lauantaina, helmikuuta 05, 2011

Tukiopetukseen...

Mää joutusin apuluokalle. Kävin tällä viikolla itkemässä diabeteslääkärillä, kirjaimellisesti. (Sen lisäksi, että itkin lääkärillä, jatkoin sitä vähän töissäkin vielä. Ihan vaan siitä ilosta, että kerrankin pääsi alkuun. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.

Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.

Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.

Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti