Mulla oli tänään harvinaisen kamala päivä töissä. Tai sitten tein siitä itse itselleni kamalan. Pahimmoillaan huomasin olevani niin täynnä adrenaliinia, että kädet tärisivät ja oli vaikea hengittää. Ja vaikka hävettää käytökseni, aion silti paljastaa, mikä tilanteeseen johti. (No eihän se yksin minun vikani ollut, myötävaikuttavia tekijöitä on! Sanoo puolustuksen puheenvuoro.)
No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.
(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)
Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?
Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti