keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

In the (bad) mood

Taksi melkein hukkasi Ekan taas eilen. Mä olin siitä niin järkyttynyt ja suoraan sanottuna v*ttuuntunut, etten voinut eilen kirjoittaa aiheesta. Enkä sikskään, kun olen miettinyt siitä asti, että olenko tulossa hulluksi ja itse ryssinyt kyydit enkä vaan ymmärrä sitä. Mut en mä kyllä varmaan ole.

Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.

Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.

Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".

Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti