Elä itte paremmin

Ei mitään sanottavaa...

2012-01-01T20:49:00.002+02:00

Tämä on inhottava tunne. Olen halunnut kirjoittaa paljon, olen halunnut kirjoittaa pitkään. Mulla ei vain ole mitään sanottavaa. Toisaalta menee ihan kohtalaisesti, toisaalta tuntuu ettei elämässä ole juurikaan mitään hyvää. Yhtenä päivänä on olo ihan mainiohko, toisena taas aivan paska.

Nyt olen taas tuijottanut tätä ruutua aika kauan. Kirjoittanut lauseita ja pyyhkinyt ne pois. Ei tästä vaan tule mitään. Sorry!

Oikein hyvää joulua!

2011-12-23T20:49:00.001+02:00

Otsikossa mainittua asiaa kaikille.

Tunnustusta!

2011-10-13T21:48:00.004+03:00

Sain tunnustusta Moon Mammalta! Aika hienoa sikses, enhän mä oikeastaan tehnyt mitään sen eteen. Munsta tuntuu ihan pöllöltä, että joku lukee näitä juttujani ja vielä tykkää niistä, mutta on se vaan kiva tunne. Kiitos kiitos paljon.

Tähän tunnustukseen liittyy se, että itsestä pitää kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään. Voi voi. Satunnainen ei ole helppo laji, heti alkaa liikaa lajitella paitsi jos ei keksi ensimmäistäkään asiaa (niinkuin minä nyt en). Odottakaas nyt.

... jotain ihan randomia nyt vaan, anna mennä... äääääähhh....

... siis kahdeksan asiaa? mahtuuko ihmiseen niin monta?...

No jotain tähän nyt äkkiä, että pääsen nukkumaan:

1) Nuorena vaivasi kamala kaukokaipuu. Halusin muuttaa ties mihin ulkomaille asumaan ja tekemään töitä. Nykyään on kauhistus jo viikon matkakin, kesken työpäivän saattaa iskeä koti-ikävä. Äidille soitan melkein joka päivä. Jos minä en soita hänelle, hän soittaa minulle.

2) En enää kuuntele musiikkia niin paljon kuin ennen. Vietin aiemmin pitkiäkin aikoja kuulokkeet päässä, silmät kiinni, poissa tästä maailmasta. Rakentelin ties mitä pilvilinnoja, jotka nyttemmin ovat romahtaneet. Harmittaa, etten enää osaa rentoutua silleen.

3) Olen aika mielikuvitukseton silloin, kun pitäisi keksiä jotain kivaa. Jos saan vaan olla, niin saatan keksiä aika paljonkin kaikenlaista. Esimerkiksi lauluihin keksin aika hyvin omia sanoituksia silloin kun ei ole pakko mitenkään.

4) Luulen, että mulle on aikuisiällä tullut adhd. Ei nyt varmaan mikään oikea, mutta tuntuu että keskittyminen on vaikeaa. Nytkin kirjoitan tätä, chattaan kaverin kanssa facebookissa, kuuntelen yhtä kappaletta YouTubesta ja katson uutisia telkkarista. Töissä ei ole yhtään sen helpompaa...

5) Piha pitäisi laittaa talvikuntoon. En mä tiedä onko se satunnainen asia itsestäni, mutta satunnainen asia kuitenkin. Mööpelit pois ja silleen. En viiti.

6) Tänään on epäonnistujien päivä, vai mikä se nyt oli. Töissä tyhjensin tiskikonetta ja rikoin siinä prosessissa noin 3,5 kahvimukia/juomalasia. Sen jälkeen heitin puhelimeni lattialle ja luulin, että se hajosi. Äsken suljin vahingossa tämän blogivälilehden, mutta ONNEKSI teksti oli tallentunut luonnososioon! Huh.

7) Ei, minussa ei ole enää asioita nro 7 ja 8. Sorry. Pidätän oikeuden kertoa ne asiat myöhemmin, jos jotain tulee mieleen.

Miettikää, miten tylsä ihminen olen! Ei kahdeksaa asiaa! Mutta tunnustus on.

Toka 8 vuotta

2011-10-09T21:04:00.003+03:00

Toka täytti eilen 8 vuotta. Piti kirjoittaa tämä juttukin jo eilen, mutta en vaan saanut aikaiseksi.

Kahdeksan vuotta on mennyt aikamoisen epätietoisuuden vallassa. Nyt alkavat ajatukset selvitä, vihdoin. Tässä eräänä päivänä, ehkä puolisentoista viikkoa sitten, ajoin töistä kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Lähellä kotia ohitin Tokan ja hänen kaksi kaveriaan matkalla iltapäiväkerhosta kotiin. Olivat pysähtyneet kiipeilemään ison puun oksille. Sillä hetkellä, kun katsoin pientä tyttöäni - ja nyt tekee pahaa, kun pitää käyttää kaikkien kliseiden äitiä, mutta niin se vaan oli - oikein tunsin sellaisen rakkauden tulvahduksen. Sellaisen lämpimän tunteen, että halusin vain halata pikkuista. Suojella.

Se, mikä tekee tapauksesta merkittävän ja minkä tajusin ihan siinä sitten heti perään, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun niin kävi. En nimittäin muista aikaisemmilta vuosilta mitään vastaavaa, en edes Tokan vauva-ajalta. Hitto sentään. Voiko olla niin, että parempi myöhään kuin ei silloinkaan? Vai onko jotain peruuttamatonta jo tapahtunut? Vai enkö vain muista?

Tiedän vain sen, että kevään ja asumuseron jälkeen olen monen vuoden jälkeen lakannut syömästä masennuslääkkeitä, alan jaksaa asioita eri tavalla, käyn pitkästä aikaa jumpassa ja sain jopa kämpän siivottua tämänpäiväisiä synttärikahveja varten. Ennen kaikkea jaksan taas nauttia lasten kanssa olosta.

Sponge

2011-09-02T22:08:00.002+03:00

Juttelin tänään äitini kanssa Tokasta, ja hän sanoi että siinä on oikea pesusienilapsi. Termi oli täysin uusi minulle. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että lapsi imee sinusta kaiken voiman ja tarmon ja mehut ja muut, mutta kun rutistat sen lähellesi, saat kaiken takaisin.

Vaihtelu

2011-08-22T20:07:00.002+03:00

Hyvinä päivinä on riittänyt tarmoa tehdä jotain muutakin kuin tuijottaa apaattisena tietokoneen ruutua. Huonoina päivinä pitäisi väkisin yrittää tehdä jotain muuta. Nyt ei rahkeet riitä tämän suurempaan repäisyyn.

Foo Fighters

2011-06-28T22:06:00.005+03:00

Rokkibussi lähti taas liikenteeseen ja taas Helsinkiin, Foo Fightersia katsomaan. Eka sai liput synttärilahjaksi jo maaliskuussa. Itse en ole aikaisemmin FF:ia juurikaan kuunnellut, tiennyt vain ne muutamat biisit, jotka aikanaan pyörivät MTV:llä.

Mikäs meillä oli mennessä, samalla kokoonpanolla kuin aikaisemminkin: Eka, Sisko ja minä. Tällä kertaa uskaltauduttiin ajamaan auto kävelyetäisyydelle keikkapaikasta, Kyläsaaren Kalasatamasta. Tai siis minä uskaltauduin, hyvä minä, suuri suoritus! Se on se yksi asia, jota olen aina vannonut, että Helsingissä en muuten sitten ikinä aja, en en en. Nyt on sekin tehty, vaikka eihän me oltu ydinkeskustassa eikä onneksi ruuhka-aikaan. Silti olen ylpeä saavutuksesta... Suuri osa tästä kunniasta menee kyllä Siskolle, joka on hyvä ottamaan reiteistä selvää etukäteen ja hyvä neuvomaan etiäpäin.

Keikkapaikalla oli taasen hyvät järjestelyt. Tavallaan osattiin odottaa sitä, kun aiemmin samalla paikalla ja samalla järjestäjällä olleella Green Dayn keikallakin oli mukavaa. Pyörätuolikatsojille varattu koroke oli yhtä iso kuin viimeksikin, se oli hiukan eri paikassa mutta hyvässä paikassa ja sillä mahtuivat olemaan myös avustajat. Sen verran oli hommaa jalostettu pidemmälle, että tällä kertaa korokkeen vieressä olleet inva-BajaMajat olivat aidan sisällä (samoin kuin itse korokekin) ja oikeasti järjestysmies valvoi, ettei niitä käyttänyt taviskansa! Ikänä en ole niin siistissä BajaMajassa käynyt! Laitoin tänään järjestäjälle sähköpostiin kiitokset tästä neronleimauksesta, kun onhan se siisteys ihan oleellista kenen tahansa vessakäynnillä, saati sellaisen jolla ei homma suju ihan niin yksinkertaisesti. Kiitin myös ystävällisistä järjestysmiehistä ja loistavasta säästä. Saa nähdä, tuleeko sieltä jotain vastausta.

Kaikkia lämppäreitä emme kuulleet, tarkoituksella jätimme välistä von Hertzen Brothersin ja Michael Monroen. Anteeksi nyt, mutta kun ei niin ei. Skotlantilainen Biffy Clyro nähtiin ja kuultiin, ihan hyvinhän he imitoivat luolamiehiä, sikses.

Ja koska en ole rock- tahi muu kriitikko, en kritikoi keikkaa sen kummemmin. Sen jaksoi kuunnella hyvin, vaikka suurin osa kappaleista olikin minulle vieraita. Sähkökitara ei ole myöskään koskaan kuulunut lempi-instrumentteihini, mutta pakko myöntää että hyvin tyypit vetivät. Taisivat vetää ihan täysilllä... Sellainen vaikutelma ainakin tuli, että bändi soitti tosissaan eikä himmaillut turhia, taisivat olla tosissaan kun lupasivat tulla Suomeen toistekin keikalle.

Vakuuttumisen vaikeus

2011-05-21T21:02:00.002+03:00

Uuden elämäntilanteen myötä oli luontevaa päivittää kodin, ihmisten ja auton vakuutusturva, varsinkin kun vakuutusyhtiön vaihto on ollut tehtävälistalla ehkä noin viimeiset viisi vuotta. Kuka tahansa muu olisi ehkä marssinut aikomansa yhtiön tiloihin, ilmoittanut aikeensa ja sillä hyvä. En minä. Aiheesta seuraa romaani...

Ihmiset ja koti vaihtoivat vakuutuksen tyyssijaa ihan suosiolla, ei ongelmia. Paitsi että ollaan kaikki niin kremppoja, että kellekään meistä ei myönnetä minkään valtakunnan sairauskuluvakuutusta, mutta se nyt on pientä. Auto se osoittautui varsinaiseksi murheenkryyniksi!

Koska olin asialla ensimmäistä kertaa, en tiennyt että proseduuriin tarvitaan rekisteriotteen ilmoitusosa. Sanoin reteästi vakuutushenkilölle, että tuon sen seuraavana päivänä. Välittömästi tämän jälkeen aloin miettiä kuumeisesti, mistä alan etsiä moista paperia. Kotona löysin kaikki muut autoon liittyvät pumaskat paitsi tätä tarvittavaa ilmoitusosaa. Soitin SK:lle ja kysyin, onko se ehkä hänen arkistoissaan tai onko hänellä muistikuvaa sen olinpaikasta. Ei ollut eikä ollut.

Seuraavana päivänä kävin taas vakuutushenkilön pakeilla astetta nolompana ja kerroin, ettei ole hajuakaan ilmoitusosan olinpaikasta. Hän sanoi, että ei se mitään, TraFin sivuilta voi helposti pankkitunnuksilla tilata uuden. Minä sitten siihen että kiitos, teen sen. Kotona illalla kirjauduin pankkitunnuksilla TraFin sivuille ja kiroilin palvelun toimimattomuutta, kun ei se olisi antanut minun tilata muuta kuin rekisteriotteen teknisen osan. KUNNES valkeni: En voi tilata ilmoitusosaa, koska en ole auton omistaja! Eka on omistaja, minä ja SK ollaan haltijoita! Eikä Ekalla tietenkään mitään pankkitunnuksia ole.

No, laitoin viestiä SK:n siskolle, joka on katsastuskonttorissa töissä ja kysyin, että mikä neuvoksi. Hän sanoi, että katsastuskonttorista saan kyllä uuden ilmoitusosan, mutta SK:lta pitää olla valtakirja, koska hän on toinen haltija, ja että jotain se sitten maksaa. Sanoin, että selvä, kirjoitan valmiiksi valtakirjat kaikkia maailman olosuhteita varten ja menen katsastuskonttoriin.

Seuraavana päivänä töissä, kun olin aloittamassa valtakirjojen kirjoittelua, puhelin piippasi viestiä SK:n siskolta. Hänelle oli tullut mieleen, että koska auto on edelleen rahoitusyhtiön omaisuutta, niin ilmoitusosa on tietenkin siellä! Nerokasta! Mulle ei tullut mieleenkään. Siitä paikasta soittamaan rahoitusyhtiöön.

Netistä löysin puhelinnumeron, jossa luki asiakaspalvelu. Soitin siihen. Sieltä sanottiin, että hetkinen, yhdistä asiakaspalveluun. Okei... Asiakaspalvelu ei vastannut. Soitin vähän ajan päästä uudelleen, selitin asiani taas ja minulle sanottiin, että hetkinen, yhdistä rahoituksen puolelle. Okei... Vastattiin, selitin asiani ja kävi ilmi, että vastannut henkilö oli keskus. Asia selitetty ännännen kerran turhaan. Sain suoran numeron, josta parin yrityksen jälkeen vastattiin.

Taas selitin asian. Juu, ei ongelmaa, uudesta vakuutusyhtiöstä pitää vain tulla joko s-posti tai faksi, josta käy ilmi uuden vakuutuksen sisältö, rahoitusyhtiö tekee puolestani tarvittavat muutokset ja lähettää sitten uuden rekisteriotteen teknisen osan. Asia klaari. Soitin siitä paikasta vakuutushenkilölle, joka ei tietenkään vastannut, vaan jouduin jättämään viestin vastaajaan. Omasta mielestäni osasin olla selkeä. Mitään ei kuulunut, joten oletin homman olevan okei.

Viikon päästä ajattelin, että soitan varmuuden vuoksi rahoitusyhtiöön, että onko tieto tullut perille. Eihän se ollut. Soitin vakuutusyhtiön palvelunnumeroon, koska vakuutushenkilöni oli tällä välillä vaihtanut toimenkuvaa, eikä enää tehnyt vakuutuksia. Selitin taas kerran juurta jaksain koko tilanteen, sen että Eka on omistaja alaikäisyydestään huolimatta ja minä vain haltija yms. yms. Mukava ihminen sanoi, että hän selvittää asiaa ja soittaa mulle takaisin.

Soittikin sitten aika pian ja totesi, että varmaankin alunperäinen vakuutusihminen on hämääntynyt siinä vaiheessa, kun auton omistaja onkin oikeasti TraFin mukaan Eka eikä rahoitusyhtiö, koska autoveronpalautus invalidipykälän perusteella vaatii sitä. Tällöin tietenkin hän on varmaan ajatellut, että minä olen vaan törppö, joka ei löydä tarvittavia papereita eikä osaa hankkia uusia. Samoin rahoitusyhtiö ei ole voinut tehdä vakuutusyhtiön vaihdosta, koska se ei ole auton omistaja.

Tällä hetkellä mennään siinä, että eilen tuli postissa rahoitusyhtiöltä rekisteriotteen ilmoitusosa ja ukaasi, että meillä on 7 päivää aikaa mennä tekemään vakuutusyhtiön vaihto joko vakuutusyhtiöön tai jollekin katsastusasemalle. Sitä en edelleenkään tiedä, että mitä sille ilmoitusosalle pitää tehdä vaihdoksen jälkeen - saanko pitää sen itse vai pitääkö se palauttaa rahoitusyhtiöön vai polttaa roviolla vai mitä.

Sen verran voin vaan sanoa, että jos tämänkin olisi etukäteen tiennyt, niin olisi jäänyt tekemättä...

Ruuvit löysällä

2011-05-07T20:33:00.004+03:00

Hei. En ole jaksanut kirjoittaa. On ollut välillä rankkaa ja välillä helppoa.

Kai joku vielä ottaa vastaan?

Terveys meni

2011-04-06T21:12:00.002+03:00

Meillä on pitkään oltu terveinä, ja yleisesti ottaen kautta linjan lapsetkin ovat sairastelleet elämänsä aikana harvakseltaan (koputan kuitenkin puuta heti perään...). Nyt Tokalla oli pitkästä aikaa oksennustauti. Olen ollut viimeiset kolme päivää hänen kanssaan kotona, kun SK reissaili Sveitsissä.

Tauti alkoi tietysti sillä, että Toka oli meidän sängyssämme nukkumassa. Minä ihmettelin nukkumaanmennessäni, että mikä haisee. Hassu makea haju. Ei oksennuksen ollenkaan. Nuuhkin hämärässä kaiken mahdollisen ennen kuin tajusin, että sänky on täynnä kertaalleen syötyjä suklaamuroja ja Toka vetelee sikeitä siellä joukossa. Tyttö suihkun kautta omaan sänkyyn, sen jälkeen lakanat, peitot ja tyynyt pesuun. Yön aikana tietysti sama homma omaan sänkyyn, ja taas kaikki mahdollinen pesuun.

Muutenkin taudin kulku oli sikses erikoinen, että oksennusten välillä oli parhaimmillaan 1,5 vuorokautta. Mikä teki hommasta haasteellisen, koska juuri kun luuli, että ei se nyt ainakaan enää oksenna, niin heti se oksensi. Sänkyyn, lattialle, syliin, you name it. Pikku raukka. Tänään aamulla kuvioon tuli mukaan ripuli, joka sekin hyökkäsi ennalta varoittamatta, housuun joka kerta.

Jotta kovasti paljon olen lähetellyt lämpimiä ajatuksia pesukoneen keksijän suuntaan. Oli se hieno ihminen!

Elebenty years

2011-03-29T20:58:00.004+03:00

Eka täytti eilen 11 vuotta. Vuodet tuntuvat kuluvan ihan liian nopeasti! Vastahan hän syntyi.

Kaverisynttäreitä ei järjestetty, kun kaverit ovat valitettavan vähissä. Isovanhemmat ja muut tärkeät sukulaiset tietysti kävivät kahvilla ja sankari sai mieluisia lahjoja, mm. liput Foo Fightersin keikalle... Kesäkuussa mennään siis taas.

Äiti melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua. Olisi hienoa, jos voisi kertoa syntymän hetkellä vallinneen säätilan ("Oli synkkä ja myrskyinen yö..."). Voisi sanoa jotain runollista tyyliin "tulit auringonsäteellä" tms. En tiedä kuin sen, että kun viikkoa myöhemmin lähdimme sairaalasta kotiin, räntää tuli vaakasuoraan. Niin ja tosiaan äiti vain melkein muisteli 11 vuoden takaista aamua ja kaikkia niitä, jotka sitä seurasivat. Sitten ajoissa huomasi, ettei kannata. Katseli muistoja vain siihen asti, kun uunituoreen ihmisen otsa painettiin hetkeksi omaa otsaa vasten. Sitten pikakelauksella näihin aamuihin, joina herätys on liian aikaisin, mutta otsa otsaa vasten tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä.

My Chemical Romance

2011-03-21T21:19:00.005+02:00

Meillä oli Siskon ja Ekan kanssa niin kivaa viime kesänä Green Dayn keikalla, että mentiin toistekin. Eilen esiintyi Helsingissä Hartwall Areenalla My Chemical Romance ja siellä me oltiin. Sisko näitä tilaisuuksia aina bongailee, minulle kyseinen orkesteri oli melko vieras. Eka varmaan tunsi tapauksen ennestään, mutta ei hänkään varsinainen fani ollut.

Reissu meni kivasti, ajomatkan aikana yritettiin vielä perehtyä bändin tuotantoon, vaikka mä en ainakaan osannut laulaa yhtään mitään mukana. Keskityin hermoilemaan taas Helsingissä ajamista, vaikka ei siinäkään loppujen lopuksi ollut mitään ongelmaa. Kertaakaan ei ajettu harhaan ja Hartwallin parkkihallissa oli hyvin tilaa ja invapaikat ihan uloskäynnin vieressä. Pyörätuolikatsojille oli myös reilusti tilaa, vaikkakin paikat olivat kaukana lavasta, ihan hallin toisessa päässä. Se oli mälsää siinä mielessä, että käytössä ei ollut lainkaan screenejä, joilta olisi paremmin nähnyt, enkä vieläkään ole oppinut kiikareiden hyödyllisyyttä.

Hesari kirjoitti keikasta tälleen, minä en ole ihan samaa mieltä. En tiedä, miten esitys "läheni rock-teatteria" - bändi tuli lavalle, soitti keikan ja lähti pois. Mitään kummia lavasteita ei ollut, välispiikkejä aika vähän ja soundcheck vaikutti jääneen puolitiehen. Soitto soi niin kovaa, että ääni särkyi ja ilman korvatulppia oli fyysisesti mahdotonta olla.

Älkää nyt fanit kuitenkaan vetäkö hernettä nenään, meillä oli silti tosi kivaa ja se on pääasia! Eihän sinne lähdettykään hakemaan mitään vuosisadan kulttuurielämystä. Tunsin itseni jo tosi keski-ikäiseksi (ei kuitenkaan -äkäiseksi) katsellessani muuta yleisöä ja ihan vain pikkuisen haikailin taas nuoruuden perään... Toisaalta, nuoruutta paljon mukavampaa oli katsella Ekaa, joka nautti taas olostaan katsomossa.

Muutos

2011-03-12T22:06:00.004+02:00

Kirjoittaminen on taas jäänyt taka-alalle. Energiaa on kulunut vallan muihin suuntiin ja nyt kai sitten kerron mihin. Suuria päätöksiä on tehty ja niiden pohjalta SK muuttaa huhtikuussa muualle asumaan. Uusi asunto varmistui eilen, se on tässä ihan lähellä. Itse asiassa niin lähellä, että kunhan kelit paranevat, Ekakin pystynee sinne itse kävelemään. Eropapereita ei ole vielä täytetty, mutta eiköhän sekin eteen vielä tule. Asia kerrallaan. Tänä iltana kerroimme lapsille, enkä äkkiseltään keksi kamalampaa hetkeä elämästäni. Kerroimme heille, että he eivät millään tavalla ole vaikuttaneet asiaan tekemisillään tai tekemättäjättämisillään, että heitä rakastetaan ihan yhtä paljon kuin tähänkin asti, että isi ei kuitenkaan häviä mihinkään, että kukaan muukaan ei häviä mihinkään ja että asiasta saa puhua niin paljon kuin haluaa, kenen kanssa haluaa.

Kerron tämän siksi, että totta kai ero käy ilmi tulevissa kirjoituksissa ihan jo käytännön syistä. Tämän enempää en kuitenkaan ala sitä ruotimaan tai retostelemaan, saati ketään syyttelemään. Nyt kävi näin ja sillä sipuli.

Pienten jalkojen tepsuttelua

2011-02-24T21:33:00.005+02:00

Meilläkin eletään nykyään vauva-arkea! Ei tosin ihmisvauvojen vaan rottasellaisten kanssa. Kauan kestäneet klassiset lemmikkineuvottelut kulminoituivat näihin uusiin perheenjäseniin, kolmeen rottatyttöön.

Yhteiseloa on kestänyt nyt melko tarkkaan kaksi vuorokautta, tiistai-iltana minä ja Toka haimme rotat kasvattajalta. Kyllä, heidät on oikein kasvatettu ja heillä jokaisella on oma rekisteritodistus ynnä hienot ulkomaankieliset nimet! Ei mitään pilipaliporukkaa. Sukutaulut ja kaikki. Toisilleen he eivät ole sukua ja ovat hiukan eri-ikäisiä - vanhin on syntynyt jo marraskuussa ja nuorin on 5-viikkoinen.

Täytyy sanoa, että huvittavaa väkeä ovat. Vielähän tässä tutustutaan puolin ja toisin, mutta mielestäni on mennyt mukavasti. Kaikki ovat uskaltautuneet häkistä ulos, erikseen ja yhdessä, sohvalle jaloittelemaan ja olkapäälle kököttämään. Luonne-erot ovat selkeät: vanhin vaikuttaa häkin ulkopuolella hiukan hermostuneelta ja höseltää sinne tänne, keskimmäinen sen sijaan viihtyy käsivarrella rapsutettavana. Nuorin on sitten siltä väliltä.

Olen heitä koittanut totuttaa itseeni ihan vain pitämällä kättäni häkissä nuuskittavana. Se herättää joka kerta yhtä suurta uteliaisuutta! Rotilla on hauska tapa hampaillaan kokeilla, että mitäs nakkeja nämä ovat. Eivät pure, vaan tunnustelevat. Sormenpäätä varovaisemmin, kynnen reunaa purevat reilummin. Olkapäällä istuessaan ne naksuttelevat hampaitaan tyytyväisyyden merkiksi. Ja varsinaisia nautiskelijoita ovat, häkin paras paikka on tietysti riippumatossa. Siellä kiehätään ja nukutaan yhdessä ja erikseen, ja yön aikana sinne myös kannetaan käsittämättömät määrät ruokaa...

Tarpeetonta varmaan sanoakaan, kuinka tohkeissaan Eka ja Toka ovat. Meidän työnjakomme on sellainen, että Toka vastaa juomapullosta, Eka ruokakupista ja minä sitten kaikesta lopusta. Totta kai häkki siivotaan yhdessä, mutta päävastuullinen olen minä. Tällä hetkellä ainakaan rotat eivät oikein vielä viihdy lasten sylissä kuin lyhyitä hetkiä kerrallaan, minkä vuoksi Toka on jo satavarma, etteivät ne totu häneen ikinä. 7-vuotiaan kärsivällisyys ei oikein tahdo ymmärtää sitä, että tutustumiseen voi mennä kauemmin kuin tämä nyt eletty 2 vrk.

Heidän päiväohjelmansa on vielä selvityksen alla, mutta juuri nyt riippumaton reunan yli näkyy yksi uninen naama ja kaksi muuta taitavat tanssia polkkaa pahvisessa pesämökissä...

Tällainen trio.

Huomio huomio!

2011-02-19T10:21:00.000+02:00

Talvi! Riittää jo!

25/36

2011-02-09T19:42:00.001+02:00

Mittari naksahti taas pykälän eteenpäin tänään. Voi voi.

Pari muutakin asiaa on naksahtamaisillaan tässä, mutta niistä enemmän myöhemmin. Sitten kun on jotain faktaa fiktion tueksi.

Mainos

2011-02-05T18:28:00.001+02:00

Ensivappupakkaus

Vappu tulee tänäkin vuonna.

Tukiopetukseen...

2011-02-05T15:44:00.003+02:00

Mää joutusin apuluokalle. Kävin tällä viikolla itkemässä diabeteslääkärillä, kirjaimellisesti. (Sen lisäksi, että itkin lääkärillä, jatkoin sitä vähän töissäkin vielä. Ihan vaan siitä ilosta, että kerrankin pääsi alkuun. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.

Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.

Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.

Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.

Diabetes 26 v.

2011-01-29T14:10:00.003+02:00

Pitkään aikaan en ole uhrannut palstamillimetriäkään diabetekselle, että tavallaan se on saanut blogissa yhtä paljon huomiota kuin tosielämässäkin. Voi voi sentään, että se voikin rasittaa minuu. Nyt on taas se aika vuodesta, kun pitää mennä vuosihuoltoon. Edelleen, hyvä että pidetään huolta, mutta kyllä se on niin tahmeaa aina se meneminen. Eikä yksistään se ennen verikokeita ravinnotta oleminen, tai ei edes ravinnotta vaan aamukahvitta, se se vasta nyrsii henkilöä! Menin kuitenkin, mitä siitä nyt on, viikko tai vähän toista. Verta monta putkea, pissiäkin purkillinen ja sydänfilmikin otettiin.

(Sivumennen sanoen sydänfilmistä, sitähän ei oteta joka vuosi. Mutta siis käytännössä että tässä se nyt otetaan, ole hyvä ja riisu yläruumis ja nilkat paljaaksi, paita ja liivit pois, tässä ikkunan edessä, säleverhot ylhäällä, ulkona pimeää ja sisällä valot. Mutta sinne huoneeseen päin kyllä huolellisesti verho kiinni. Että kiitos siitäkin vähästä.)

No mutta näytteet ja filmit otettiin kuitenkin. Tällä kertaa näytteenottaja sai tiristettyä huonoista suonista tarpeeksi verta eikä uhkaillut niinkuin edellinen, että senkka otetaankin sitten nenästä, ehhehe ehhehe. Ammattini varjopuoliin kuuluu se, että pääsen itse liian helposti tarkistamaan kaikki tulokset hetimiten odottamatta lääkärin vastaanottoaikaa. Niin nytkin tietysti tein, kuka jaksaa odottaa! Ja miksi aina käsketään käymään pari kolme viikkoa ajoissa näytteillä, kun näköjään kaikki vastataan parissa tunnissa? No. Iloita sopii siitä, että yhtä lukuunottamatta kaikki arvot olivat ok. Munuaiset toimivat, maksa ei vielä sano poks ja jopa hemoglobiini oli viitealueella (se on aina metrin liian korkealla).

Mutta se GHbA1C. Se p*rkele oli taas noussut ja oli niin korkea, etten taida kehdata sanoakaan. Vaikka en varsinaisesti olekaan omaan hoitooni keskittynyt viime aikoina(kaan), niin oikeasti kuvittelin, että se olisi laskenut edes pierun verran. Olen kuitenkin yrittänyt pistää enemmän, olen liikkunutkin hiukan. Ei riitä näköjään. No, ensi viikolla lääkärille, jos siis kehtaan mennä.

Ja niin, otsikossa mainittu juhlapäivä meni ohi tuossa 25.1. Silloin tämä riesa saavutti 26 vuoden iän. Tai kai se oikeasti on vähän vanhempi, mutta tuona päivänä vuonna 1985 jouduin koulupoliklinikalta sairaalaan, opettelemaan uutta elämää, joka näköjään on vieläkin pahasti hakusessa. Koskakohan alkaisin ymmärtää, että kapinointi on turhaa?

Visus

2011-01-12T21:11:00.001+02:00

"Potilaalla oikeassa kädessä erittäin huono näkö."

Ihmepoika

2011-01-07T21:20:00.004+02:00

Jonain päivänä vuodenvaihteessa (ettei peräti uuden vuoden aattona) tuli telkkarista Harry Potter ja viisasten kivi. Katselin sitä monetta kertaa, en mitenkään ajatuksella enkä loppuun asti. Siinä melko alkupuolella tuli kuitenkin mieleen.

Harry täyttää elokuvassa 11 vuotta ja saa kuulla olevansa velho, jotain ihan muuta kuin mitä on kuvitellut olevansa. Velhokoulu lähettää kirjeitä, joita tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista, eikä viesti voi jäädä epäselväksi.

Eka täyttää maaliskuussa 11 vuotta. Missä hänen kirjeensä viipyy? Kuka lähettäisi hänelle viestin, että kaikki järjestyy elämässäsi, olet vielä suurenmoisempi kuin luulit? Tähänastiset vaikeudet ovat olleet erehdystä, nyt pääset vauhtiin toden teolla. Jos nyt jalat eivät kanna eikä tasapaino toimi, niin odota hetki. Voit vielä juosta sydämesi kyllyydestä.

Kuka sen kirjeen lähettäisi ja miten se tulisi perille? Ensin ajattelin, että varmaan se tulee vaikka Lääkintöhallituksesta. Tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta. Ja sen tuo perille halvaantunut mäyräkoira, jonka takapää kulkee kitisevillä kärryillä. Mutta ei elokuvassakaan käynyt niin. Olisiko se sitten vaikka Aleksandr Ovechkin, joka toimittaisi tiedon perille? Kertoisi, että sinusta tulee vielä huippujääkiekkoilija. Tai vaikka ei nyt huippukaan, mutta pystyt kuitenkin pelaamaan omaksi iloksesi ja se tekee sinut onnelliseksi. (En muuten tiedä, onko Ovechkin Ekan suosikkipelaaja, mutta yksi niistä kuitenkin.) Jos Ovechkin ei pääse, Tré Cool voisi edes soittaa, puhelimella tahi rummuilla. Sanoisi, että stadionkeikat odottaa. Tai sitten voit soitella jossain tuntemattomammassa bändissä ja omaksi iloksesi, ja se tekee sinut onnelliseksi.

Jos postia ei ala kuulumaan, aion kertoa itse. Että olet vielä suurenmoisempi kuin luulet.

Hyvää ja rauhallista joulua!

2010-12-24T08:16:00.003+02:00

Toivottavasti saatte kaikki tältä joululta sitä, mitä toivotte.

Joulun ja koulun juhlaa

2010-12-18T12:39:00.004+02:00

Aloitin äsken tämän kirjoituksen niin, että molempien lasten joulujuhlat on nyt katsottu, mutta eihän se pidä paikkaansa! Koulut olivat kätevästi synkronoineet itsensä niin, että kummankin juhlat olivat viime torstaina klo 18.00. Repeä siinä sitten! Loppujen lopuksi päädyimme ratkaisuun, että minä ja SK menimme Tokan juhlaan, koska se oli hänen ensimmäinen koulun joulujuhlansa, ja Äitini ja Siskoni menivät Ekan juhlaan ja videoivat sen. Kiitos siitä heille!

Tokan koulu on pieni lähiökoulu, jossa ei ole ruoka- tahi jumppasalia, joten juhlaa vietettiin ulkosalla. Jokaisella luokalla oli oma esitys koulun viereisessä metsässä ja yleisö jaettiin muutamaan ryhmään, jotka vuorotellen kiersivät katsomassa jokaisen performanssin. Teoriassa hyvä ajatus tuollainen tunnelmallinen kynttiläpolku, käytännössä meinasin saada hermoromahduksen. Metsässä oli pimeää, lumessa oli hankala tarpoa, esitykset alkoivat ennen kuin koko yleisöryhmye oli päässyt paikalle ja vaikka olisin mihin itseni parkkeerannut, aina joku kaalinpää tunki eteeni. En siis nähnyt kunnolla Tokan luokan esitystä, joka oli aika hauska ja reipas Piparkakkuräppi. Tämän lisäksi SK:ta ei ilmeisesti seurani kiinnostanut, koskapa hän paineli pitkin metsää jossain ihan muualla. Tilaisuuden jälkeen olin lievästi sanottuna kiukkuinen.

Revanssin paikka oli heti koulun juhlaa seuraavana päivänä, kun Tokan iltapäiväkerhossakin oli joulujuhla. Ensin ajattelin, että saattaa olla vaan mälsä ja perinteinen joulukuvaelma, mutta se olikin aika kivasti rakennettu. Kaikille oli keksitty joku rooli, joten lavalla nähtiin muutama uusikin henkilö, ja kertojien, esiintyjien sekä laulujen vaihtelu oli virkistävää. Toka oli joulutähti ja etukäteen hän kritisoi draaman kaarta siitä, että hän alusta asti kulki Marian ja Joosefin perässä, kun "eihän se tähti syttynyt ennen kuin Jeesus-lapsi oli syntynyt". Ja lieneekö johtunut jännityksestä, mutta tähti heilui herkeämättä edestakaisin eikä kieli meinannut pysyä suussa... (Onneksi ei sentään kaivanut koko ajan ahteriaan niinkuin yksi paimenista.) Kuvaelman päälle tuli vielä muutama joululaulu, glögiä ja lasten leipomia pipareita. Ei valittamista!

Ekan juhlaa katselin tässä videolta, eikä sekään kyllä kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin joskus aikaisempina vuosina. Tällä kertaa Eka ei päässyt rummuttamaan ja oli kyllä siitä vähän pettynyt. Joutui raukka esiintymään luokkansa kanssa pelkässä lauluesityksessä ksylofoninsoittajana muutaman muun kanssa. Monta päivää etukäteen hän hoki, että häpeää koko osuuttaan niin paljon, ettei kehtaa mennä paikalle, eikä nyt jälkikäteenkään suostunut katsomaan juhlaa nauhalta. No, eipä se nyt hänestä mitenkään kyllä johtunut se ohjelmanumeron latteus... Tai siis ehkä kuulostan liian kriittiseltä nyt, ei ollut tarkoitus. Ekan koulun juhlissa parasta on aina se, että kaikki esiintyvät mielellään ja innokkaasti, sen ansiosta ehkä kaikki esitykset ovat pari pykälää parempia kuin muuten olisivat.

Toivottavasti ensi vuonna juhlat ovat eri aikaan, että pääsen osallistumaan molempiin. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin epäonnistunut äitinä, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa!

Pahis

2010-12-08T20:19:00.002+02:00

Ekan fysioterapeutti soitti tänään. Hän kertoi, että terapia-asemalla on ensi viikonloppuna koulutusta työntekijöille ja he tarvitsevat paikalle demolapsia. Tulossa on alan guru, joka on itse asiassa kouluttanut Ekan avulla ennenkin, muistaakseni silloin kun Eka oli 2-3 -vuotias. (En millään muista gurun sukunimeä, en saa päähäni muuta kuin Mokkula. Eikä se ole se.) Kysyin Ekalta, saanko nyt sitten sanoa, että hän on minun demoni. Kuulemma ensi viikolla hän on jo full version. Ja parempi demoni kuin demonini...

Merkitty

2010-12-07T20:46:00.003+02:00

Vasemmassa nilkassani on nyt ampersand. Se tuli tänään. Pidän siitä ja kaikista niistä asioista, joita se voi minulle tarkoittaa.

Annos lämpöä

2010-11-29T21:29:00.009+02:00

Viimevuotiseen tapaan kävimme viikon lomalla etelässä. Meidän perhe, minun Vanhempani ja Siskoni. Voi muuten olla, että mennään ensi vuonnakin, sen verran kiva matka oli!

Olimme Las Palmasissa Gran Canarialla, joka oli mainio paikka. Hotellimme sijaitsi käytännössä rannalla ja sää oli mitä parhain. Oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa. Varsinaiset matkat sujuivat mukavasti ja lennot olivat ajoissa molempiin suuntiin. Nyt oli kiva, kun suunnilleen tiesi lentokenttä- ja -konekäytännöt Ekan pyörätuolin suhteen, ei tarvinnut hermoilla enempää kuin sen vakion. Tosin kotiinpäin tullessa meitä hiukan jännitti, että mihin päädymme. Pyörätuolireitille pääsi vain yksi avustaja, joten minä menin Ekan kanssa ja SK ja Toka sieltä "normi"kautta koneeseen. Meitä ja paria muuta pyörätuolimatkustajaa ajelutettiin taas sellaisella hissikärryllä ympäri kenttää ja henkilökunta arpoi, että onko se tuo kone vai tuo toinen, pitikö olla Air Europa vai Iberworld... Koneen ovesta päästiin sisään koputtamalla (!) ja oikeaan osuttiin. Hienosti meni, kukaan ei lennolla menettänyt hermojaan (meistä siis).

Mahdollisuuksia kaupunkikierroksiinkin olisi ollut, mutta ne jäivät käytännössä tekemättä. Hiukan käytiin lähistöllä kävelemässä, mutta enimmäkseen päivät kuluivat rannalla hiekkalinnoitusten ja aalloissa kellumisen parissa. Ihan parasta mun mielestä oli kellua uimarenkaan kanssa isoissa aalloissa (ei liian isoissa!), sillain rengas vatsan alla niin että voi leukaa nojata toiseen reunaan, koska eihän ole tässä maailmassa niin isoa rengasta (ehkä krattorin?) että mahtuisin siihen keskelle. Hetkittäin tuli epäilys siitä, että onko se sopivaa käytöstä enää tässä iässä. Kelluin kuitenkin. Aallot eivät saa olla liian isoja siitä syystä, että saattaa seurata ikävä ns. rantaanheittoilmiö, jossa kelluja renkaallaan kyntää etuhampaillaan rantahiekkaa ollen alakynnessä aaltoon nähden. Kokeilin, ei kiva. Sitten sukelsinkin pari kertaa, mutta vain pari siksi, että se vesi maistuu niin pirun pahalta ja sitä väkisinkin menee suuhun. Suoraan sanottuna se alkoi oksettaa. Mutta ehdin kuitenkin bongata raidallisen parven kaloja, tai siis kalat olivat raidallisia eikä parvi. En tiedä, minkä rotuisia olivat, mutta sellaisia 10 cm mittaisia pölvästejä, jotka eivät ymmärtäneet väistää. Seuraavalle matkalle hankinnassa ovat snorkkeli ynnä räpylät sekä vedenpitävä kotelo kameralle.

Lapset viihtyivät taasen enemmänkin rannalla tai ihan siinä matalassa vedessä. Toka hyppeli aaltojen yli ja Eka esitti merten valtiasta, oliko peräti Ahti kyseessä. Aiheesta tehdään kuulemma 3D-elokuva, jossa minä esitän Siskoani (vai päinvastoin?) ja Ekaa esittää George Clooney... En kyllä usko, että Georgen hanuri näyttää uikkareissa puoleksikaan niin hyvältä kuin Ekan! Ja sitä hiekkaa sitten on. Tai ei sitä enää niin paljon, mutta ihme jos hotellin putkisto ei ole tukossa meidän jäljiltämme. Siskon kanssa ne värkkäsivät hiekkalinnoituksia, joiden strateginen sijoittelu nousuveden suhteen sujui melko hyvin. Esteetön rantaosuuskin löytyi, mutta se oli sen verran kaukana hotellistamme, että kävimme siellä vain kerran. Ei se muukaan ranta niin kovin esteellistä ollut, luiskia oli tasaisin välimatkoin.
Matka oli tosiaan onnistunut joka tavalla. Ja kotiinkin oli mukava tulla, vaikka pakkanen täällä paukkuikin kovasti. Nyt näin ensimmäisen työpäivän jälkeen tuntuu jo siltä, ettei ole koskaan missään ollutkaan. Äkkiä sitä palaa taas niihin tuttuihin uomiin. Ehkä nyt on hyvä hetki alkaa suunnitella seuraavaa matkaa (jos vaikka ehtisi vuodessa rantakuntoon...).

Uskoisihanko?

2010-11-19T19:09:00.002+02:00

Miltä tuntuu normaalista ihmisestä? Minkälainen olo sillä on? Sillä, joka ei ole masentunut, jonka elämä on kohdillaan, koska ei ole sattunut mitään erityistä, mikä olisi sitä hetkauttanut.

Mulla on ollut eilen ja tänään Olo. Eilen sen jossain vaiheessa huomasin, olisikohan ollut jo töissä, sen Olon. Lähinnä tuntui siltä, että minun ja maailman välissä oli noin viiden sentin paksuinen ilmatyyny. Se piti mut irrallaan kaikesta. Mikään ei harmittanut. En ajatellut mitään ikäviä asioita, tai jos ajattelinkin, ne ei tuntuneet ikäviltä. Tiedän sen, koska yritin.

Olo jatkui tänäänkin. Mitä jos se jää?

Perkussio!

2010-11-15T21:39:00.004+02:00

Mulla oli sitten hauska lauantai! Meillä oli orkesterin kanssa perkussiopäivä: opeteltiin soittamaan congaa, bongoja, guiroa, claveseja, tamburiinia, marakasseja ja mitä lie kilkuttimia! Aivan mahtavaa! Ja oikeastaan melko vaikeaa. Vaikka Ekalla onkin (sähkö)rumpusettinsä, mä en ole sen kanssa pahemmin tehnyt tuttavuutta muuta kuin teknisellä puolella: mä olen sen koonnut ja mä aina fiksailen, jos joku ruuvi löystyy tai piuha irtoaa. Mutta soittanut en kyllä ole. En tiedä miksi, munst olis kyllä siistiä osata rummuttaakin edes vähän.

Monta kertaa kyllä sekosin raajoissani, vaikka kouluttaja jaksoikin selvittää varsin perinpohjaisesti kaikki liikkeet ja systeemit. Kun vaan ei ole ikinä tuon lajin soitantaa harrastanut, ei varmaankaan voi olettaa että homma olisi valmiina yhden yrittämän jälkeen. Mikäs siinä, jos vaikka joskus vielä innostuisi yrittämään...

Vuodenaika

2010-11-11T22:04:00.003+02:00

Taas olen ollut hiljaa vähän aikaa. Ei se johdu mistään erityisestä. Tai sitten siitä, että on vain vaikea saada jutun päästä kiinni. Elämä tuntuu paljon sekavammalta nyt kuin viime keväänä, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut.

On asioita, joista olen iloinen. Vaikka se, että olen alkanut taas pitkästä aikaa kuntoilla. Olen käynyt BodyPump-tunneilla jo sen verran monta kertaa, etten enää tule kipeäksi. Aika nopeasti pystyin jo lisäämään painoja ja hyvä mieli tuli siitä, miten lihakset kaiken tämän läskin alla muistavat liikkeet ja osaavat kuitenkin totella. Heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli ryhdikkäämpi. Ehkä sen ansiosta olo on muutenkin parempi, vaikka en pahemmin ole jaksanutkaan itseäni hoitaa. Enkä muuten diabetestakaan. Se taitaisikin ansaita pitkästä aikaa taas oman lukunsa...

Sekin on kivaa, että lapsilla taitaa olla kaikki hyvin. Molemmat lähtevät ihan suosiolla aamuisin kouluun ja tulevat pääsääntöisesti hyvillä mielin takaisin. Molemmat tekevät läksynsä ilman sen suurempia suostutteluja, vaikka Tokan mantra kirjojen ääressä on yleensä "liikaa läksyjä". Niitä ei todellakaan ole liikaa. Molemmat saavat kokeista melkein täysiä kymppejä. Meillä on lasten kanssa uusi harrastuskin, tai huvitus ehkä ennemminkin, kun ostin viikko sitten pleikkariin SingStar-vermeet. Luonnollisesti ostin sen itselleni, mutta lapset saavat lainata... Nihkeähkön alun jälkeen tilanne on nyt se, että me kolme tappelemme siitä kuka saa laulaa seuraavaksi ja pakko oli ostaa jo lisää laulujakin! Toka vaikutti aluksi täysin sävelkorvattomalta, mutta on oppinut hirmu nopeasti. PMMP:n Matkalaulusta hän saa jo yli 5000 pistettä! Eka sitten taas osaisi laulaa, mutta ei kehtaa, joten käyttää lähinnä pikkuoravien ääntä, jolla sitten vetää jokseenkin nuotilleen.

Sitten on myös muita asioita, joista olen surullinen, epävarma, tunteeton, kiinnostunut, innostunut, kahden vaiheilla, väsynyt, lannistunut, riippuvainen ja tietämätön. Mutta ne eivät nyt ole niin kiinnostavia.

Kotikäyntejä

2010-10-27T21:16:00.003+03:00

Keskeytin ihan äärimmäisen tärkeän toiminnan kirjoittaakseni tämän tarinan. Ensin ajattelin, etten kehtaa tunnustaa, mutta mikä jottei! Kaikki tietävät jo säälittävyyteni asteen... Siis: yksinhuoltaja (neljän päivän ajan) laittoi lapset nukkumaan ja on sen jälkeen istunut nojatuolissa ja lipittänyt punaviiniä. No ei se vielä mitään, mutta kun iski hirveä makeanhimo enkä löytänyt muuta kuin jääkaapista O'hoj-kinuskikastiketta... Vähältä piti, etten pursottanut sitä tuubista suoraan suuhun - olen olevinaan sivistynyt nyt kun käytän sentään lusikkaa! Oijoi, miten hyvää!

***

Meillä ei ole pitkään aikaa ollut mitään rattoisia tapaamisia Ekan asioiden tiimoilta. Tuossa loppukesästä mulle soitettiin kaupungin avopalvelutoimistosta, että kun nyt kerran tässä nautitaan omaishoidon tukea, niin pitää jonkun käydä tarkistamassa, että onhan se Eka sentään vielä vammainen. Tai ettei vaan ole lievemmin vammainen. Tietysti, voisihan se olla vaikka pahentunutkin se tilanne, mutta en usko että sitä ajavat takaa näillä käynneillä. Vammaispalvelulakikin muuttui tässä jokin aika sitten ja määrää se, että kaikilla vammaisilla pitää olla palvelusuunnitelma. Sen tarkoitus on kartoittaa henkilön tarvitsemat palvelut ja tukitoimet sekä niistä vastaavat tahot, tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Ekalla ei sellaista vielä ollut, joten kaksi tätiä ilmoittautui halukkaiksi vieraiksi meille. Toinen siis avopalvelupuolelta tarkistamaan omaishoitoasioita ja toinen sosiaalipuolelta tätä palvelusuunnitelmaa tekemään.

Käytännössä kävi näin: Hain Ekan koulusta (kulkematta iltapäivähoidon kautta), jotta ehdimme kotiin klo 15:ksi. Ensin tuli palvelusuunnitelmatäti, täti A. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan - Eka, SK ja minä. Täti A pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä. Tässä vaiheessa saapui avopalvelutoimiston täti, täti B. Täti B liittyi joukkoon ja pahoitteli, ettei hänellä ole kopiota voimassa olevasta kuntoutussuunnitelmasta ja kysyi, voisiko saada meiltä sellaisen. Totesin, että kotiarkistoni on pahuuden hallussa, enkä tiedä missä kyseinen kuntsari on. Täti B jutteli sitten Ekan kanssa koulunkäynnistä, iltapäivähoitoasioista (aamut eivät kiinnostaneet) ja käytössä olevista apuvälineistä.

Huomasitteko edellisessä kappaleessa tietynlaista toistoa? Minä huomasin.

Tapaaminen sujui ihan hyvässä hengessä ja mukavasti jutustellen, mutta kahteen kertaan samat asiat. Väkisin tulee mieleen, että onkohan tällainen toiminta nyt ihan aavistuksen verran resurssien haaskaamista? Kaikki kolme instanssia tässä farssissa ovat kaupungin alaisia ja minä olen aina antanut luvan kaikille mahdollisille tahoille kysyä tietoja muilta tahoilta. Miksei ajantasaisia tietoja ollut käytössä? Miksi kumpikaan tädeistä ei ollut tehnyt alkeellisintakaan taustatyötä?

Meille tulee kuulemma kotiin vielä kirjallinen versio tapaamisen sisällöstä, jota saa korjata jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, ettei käteen jäänyt muuta kuin se, että Ekan vapaa-ajanmatkojen taksikortti saatiin uusittua seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Niin ja tietty jos omaishoidon tuki jatkuu, niin sehän on vallan loistavaa! Mutta olipas tämä nyt taas ylimainostettu tilaisuus.

Halåå!

2010-10-25T21:10:00.005+03:00

En ole kirjoittanut käytännöllisesti katsoen kahteen kuukauteen yhtään mitään. Mitä nyt lämäisin kuukausi sitten yhden runon. Eikä sekään omakeksimä.

Sain kuitenkin viimeistä edelliseen tekstiin positiivista palautetta ja tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle, niin hyvälle, että yritän taas kirjoitella. Hiukan. Edes. Olkaa kuitenkin kärsivälliset, koska pääkoppa on täysin jäsentämättä. Niinkuin taitaa olla uusi ulkoasukin, onko se ehkä aavistuksen liian vihreä? Keksinen syksyasun, kun kiireiltäni kerkiän!

No mitäs, ei kai mitään. Niin siitä palautteesta vielä, kiitos sen antajalle. Itselläni on muutamat vakioblogit, joita seuraan ja joilta koen saavani jotain, muuten en niitä tietenkään viitseisi seurata. Olen hurjan iloinen siitä, jos joku kokee saavansa minulta jotain vastaavaa.

No onpas tämä nyt. Tuntuu, että kahdessa kuukaudessa on tapahtunut paljon asioita ja samalla ei mitään. Aika kuluu kuin siivilä arkiaskareissa - lapsoset käyvät koulua ahkerasti ja suuremmilta draamoilta on vältytty. Ekalla nyt ei mitään ongelmia vissiin voisikaan olla koulunkäynnin suhteen (paitsi liian aikaiset taksikyydit aamulla) ja Tokakin on jaksanut hienosti! Perjantaina menen vanhempainvarttiin hänen opettajansa kanssa, silloin sitä sitten kuulee vielä yksityiskohtaisemmin koulunkäynnistä. SK on viihtynyt melko tiiviisti Helsingissä, tästäkin viikosta puolet menee yksinhuoltajana.

Olkoon tämä nyt pieni verryttely ja elonmerkki, että tulossa ollaan. Saattaa olla, että huomisen iltapäivän jälkeen mulla on jotain sanottavaa...

Leikitään

2010-09-26T19:22:00.002+03:00

Mä leikin, että olen ahkerasti päivittänyt blogia ja kertonut, mitä mulle ja perheelle kuuluu. Enkä yhtään ota kantaa siihen, miksi en ole jaksanut /viitsinyt /halunnut n. kuukauteen sanoa yhtään mitään.

Luin äsken Vinkeää Väkkyrää ja siellä oli Tommy Tabermannin runo, jonka äiti ja isä kirjoittivat vuosi pari sitten syntymäpäiväkorttiini.

Kaadu

usein eteenpäin ja innolla.

Älä ryve.

Erehtyvyys on hyve.

Elämä on

suuri seikkailu

kohti uusia,

kauheita, kauniita virheitä.

Mistä ne tiesivät?

Toka

2010-08-28T21:21:00.003+03:00

Meillä asuu nyt ekaluokkalainen. Jotenkin huomaamatta Toka onnistui kasvamaan niin isoksi. Olen ennenkin sitä sanonut, etten muista hänen vauva-ajastaan paljoakaan, ja varmaan siksi olen ikään kuin aloittanut hänen elämänsä seuraamisen (jos niin nyt voi sanoa) pari vuotta liian myöhään. Minun silmissäni hän on siis vasta vähän vaille viisivuotias, tämän logiikan mukaan. No, en tiedä onko siitä kysymys, mutta hullulta se tuntuu silti.

Koulun alkua on odotettu jo pitkään. Kesän aikana siihen valmistauduttiin tietenkin ostamalla reppu ja penaali, sekä hankkimalla Tokan huoneeseen kirjoituspöytä. Joka hautautui rojun alle viidessä minuutissa, eikä sitä ole sen koommin näkynyt.

Koulumatka on onneksi turvallinen, vain kaksi tienylitystä ja nekin paikoissa, joissa ei juuri liikennettä ole. Matka ei ole pitkäkään, vain noin kilometrin verran. Tokan vauhdilla siihen menee viitisentoista minuuttia. Koulu on pieni, siinä on kaksi ekaluokkaa, yksi tokaluokka ja yksi yhdistetty eka-toka -pienluokka.

Ja mikä olisikaan sopivampi tapa aloittaa kouluvuosi kuin hankkia äidille kummallinen maine opettajan silmissä! Yrittivät ensimmäisenä päivänä muiluttaa oppilaat kouluun sisälle ilman vanhempia. Ei käy, sanoin minä, haluan tulla katsomaan luokkaan, sanoin. No jos sitten ihan nopeasti, sanoi ope. Sinne me marssittiin kaikki sen luokan vanhemmat. Kurkittiin ovelta, kun lapset etsivät omat, nimikoidut pulpettinsa. Minuutin päästä opettaja jo komensi lähtemään. Ihme niuho! Sinne Toka jäi reippaasti vilkuttamaan. Niin pieneltä se näytti...

Koulun jälkeen on iltapäiväkerho, mutta aamuisin ei ole mitään hoitoa. Keväällä, kun kouluun tutustuttiin, oli rehtori luvannut että ekaluokkalaisille tulee korkeintaan yksi klo 9 alkava kouluaamu, muut kahdeksalta. Tokan lukujärjestyksessä on kolme aamua klo 9. Niinpä pääsin taas aukomaan päätäni heti ensimmäisessä vanhempainillassa... Ei vais, ihan nätisti vaan kysyin asiasta. Niin ei kuulemma ollutkaan luvattu. Vaikka oli. No, Toka vaihtoi luokan sisällä toiseen pienryhmään, joten nyt hänellä on vain kaksi aamua klo 9. Ei siinä muuten mitään, mutta minä lähden töihin klo 7 ja jos SK ei ole kotona, pitää Tokan olla 1,5 tuntia yksin kotona jos koulu alkaa klo 9. Se on pitkä aika sellaiselle, joka ei ole tottunut olemaan yksin.

Kahdeksan aamuina hän on lähtenyt itse jo kaksi kertaa! Puoli tuntia menee yksin hyvin kirjaa lukiessa tai piirrellessä, minä soitan sitten kun pitää lähteä. Ja, tunnustan, olen pyytänyt soittamaan kuittauksen vielä koulun pihalta. Siitä pitäisi ehkä opetella eroon, mutta on tämä minullekin aika raastavaa...

Muuten homma on lähtenyt hyvin käyntiin. Läksyt on tehty tunnollisesti jo iltapäiväkerhossa ja ne on esitelty sitten kotona. Ihan pian tulee matematiikassa kuulemma jo yhteenlaskua, sitten en vissiin voikaan enää avustaa niissä (Ekan mielestä on maailman hauskin asia, että mulla on kouluaikana ollut matematiikka aina jotain kuutosen luokkaa). Autan sitten kaikessa sanallisessa kyllä mielelläni.

Kesä

2010-08-26T21:49:00.005+03:00

Kai se on jo ohi, vai mitä? Aamuisin on aika tarkkaan jääkaappilämpötila, kun töihin pitää vääntäytyä. Sandaaleista en ole silti vielä luopunut ja ajatus sukista ylipäätään ahdistaa.

Luuliko joku, että olen unohtanut teidät? Anteeksi kamalasti, ei ollut tarkoitus pitää näin pitkää kirjoitustaukoa. Ensin silloin lomalla ja helteillä tuntui siltä, että ei velvollisuuksia eikä mitään niihin viittaavaa, kiitos. Vaikka en mä tätä kirjoittamista velvollisuutena pidäkään. Mutta kuitenkin, yritin tehdä niin vähän kuin mahdollista (ja joskus vieläkin vähemmän...). Sitten, kun piti alkaa jo ajatella oikeasti, alkoi sellainen kausi, josta ei olisi voinut sanoa kauniisti oikein mitään. Sen vuoksi en kirjoittanut siinä vaiheessa. Kun ei olisi syntynyt mitään julkaisukelpoista tekstiä. Sitä seurasi mitäänsanomaton kausi, jota seurasi yhden päivän paniikkikohtaus ja nyt menee suht normisti.

Mutta se kesä... Oli aika kuuma, vai? Ensimmäistä kertaa elämässäni nautin helteistä. En ole mikään auringonpalvoja, mutta väriä tarttui pintaan melko mukavasti enkä palanut kuin kerran lievästi. Kesälomani oli paras loma ikinä (vaikka ensialkuun ajattelin, että tästä lähtien otan lomani eri aikaan muun perheen kanssa), koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään tavoitteita eikä mitään tekemistä. Niinpä makoilimme kotona ja puuhastelimme jotain, jos jaksoimme. Maauimalassa kävimme mooooonta kertaa, harmi oikeastaan ettei tullut laskettua. Toka oppi uimaan ja Eka nautti altaan matalasta päästä. Ja jostain kumman syystä vasta viimeisenä päivänä ennen syksyä ja uimalan sulkeutumista tajusin, että kyllähän minäkin voin kellua ja sukeltaa. Että ei tarvitse vaan istuskella ja pitää tukkaa kuivana. Ihan tosi hienosti osasin tehdä vielä kuperkeikan vedessä ja opettelin vihdoin käsiseisonnankin :-)

Tässä on kuva, kun mä sukellan (äiti otti):

Niin ja sitten muuten kirjoittamattomuuteen oli yhdessä kohtaa syynä sekin, että tietokoneeni hajosi. Alkoi ruoja herjaamaan kaikenlaista, minkä vuoksi piti asentaa Windows uudestaan ja se prosessi vei kaiken elämänhalun. Monta päivää kesti, ennen kuin tulin taas ennalleni. Nyt tämä värkki pelittää taas vähän aikaa (*koputtaa puuta*), kiitos sille Ystävälle, joka jaksoi olla tekninen tukeni ja turvani.

Mitäs muuta... Ai niin, orkesterin kanssa oltiin purjehtimassa. Saaristoa ristiin rastiin viikonlopun verran. Välillä rantauduttiin ja soiteltiin, ehkä enemmän omaksi iloksemme kuin yleisön, mutta tuntuu että juuri silloin yleisö tykkää eniten. Esiintymiset olivat suksee ja muutenkin oli mukavaa merellä. Vaikka enhän mä mikään purjehtija olekaan ja mertakin on mielestäni kivampi katsella rannalta käsin. Mutta on siinä omalla tavallaan jotain varsin jylhää ja majesteetillista, siinä purjehommassa.

Tässä tämä tällä kertaa. Halusin kertoa, että täällä ollaan ja asiaan(hko) palataan taas piakkoin. Kirjoitettavaa riittää, mutta tänään en kyllä enää jaksa. Ehkä huomenna, darlings!

Hikeä pukkaa

2010-07-13T12:09:00.003+03:00

En ole jaksanut kirjoitella, kun tulee niin hiki. Sisälämpötilasta kotona ei ole aavistustakaan, mutta esimerkiksi tänä aamuna klo 8 oli +25 astetta tuolla varjon puolella taloa. Tarkenee! Nyt, kun avasin sekä etu- että takaoven, ilma liikkuu sentään vähän - sen verran, että muutaman rivin jaksaa naputella. Päivän aikana takapihan lämpötila on ollut jotain +40 asteen huitteilla, paljoa ei ole jaksanut pihaa kuopsutella. Vaikka toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin lämmöstä eikä olo ole ollut mitenkään tuskainen.

Maauimala on ollut kantapaikkamme viime aikoina. Toka on oppinut uimaan aika hyvin, painelee koiraa jo kymmenisen metriä melko sujuvasti ja uskaltaa nyt myös sukeltaa. Uimataidon salaisuus ovat kuulemma "pitkät, rauhalliset vedot". Eka puolestaan painelee käsipohjaa altaan matalassa päässä ja köllöttelee vedestä nauttien. Parina kertana hän on suostunut tulemaan syvemmällekin, siellä me sitten kellutaan sylikkäin. Eihän häntä juurikaan enää muuten syliin saa, siksi ilo on myös suurelta osin minun puolellani. Poski poskea vasten auringon paisteessa lämpimässä vedessä, se on jo jotain! Tänään on lepopäivä uimisesta, mutta huomenna mennään taas!

Niin, ja viimeinen lomaviikko on menossa. Siitä kaikki irti än, yy, tee, NYT!

Listoja

2010-07-04T19:02:00.005+03:00

Meiltä kotoa on alkanut löytyä listoja. Ja muistiinpanoja. Niitä kirjoittelee Toka, ilmeisesti omaksi ilokseen. En ole vielä kysynyt, mutta aion kyllä haastatella. Sen verran mielenkiintoisia ovat...

Osa on hyvinkin muistiinpanomaisia, faktoja, lähes elämän perusasioita:

Toiset taas, no, ovat ehkä hieman moniselitteisempiä, mutta taitavat pitää yhtälailla paikkansa.

Vai onko joku eri mieltä?

Yksityiskohtia juhannuksesta

2010-06-25T21:00:00.007+03:00

Helikopterikoppakuoriainen, lämpöohjautuva. Lentää mielettömällä pörinällä katsomatta eteensä, yleensä JUST TASAN päin naamaa.

Pioni.

Kurjenpolvi 'Summer Skies'. Ainoa kerrattukukkainen kurjenpolvilajike pihallani.

Työntekijä lehtoakileijassa.

Lemmikki. Förgätmigej. Forget-me-not.

Unikot ovat jo kukkineet, kukat kestävät harmillisen lyhyen aikaa. Siemenkodat ovat onneksi melko koristeellisia nekin.

Omat lomahuvit

2010-06-22T17:17:00.004+03:00

Aloitin Ekan tavoin itsekin lomani menemällä työpaikalle, tosin asiakkaaksi. Tai siis en ihan omalle työpaikalle, koska silloin olisin joutunut leikeltäväksi. Naapuritaloon, eri klinikkaan. Reumalääkärille. Harmi, että laholatvaisuuteni vuoksi unohdin käydä labrassa ajoissa, joten käynnin kannalta olennaisin tulos (sitrulliinipeptidivasta-aineet) ei ollut ehtinyt tulla.

Lääkäri oli eri kuin aikaisemmilla kerroilla, mikä tietysti loi mukavan "second opinion" -tyyppisen tunnelman tapaamiseen. Lonkkanivelissä ei näkynyt ultraäänellä katsottuna mitään nestekertymiä eikä tulehduksen merkkejä, hyvä hyvä. Eikä mitään ratkaisevia uusia oireita ole ilmennyt.

No, kuitenkin tähän mennessä on tottunut jo siihen, että kotiin ei lääkäristä lähdetä ennen kuin epäillään taas jotain uutta. (Joskus tuntuu jo vähän naurettavalta ja hiukan luulosairaaltakin, mutta sitä en ole. Luulosairas siis.) Niinpä parin viikon päästä vielä kerran röntgenkuville ja verikokeeseen. Tutkivat, onko minulla hemokromatoosi. Ja kuulemma jos sitä ei ole, niin sitten eivät halua nähdä minua enää ikinä.

Sehän sopii!

***

Muuten olen jaksellut kohtalaisesti. Väsymys on edelleen ylimaallista, mutta toisaalta siihen ei enää jaksa kiinnittää niin huomiotakaan, kun ei edes muista millainen olo voisi olla optimaalioloissa. Pitää yrittää nyt lomalla nukkua aina kun vaan voi, vaikka ei se kyllä mitään virkistä.

Varovaisesti olen yrittänyt liikkuakin pitkästä aikaa. Onhan mulla edelleen olemassa kuntosalin jäsenyys, mutta sinne meneminen on tuntunut äärettömän vaikealta. Kun en lonkkien vuoksi voi käydä enää siinä jumpassa missä haluaisin ja pelkkä kuntosaliharjoittelu on kuolettavan tylsää. Niinpä luovuin kaikista periaatteistani tässä joku aika sitten ja ostin kävelysauvat. Meillä on aikas hyvät kävelymaisemat ihan talon vieressä! Olen käynyt nyt kolme kertaa sauvomassa eikä se nyt ihan pöhköä ole. Tai siis on vieläkin aika naurettava olo, mutta toisaalta aika tomera! Kiertämäni lenkin kesto on siinä 45-50 minuuttia, kyllä siinä hiki jo ehtii tulla. Varsinkin kun on näin rapakunnossa. Ajattelin tässä jonain päivänä kävellä sen saman lenkin ilman sauvoja vertailun vuoksi, kun sykemittarista näkee aika hyvin sen eron. Raportoin sitten. Tänään en jaksa mennä, pitää olla lepopäiväkin. Ylikunto vaanii kulman takana!

Lenkillä näkee paljon hevosia, tässä aika lähellä on talli. Eräs mies ulkoiluttaa vaaleanruskeaa hevosta taluttamalla, ei koskaan ratsastaen. Tämä parivaljakko kävelee joskus aika lähellä kaupungin keskustaakin, mitä lie asioita hoitavat. Toissapäiväisellä lenkillä näin tämän miehen & hepan, heppa söi ruohoa polun varresta. Mies oli vähän matkan päästä poiminut jonkun muun kasvin ja näytti sitä hevoselle: "Kato täs on näitä, näist sää tykkäsit viime vuonna!" Heppa nuuhkaisi kasvia ja jatkoi syömistä muualta. Mies totesi: "Jaa, ei taida kelvata tänä vuonna."

Sairaalassa pissalla

2010-06-22T14:14:00.004+03:00

Ekan urologisesta urasta olen kertonut aiemmin täällä ja täällä. Saagamme jatkuu nyt.

Katetrointiasia on ollut katkolla massiivisten aloitusongelmien jälkeen ja edelliseltä kontrollikäynniltä meidät passitettiin "puhutteluun" perheterapeutille, joka on erikoistunut tämän alan ongelmiin. No, siitä käynnistä voin sanoa kauniisti vain sen, että hukkareissu. Mutta tulipahan tehtyä!

Puhuttelun lisäksi halusivat Ekan päiväksi osastolle pissalle, ihan vaan seurantaan. Että kuinka usein pissaa ja kuinka paljon ja ennen kaikkea miten paljon jäännösvirtsaa jää. Eilen hän siellä sitten oli, ensimmäisenä lomapäivänään raukka. Taisi olla hiukan pitkä päivä istua osaston päiväsalissa odottelemassa vessahätää... Lopputulos oli kuitenkin hyvä, flow-käyrät olivat parantuneet viime mittauksesta ja jäännösvirtsan määrä oli paljon pienempi. Voidaan siis rauhassa tarkkailla tilannetta, ilman että pitää katetrointiin turvautua. Muutenkin tilanne on ollut parempi, vahinkoja ei ole sattunut pitkiin aikoihin.

Sitä vaan kovasti puhuvat, että voisi olla sellaisen isä-poika -tyyppisen meiningin paikka tämäkin asia. Tuntuu melko utopialta se.

***

Loman alku on ollut kovasti kiireistä aikaa Ekalla muutenkin. Tänään piti vielä käydä sovittamassa uudet ortoosit ja fiksauttamassa pyörätuolin jalkalautaa, jota ei saatu silloin alunperin säädettyä sopivalle etäisyydelle/korkeudelle vääränlaisten kiinnityskappaleiden vuoksi, joita piti tehtaalta saada kokonaan uudet, mutta ei sitten saatukaan kun ko. pyörätuolimallia ei enää valmisteta eikä näin ollen ollut tallessa enää jotain aihiota, jolla uudet kappaleet olisi valmistettu. Joten olemme melkoisen ajan odottaneet turhaan, varsinkin kun tiedonkulussa oli taas kerran jotain häikkää.

Lopputulos oli kuitenkin tärkein, että nyt on uudet ortsikat, jalkalauta sopiva ja niskatukikin pyörätuolissa taksimatkoja varten.

Joko on loma?

Olen lomalla

2010-06-21T21:04:00.002+03:00

Ensin ajattelin, että hehkutan sitä heti perjantaina. Sentään neljä viikkoa lomaa! Mutta en jaksanut, otti päähän moni asia ja kirjoittaminen jäi. Lauantaina väsytti muuten vaan enkä saanut kirjoitettua. Sunnuntaina ei vaan huvittanut, ja ajattelin että kirjoitan maanantaina, kun se on kuitenkin vasta ensimmäinen virallinen lomapäivä. Mutta en mä kyllä nytkään jaksa millään.

Palataan asiaan huomenna!

Tekniikan ihmeet

2010-06-18T19:58:00.005+03:00

Halusin lisätä uuden blogin tuonne sivupalkkiin. Ja lisäsinkin! Se on Sama suomeksi. Mukavaa kielenkäyttöä ja hauskaa luettavaa. Mutta miksi! Kun nätisti kopioin sen osoitteen linkiksi, niin se ei menekään tuolta listalta sinne varsinaiseen blogiin vaan johonkin ihme riisuttuun syöteversioon! Kui? En edes tajua koko syöte-hommelia.

Se on ihan kurjan näköinenkin.

EDIT: Jaaha, ja tästä tekstin linkistä pääsee näköjään sinne mihin tarkoitin. Vaikka sama osoite on tuolla sivussakin. IHME!

Green Day!

2010-06-10T20:39:00.007+03:00

Toissa päivänä, tiistaina, kävimme Helsingissä - Eka, Sisko ja minä. Maaliskuussa Eka sai synttärilahjaksi liput Green Dayn keikalle Helsinkiin ja pitkän odotuksen jälkeen suuri päivä koitti... Itse en ole koskaan ollut mikään varsinainen Green Day -fani, mutta sujuvasti kuunnellut silloin kun on radiosta kuullut. Ekakaan ei ole omistanut levyjä tahi muuten ollut intoilija, mutta nyt kyllä molemmat kuulutaan oikein ihailijoihin!

Lähdimme ajelemaan Helsinkiä kohti puoli kolmen aikoihin iltapäivällä, kun ajateltiin että on sitten varaa vaikka pysähtyä tai peräti eksyä, vaikka ei se nyt tapoihin kuulu. Keksittiin, että vältytään parkkipaikan etsimiseltä, kun ajetaan Linnanmäen parkkialueelle ja mennään siitä taksilla konserttipaikalle. Meillä on täällä kotipuolessa vakituinen taksikuski, jota käytämme aina kun vain hänelle sopii, ja hän järkkäsi meille invataksin Helsingin päähän ja sopi vielä, että lasku lähetetään hänelle! Melko reilua! Siellä me suhasimme taksilla suuressa maailmassa! Ajomatka sujui niin jouhevasti ilman yhtään pysähdystä, että meille jäi hyvin aikaa kierrellä hiukan Lintsiäkin (oli mulle muuten ensimmäinen kerta siinä firmassa).

Puoli kuudelta oli sitten taksi meitä odottamassa ja lähdimme ajelemaan kohti Kyläsaarta ja keikkapaikkaa. Ehdimme paikalle jo ennen ensimmäistä lämppäriä, vaikka piti siinä ennen porttia vielä ostaa kiertuepaita Ekalle. Alue oli melko laaja eikä mitään varsinaista tungosta ollut missään kohtaa (paitsi tietysti ihan lavan edessä ja kaljajonossa, mutta me pysyttiin molemmista kaukana). Pyörätuoliyleisölle oli rakennettu koroke, joka oli kyllä aika kaukana lavasta, mutta screenien ja korokkeen korkeuden ansiosta sieltä näki kuitenkin melko hyvin. Mukavaa oli myös se, että Sisko ja minä saimme molemmat hengata Ekan kanssa korokkeella, vaikka ensin järkkärit yrittivät "yksi avustaja per hlö" -linjaa.

Korokkeen erikoisuus paljastui siinä hetken katseltuamme: jokaiseen kaiteen pystytolppaan oli teipattu kiinni rumpukapula. Me rehelliset emme uskaltaneet omin luvin riipiä irti yhtäkään, vaan Sisko kävi järkkäriltä kysymässä, keitä varten kapulat ovat. J-mies ei tiennyt, mutta sanoi, että ei kai se haittaa jos yhden otatte. Niinpä otimme. Kapulaan oli hienosti painettu Green Dayn rumpalin nimi. Hetken aikaa oltuamme paikalle pelmahti Kenny-niminen mies, joka tuli kyselemään onko meillä kaikki hyvin, hauska tavata ja kiitos kun tulitte paikalle. Ja että tässä on vielä toinen rumpukapula, että on sitten "matching pair". Pienellä vaivannäöllä tuli meidän konserttimatkaamme niin iso lisäilo, ettei mitään määrää! Eka heilutteli kapuloita innoissaan, kunnes ilmeisesti tajusi, että ne voivat likaantua, kolhiintua tai peräti kadota. Sitten ne pakattiin reppuun talteen. Bändille täydet pisteet erikoisyleisön huomioimisesta! Ja että juuri nimenomaan rumpukapulat, rumpalille. Ei voi kuin kehua valinnasta...

Meininki oli reipas ja hyvä koko ajan. Minua harmitti kaksi asiaa: se, etten osannut biisien sanoja kuin nimeksi (valitettavaa muille on se, että tykkään silti laulaa mukana) ja se, etten ollut n. 15 vuotta nuorempi. Toisaalta, jos olisin ollut nuorempi, en olisi ollut Ekan kanssa korokkeella, en olisi tavannut bändin edustajaa enkä olisi nähnyt onnellistakin onnellisempaa Ekaa! Green Day soitti 2,5 tuntia ilman yhtäkään paussia, pitää ihailla moista kestävyyttä! Ja sitä, että melkein oli sama kuin olisi levyltä kuunnellut, meinaan että laulaja ei kertaakaan vetänyt nuotin vierestä, kertaakaan ei ääni sortunut tahi värissyt tms. Ilotulitusraketteja ammuttiin paljon, se on aina plussaa. Huumoria oli mukana ja yleisö sai osallistua (lavalle pääsi vissiin 6 tai 7 yleisön edustajaa).

Siis en keksi yhtään asiaa, joka olisi voinut mennä paremmin. Sääkin oli täydellinen. No, se mikä ei ollut täydellistä oli kotiinpaluu kello vähän yli 2 yöllä ja herätys aamulla klo 5.30. Töissä alkoi iltapäivästä jo hiukan viiraamaan päästä, mutta oli se sen arvoista! Rock rock!

Kevätjuhlien ylpein äiti

2010-06-05T14:27:00.004+03:00

Kevätjuhlat on nyt juhlittu. Ekan koulussa on aina kivoja juhlia, erilaisia kuin mitä omissa kouluissa on ollut. En muista, että omana kouluaikanani olisi tunnelma ollut ikinä niin lämmin ja välitön kuin mitä Ekan koulussa aina on. Toisaalta, en muutenkaan muista juuri mitään, joten ei lasketa sen varaan nyt liikaa.

Joka tapauksessa. Koulu sijaitsee strategisesti kirkon vieressä, joten kevätkirkko on kevätjuhlapäivänä ennen juhlaa. Tänä vuonna(kin) kirkon jälkeen oli koulun pihalla musiikkiesitys. Eka on kertoillut kaikenlaista tässä pitkin kevättä, kun harjoituksia on pidetty, ja vaikuttanut melko myhäilevältä. Viime vuonna oli kolmen rumpusetin esitys ja tänä vuonna oltiin samoilla linjoilla. Rumpaleita oli tänä vuonna neljä oppilasta + yksi opettaja, mutta varustus oli pelkistetympi (ei siis kokonaisia settejä). Yksi opettaja soitti trumpettia. Itse asiassa Ekalla oli eniten soitettavaa, hänellä kun oli virveli, hi-hat ja lautanen. Kahdella muulla oli yksi tomi ja yhdellä virveli ja hi-hat. Esitys oli nautittava, se alkoi fanfaarilla, jatkui mukaillen Mamban biisiä Vielä on kesää jäljellä ja päättyi reippaisiin sambarytmeihin.

Tykkäsin esityksestä tietysti sen takia, että Eka oli mukana, mutta myös sen takia, että kaikki soittajat olivat (taas kerran) täysillä mukana. Kukaan ei jännittänyt, ketään ei ollut pakotettu mukaan. Katselimme vierestä harjoituskierrosta ja kaikki soittajat kysyivät melkein yhteen ääneen, että saadaanko soittaa kovempaa. Musta se on ihanaa! Olen itse soittanut ehkä parikymmentä vuotta ja alan nyt vasta tottua esiintymiseen.

Juhla jatkui sisätiloissa ja Eka senkun viihtyi parrasvaloissa. Hänet oli pestattu luokkakaverinsa kanssa juontamaan koko tilaisuus, minkä tehtävän hän myös hoiti viilipyttymäisen rauhallisesti. Myönnän, että etukäteen hieman epäilin ulosantinsa selkeyttä (joskus isäänsä tullut siinä asiassa), mutta ilokseni myönnän olleeni väärässä.

Eikä tässä vielä kaikki! Stipendinkin meni poika saamaan. Siinä lukee perusteina: "Olet osoittanut erityistä lahjakkuutta ja kiinnostuneisuutta muun muassa englannin kielessä, matematiikassa sekä rumpujensoitossa. Lisäksi olet todella reilu kaveri."

Todistuksessa oli ensimmäistä kertaa numeroita. Viisi lukuainetta oli arvosteltu, musiikki, kuvataide, käsityö ja liikunta on merkitty vain suoritetuiksi. Äidinkielessä ja ympäristöopissa oli 9, matematiikassa, englannissa ja uskonnossa 10.

Sanokaa nyt, onko olemassa joku raja, jota ylpeydessä ei sovi ylittää? Tuntuu, että kohta vetää överiksi :-)

...niin kuin tanssi matka käy...

2010-06-02T19:26:00.003+03:00

Eka avasi eilen pyöräilykauden. Pitkästä aikaa, hän ei ole polkenut kahteen vuoteen. Mikä on sinänsä sääli, koska liikuntalajien valikoima on kuitenkin kohtalaisen rajallinen ja pyöräillessä nyt on kohtalaisen mukavaa, jopa minun mielestäni (paitsi että kypärät on rumia!).

Ekalla on tavallinen polkupyörä, joka varustettu apupyörillä. Ei tietenkään perinteisillä lasten apupyörillä vaan vammaissellaisilla, tukevilla. Tietysti niistäkin nyt näkee, että kyseessä on apuväline, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin kivampi ratkaisu kuin kolmipyöräinen. Ainakin tässä vaiheessa, en tiedä ovatko apupyörät tarpeeksi tukevat enää kovin paljon isommassa fillarissa. Nykyinen taitaa olla 20-tuumainen.

Niin, kahteen vuoteen ei olla siis pyöräilty. Niinpä kausi avattiin vasta pitkällisten mielikuvaharjoitteiden jälkeen. Varmaan kuukauden olen jankuttanut asiasta. Että koska mennään. Eilen vihdoin oli aikaa ja intoa edes kokeilua varten.

Siis pyörä esiin vajasta! Apupyörät ovat niin leveät, että ne eivät mahdu suoraan pihavajan ovesta ulos, vaan se pyörä pitää venksauttaa silleen diagonaalisesti ja ympärillä täytyy olla paljon tilaa. Aloitin kaikessa rauhassa ilman yleisöä, ensin ilmat renkaisiin. Pumppaa ja pumppaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Kovin jähmeältä tuntuu ilma, tukkoiselta. Pumppu kuitenkin kunnossa, molemmat joilla kokeilin. Soitto Isille, joka haastattelee että minkälainen venttiili, pitkä vai lyhyt? No mistä minä tiedän, mulla on tässä tasan tämä yksi eikä vertailukohtaa. Eläissäni irrottanut pyörän venttiiliä... Nytpä olen, ja loppujen lopuksi nuppineulalla sain sorkittua venttiilistä liikkeeseen sen pienen kuulan, joka siellä menee edestakaisin pumpattaessa. Ja joka oli jumittunut väärään kohtaan. Sekä etu- että takarenkaan venttiilissä. Mutta olipa sen jälkeen helppo pumpata!

Tässä vaiheessa poika pihalle ja innokkaimman yleisön hätistely loitommalle. Eka pyörän viereen seisomaan ja satulan korkeuden arviointi, kymmenisen senttiä sai nostaa! Kuusiokoloavaimella väänsin kiinnitystä auki ja pidin jakoavaimella toiselta puolelta vastaan. Kun sain satulan nousemaan, huomasin ettei se jakoavaimella pidelty mutteri liittynyt mitenkään satulan korkeuteen. Eipä se kiinnipitäminen toisaalta haitannutkaan.

Mitäs me sitten tehtiin... Jaa juu, nostettiin Tarzan puuhun eli Eka pyörän satulaan. Jalat polkimiin kiinni remmeillä. Satulan korkeus osui nappiin, vielä ohjaustangon säätö. Se meni sujuvasti, suurin vaikeus oli saada se suoraan eturenkaaseen nähden. Mutta loppujen lopuksi kaikki mutterit oli kiristetty, säädöt kohdillaan ja oli koeajon aika.

Yritin kannustukseksi pitää yllä kevyttä Top Gear -henkistä monologia, mutta pyöräilijä vaikutti muutenkin tyytyväiseltä menoonsa ja hihkui mennessään että "Tää on hauskaa!" Aloitimme varovasti (tulee kuulemma muuten hiertymiä hanuriin) ja ajoimme ehkä noin sadan metrin päähän. Menomatkalla vallitsi positiivinen henki ja usko asiaan, mutta U-käännöksen jälkeen alkoi mutina. "Ei tästä tuu yhtään mitään", "Voi herra jumala", "Ei ikinä enää" ynnä muuta masentavaa.

Mun mielestäni kyseessä saattaa olla hiukkasen tuo harjoituksen puute, että hyvinnii saattaisi kesän mittaan fillarointi alkaa sujua. Tosin nyt ilmeni sellainen ongelma, että vasen jalkaterä tuppaa kääntymään ulospäin, jolloin kantapää siirtyy polkimen varren päälle, mikä hankaloittaa polkemista melkoisesti. Ja kun se jalkaterä kääntyy joka polkaisulla, hidastuu matkan teko melkoisesti. Pitää keksiä siihen joku viritys.

