemmin samat hetkaukset eletään joka viikko Helsingin-reissujen ansiosta. Matka oli kuitenkin hyvä, on kai sekin jotain. Lapset olivat tyytyväisiä tuliaisiinsa ja kiltisti katselimme läpi kaikki 951 valokuvaa, joista aika suuri osa eri NHL-otteluista. Myös muutamia videopätkiä. Ai niin, minun tuliaiseni eivät tulleet Tiffanylta... (Nyt te kaikki luulette kamalaksi materialistiksi kun edes haikailin moisia!) (Olisi vaan ollut kiva. Sain tosiaan korvakorut, mutta en voi käyttää niitä, koska ovat ns. rihkamaa ja kutittavat heti.) (Minkä kukaan kutinoilleen voi!)

No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)

Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.

Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.

Loppu lähestyy

Nimittäin tämän yksinhuoltajarupeaman. SK tulee New Yorkista huomenna. Eka oli kipeä koko ajan, kuljettelin häntä vielä päivystysreissun jälkeen toistamiseen lääkäriin, sinne maagiseen omaan terveyskeskukseen, mistä tosiaan saimme lähetteen laboratorioon verikokeille. No ei niissä onneksi ollut mitään häikkää, CRP:kin vain marginaalisesti koholla. Kaksi viikkoa on poika ollut poissa koulusta, mutta on nyt vihdoin kunnossa. Sopivasti siksi, kun isi tulee kotiin... No, maanantaina kouluun sitten.

Toka on ollut muuten vaan haastava. Mihin vaan pitäisi mennä, hän ei halua lähteä. Aamulla ei eskariin. Iltapäivällä ei pois eskarista. Suhteellisen tavallista käytöstä lapsilta, tiedän, mutta se raastaa toistuessaan joka päivä joka päivä joka päivä. Perjantaina haku oli tavallista hankalampi, tädille ei haluttu sanoa heippaa eikä saanut koskea ja kaiken huipuksi likka avasi auton oven kesken kaiken kotimatkan. Liikkeessä. Kotona on tylsää, sisällä on tylsää, ilman kaveria on tylsää, mutta ulos ei voi mennä, hyvää kaveria ei voi hakea leikkimään eikä voi muutenkaan tehdä mitään järkevää. Valittaa vaan, että on tylsää.

Laitoin SK:lle viestin, että odotan sitten tuliaisia Tiffanylta (enkä tarkoita aamiaista). Vaikka jotkut nätit korvakorut. Saas nähdä... Harmi, että oli kuulemma ehtinyt jo ostaa mun tuliaiseni.

Olen ihan puhki. Kaikki energia tuntuu menevän sen miettimiseen, että mistä nyt sattuu ja mistä ehkä seuraavaksi. Jos ei fyyse niin sitten psyyke. Jos jaksan joskus myöhemmin, voin kertoa mitä olen asian eteen tehnyt. Nyt en pysty.

Päivystäjä vaan päivystää

SK lähti viime keskiviikkona (eli 5 päivää sitten) kaverinsa kanssa New Yorkiin katsomaan NHL-pelejä. Tämä kaveri kun täyttää tässä nelkytä vee ja he molemmat seuraavat innokkaasti kyseistä liigaa. Jonkinlainen pyhiinvaellusmatka siis. SK:n matkoihin, olivat ne sitten luonteeltaan business tai pleasure (mutta etenkin pleasure), liittyy aina sellainen elementti, että heti hänen lähdettyään tapahtuu jotain, mikä ehdottomasti vaatisi molempien vanhempien läsnäoloa. Ja jos tässä maailmassa johonkin voi luottaa, niin siihen.

Tällä kertaa oli Ekan vuoro. Oikeastaan hän sairastui jo maanantaina, kaksi päivää ennen SK:n lähtöä. Minä hain pojan maanantaina koulusta kesken päivän, kun avustaja soitti ja sanoi, että kuumetta on. Tiistain SK oli kotona tekemässä töitä, joten se päivä meni hyvin. Sitten ke, to ja pe tätini oli meillä hoivaamassa Ekaa. Minulla on töissä hyvin hyvä systeemi, sairaan lapsen kanssa saa olla kolme päivää palkallisesti kotona ilman mitään todistuksia, mutta koska hiihtolomani loppui juuri eikä minulla ollut sijaista, hommaa oli kohtalaisesti. Siis hyvä hyvä täti, että tuli, vieläpä mielellään.

Potilaan lämpötila (jota mitattiin ahkerasti kainalon lisäksi kuulemma mm. navasta ja varpaanvälistä) sahasi normaalilukemista tuonne 38,6 asteeseen koko viikon. Yskä on ollut aika raastavaa koko ajan, mutta muita oireita ei ole ollut. Tänään sitten aamupäivällä tuli luhistuminen. Ruoka ei ole maistunut koko viikkona eikä oikein juomakaan, joten ei ihme että vetää flaatiksi. Soitin päivystykseen ja ei muuta kuin näytille. Siskoni lähti mukaan henkiseksi tueksi ja muonittajaksi.

Itse vastaanottotilanne oli mielenkiintoinen. Lääkäri oli venäläinen, onneksi kuitenkin hyvin suomea taitava. Selostin oireet, hän kuunteli keuhkot ja katsoi korvat. Hiukan rohinaa kuului ja oikea korva tulehtunut. Huomautti pojan kalpeudesta ja kysyinkin, voisiko hemoglobiinia kenties mitata. Kuulemma pikamittarinkin tulos on luotettava, mutta kunnon näyte pitäisi silti käydä antamassa, ottaa ihan perusverenkuva. Kysyin, että mennäänkö tästä sitten saman tien näytteelle, mihin hän vastasi että ei, tämä on vain päivystys, näytteitä ei oteta. Omalle terveysasemalle kuulemma pitää varata aika jälkitarkastukseen ja siinä yhteydessä käydä laboratoriossa. Kysyin, että laitatko kuitenkin pyynnöt tutkimuksista koneelle, että voidaan mennä sinne omalle terveysasemalle, niin juu ei hän laita, kun hän vain päivystää. Hmm. Rohkenen epäillä, että mahtaako Ekan tiedoissa kuitenkaan näkyä tietoa tutkimuksen tarpeellisuudesta siinä vaiheessa, kun soitan terkkariin.

Uteliaisuudesta laitoin viestiä erikoislääkärityötoverille ja muutenkin ystävälle ja ihmettelin toimintaa. Hän vastasi, että eri asia on tehdä vain se, mihin on palkattu, ja toinen sitten se, että kiusataan ihmisiä. Hän oli sitä mieltä, että kritiikki on aiheellista suunnata yksikön ylilääkärille, jolle aionkin huomenissa kirjoittaa sähköpostia. Sitä vaan aloin miettiä, että löytyykö tästä kaupungista enää yhtään terveyspuolen yksikköä, johon en olisi jonkinlaista valitusta tahi huomautusta väsännyt... Kyllä varmaan nimi jo tunnetaan. Ja sitten sitä, että voiko olla niin, että vain ja ainoastaan meille aina sattuu kaikki totaalimäntit vastaan ja muiden kohdalla homma toimii kuin junan vessa.

Eka sai nyt sitten antipojoottikuurin sekä yskänlääkettä (Codesan comp), joka välittömästi alkoi pelottaa minuu. Lääkkeessä on kodeiinia, efedriiniä sekä difenhydramiinia, joka on väsyttävä antihistamiini ja voi kuulemma aiheuttaa hallusinaatioita. Mietin, että antaisiko varmuuden vuoksi vähän pienemmän annoksen...

Näillä mennään täällä siis, olen yksin vielä ensi sunnuntaihin asti.