Esikoulu käyty

2010-05-31T10:35:00.004+03:00

Tokalla on tänään viimeinen päivä esikoulua. Sitten hän on jo koululainen! Ei voi mitään, haikea olo tulee väkisinkin lasten kasvaessa. Sanotaan niin, että muistikuvani Tokan vauva-ajasta ovat vähintäänkin hatarat silloin vallinneen kokonaisvaltaisen unenpuutteen vuoksi, mutta muistan kuitenkin päällimmäisenä sen mukavana aikana (vaikka oma äitini kertoo toista, mutta kuten sanottu, minä en muista - hyvä kai niin). Hyviä puolia tulee kuitenkin lisää koko ajan ajan kuluessa ja elämä helpottuu. Huolenaiheita ei välttämättä tule lisää, mutta ne muuttavat muotoaan.

Eskarin kevätjuhlaa vietettiin jo melkein viikko sitten, en vain tullut siitä kertoneeksi aikaisemmin. Lapset olivat tekstiiliväreillä koristelleet valkoiset t-paidat Suomen lipulla ja omalla nimellään, ja näissä asuissa esittivät kolme keväistä laulua. Sen jälkeen seurasi todistusten jako ja kukitus omissa ryhmissä. Sitten kun virallinen osuus oli ohi, siirryimme pihalle liikuntaseikkailuun. Varsinainen seikkailu... Pihalle oli viritetty erilaisia suorituspisteitä (hulavanteen pyöritystä, pallonheittoa yms.), joita sai kierrellä vapaassa muodostelmassa. Munkkia ja mehua sai käydä tankkaamassa, kun siltä tuntui. Juhla oli ihan mukava, koska pihalla oli aikaa jutella muiden vanhempien kanssa.

Vaikka juhla ei ollutkaan perinteisesti rakennettu kevätjuhla, onnistuin silti tirauttamaan pienet itkut. Itken lähestulkoon aina ja kaikkialla, mikä on joskus ärsyttävää, koska en ymmärrä, miten jotkut muut vanhemmat pystyvät olemaan liikuttumatta. Tässä nimenomaisessa tilaisuudessa itkun aiheutti eskariopen lapsille laulama, Anna-Mari Kaskisen sanoittama Jäähyväislaulu:

On aika purjeet nostaa ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Sulle lausumme nyt: Näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin,
on aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.

*niisk*

There goes the neighbourhood...

2010-05-25T18:58:00.004+03:00

Asuminen on joskus hauskaa. Niin kuin nykyään meillä. Siis ei meillä meillä, vaan tässä yhtiössä. Me asumme asumisoikeusrivitalossa etnisesti melko latautuneessa lähiössä. Se jo itsessään on ehtymätön huvin lähde muutamille ruutukaava-alueen asukeille. Yhtiössämme on kolme taloa ja 12 asuntoa, asukkaita kirjaimellisesti vauvasta vaariin (ja sivumennen sanoen kaikki kantaväestöön kuuluvia paitsi yksi ihminen). Ollaan asusteltu täällä vähän yli viisi vuotta ja viihdytty hyvin.

Vaan kuka arvaa! C-talon Tietotoimistolle jää Stasikin kakkoseksi, kirkkaasti! Ennen kuin meillä oli pari kolme viikkoa sitten kevättalkoot, en aavistanut ollenkaan asuvani samassa talossa Synnin pesän kanssa. En tiennyt laisinkaan, miksi seinänaapurimme muuttivat pois äskettäin (ei johtunut meistä, toim. huom.), enkä tiennyt läheskään kaikkien naapureiden sairaushistoriaa. Synnin pesän tapahtumat tietysti kiinnostavat kaikkein eniten, vaikka Tietotoimiston henkilökuntaan kuulumaton saattaisi tilanteessa nähdä vain naispuolisen asukkaan ja hänen miesystävänsä. Se on ilmeisesti optinen harha, mutta koska tämä on perheblogi, emme syvenny asiaan sen tarkemmin, ainakaan tässä vaiheessa.

Ennen talkoita meillä oli myös asukaskokous. Ei se nyt ole ihan yhtiökokoukseen verrattava elin, mutta kuitenkin. Samat naamat siellä aina istuu, vuosi vuodelta vähemmän. Asioista on yleensä keskusteltu rakentavassa hengessä, vaikka melko kärkeviäkin kommentteja joskus esitetään.

Nyt ovat ongelmaksi muodostuneet naapuriyhtiön lapset, jotka käyvät leikkimässä meidän pihallamme. Minulla on tässä jupakassa jonkin verran omaa lehmää ojassa, ensiksi koska kyse on Tokan hyvistä kavereista ja toiseksi koska Toka ei tosiaankaan viihdy pelkästään oman taloyhtiön pihassa leikkimässä, vaan vierailee naapuripihoilla melko ahkerasti. Ongelmaksi tämä lasten migraatio on muodostunut yhdelle huushollille. Heidän päävaivansa tuntuu olevan akateemisuus (eikä saa vetää hernettä nenään, kai meidätkin lasketaan akateemisiksi kun ollaan HuK + FT) ja lapsensa vasta kahden vuoden ikä.

Tilanne: Naapuriyhtiön pojat (Tokan kaverit siis) leikkivät keskenään meidän pihallamme keinussa ja huutelevat jotain älyttömiä pippelijuttuja. Akateeminen äiti on lapsensa kanssa ulkona ja yrittää varovasti sanoa pojille, että lopettaisivat. Minä olen pensaan takana piilossa vakoilemassa. (Leikkaamassa sitä pensasta! En mä tavanmukaisesti vakoile. Vahingossa joskus vähän.) Pojat eivät lopeta huutelua, Akateeminen äiti ottaa lapsensa ja menee sisään.

Asukaskokouksessa Akateeminen äiti haluaa kieltää naapuriyhtiöiden lapsia leikkimästä meidän pihalla ja vaatii, että jokaisen tulee pysyä omalla pihallaan. Paitsi tietysti hänen lapsensa, joka tietysti saa käydä leikkimässä missä haluaa. Koska sehän on täysin eri asia, sen nyt tajuaa erkkikin! Naapurin perhepäivähoitaja saa hepulin tällaisista vaatimuksista ja soittaa välittömästi toisen huutelijapojan äidille, joka menee välittömästi käymään Akateemisen äidin luona selvittämässä asioita hyvässä hengessä. Nyt Akateeminen äiti kirjoittaa omassa blogissaan siitä, miten hän ei enää voi lapsensa kanssa olla omalla pihalla, koska hänelle v*ttuillaan ja muutenkin on maku mennyt, kun häntä ei ymmärretä, naapurit varmaan tarkastavat onko kukat kasteltu ja patio harjattu yms. Sillä jos asukaskokouksessa ei voi kysyä neuvoa kasvatuksellisista linjoista niin missä sitten?!

Kirjoitus lähenteli muutenkin paranoiaa ja vaikka siitä en suoranaisesti itseäni tunnista, niin siitä tuli kuitenkin ikävä olo. Ei mulla ole aikomuksena mitenkään alkaa vältellä heitä tms., mutta silti ihmetyttää. Tuntuu, että terve järki on hukassa pahemman kerran (johtunee akateemisuudesta). Asukaskokouksessa kun asiasta keskusteltiin, niin esitin toivomuksen siitä, että jos Toka joskus aiheuttaa pahennusta pihalla, siitä tultaisiin sanomaan minulle suoraan. Ja muutenkin, koko pihan ilmapiiri ynnä maku näihin naapureihin meni loppujen lopuksi aika vähästä, parista vaivaisesta pippelistä.

Ilmoittaudun

2010-05-23T09:35:00.004+03:00

Jaa no eihän edellisestä kirjoituksesta ole vielä kulunut edes kahta viikkoa... Ihan vaan on taas laiskottanut ja elo kulkenut samaa rataa, noin niinkuin pääpiirteissään. SK oli melkein kaksi viikkoa reissussa, hän kävi Unkarin Budapestissä, Italian Paviassa ja sieltä tultuaan jäi vielä Helsinkiin pariksi päiväksi. Eilen kotiutui ja sopeutumisprosessi on käynnissä...

Tämän viikon olen ollut taas töissä, mutta sitä edellisen pidin lomaa, palkatonta tosin. Alkoi sielläkin ahdistaa sen verran, että päädyin sen sekä yksinhuoltajuuden kunniaksi ottamaan hiukan hermolomaa. Ja olihan sillä viikolla helatorstai ja lapsillakin pitkä viikonloppu. Aloin sillä viikolla ihmetellä, että miten noin niinkuin yleensä aika riittää töissäkäymiseen ollenkaan?! Tekemistä piisaisi vaikka muille jakaa (ja periaatteessa se pitäisikin muille jakaa, mutta minkäs teet kun yksin on).

Kämppä on sisätiloistaan ollut välillä aika villin näköinen, kun ilmat ovat olleet niin kovin suosiolliset pihatöille. Kuka hullu sitä nyt sisällä siivoaisi, kun voi kukkapenkkejä perata! Arkkiviholliseni voikukat ja vuohenputket yrittivät päästä niskan päälle, mutta erävoitto on toistaiseksi minun. "Toistaiseksi" tarkoittaa seuraavia noin kahta tuntia. Mitään uutta en varsinaisesti ole hankkinut, mitä nyt eilen törkkäsin maahan vanhempien pihalta löytyneen (heidän naapuristaan karanneen) oletettavasti kirsikkapuun taimen. Se piti valitettavasti sijoittaa aidatun piha-alueen ulkopuolelle, kun ei sisäpuolella ole oikein enää tilaa millekään puumaiselle. Muuten alkaa olla liian viidakkomaista, pieni pihaläntti meillä vaan kuitenkin on ja sillä on jo 2 syreeniä (alalaji nuokku), 1 saskatoon, 2,5 tuijaa sekä 1 kartiovalkokuusi. Tuijia on 2,5 sen takia, että yksi niistä otti salaperäisesti nokkiinsa jostain ja siitä jäi jäljelle 3 kuivunutta tikkua ja yksi vihertävä oksa ihan juuresta. Mutta mitäpä tuosta, voi olla että suostuu vielä jatkamaan, koska ei ole kuitenkaan ihan lopullisesti veiviään heittänyt.

Harppaus

2010-05-12T07:55:00.003+03:00

Perheessämme otettiin eilen suuri teknologinen harppaus ollen kännykkätiheys asunnossamme nyt 1 / asukas. Tokalla on ollut kännykkä siitä asti, kun mä ostin itselleni uuden tuossa joku aika sitten, jolloin luonnollisesti vanha puhelimeni siirtyi alle sadasosasekunnissa Ekan hallintaan, jolloin häneltä jäi vanha puhe-elimensä vapaaksi. Toka on sillä pelaillut pelejä ja ärsyttänyt kanssa-asujia soittamalla soittoääniä ihan vaan huvin vuoksi.

Viikonloppuna kun täällä yksin holkuin eikä ollut juuri sillä hetkellä mitään järjellisempääkään tekemistä, niin päätin tilata hänellekin liittymän. Aika monella eskarikaverilla on oma kännykkä ja vaikka periaatteessa olin ajatellut, että aikaisintaan sitten koulu alkaa on puheyhteydelle tarvetta, niin näin tässä nyt vaan kävi. Onhan se kätevää, kieltämättä. Luonnollisesti alkaa 6-vuotiaan reviiri kasvaa jo sen verran, ettei enää ihan pelkkä kotipiha riitä, vaan pitää päästä hakemaan leikkikavereita ja pitää päästä sen ja sen pihalle. Hassua, että nyt hän voi mennä ja minä voin sitten vaan soittaa kakaralle, että heti kotiin sieltä. Huvinsa kullakin.

Äitienpäivää

2010-05-09T19:25:00.005+03:00

Me ei olla koskaan oltu mitään hirvittäviä eri päivien viettäjiä. Joulua juhlitaan ja syntymäpäivistä lähinnä lasten, nimipäivät muistetaan jos muistetaan, ja äitien- sekä isänpäivät menee silleen siinä sivussa. Tällä kertaa äitienpäiväviikonloppu oli meikäläisen vapaaviikonloppu, SK otti lapset ja meni mummulaan. Mikä voisi olla parempi tapa viettää äitienpäivää kuin olla pari päivää omassa laadukkaassa seurassaan (?). Eilen sain nukkua pitkään (no, vaikka perjantaina tuli valvottua myöhään, heräsin silti klo 8.00 kuin nakutettu. Jatkoin kuitenkin unia ja nousin vasta klo 10, tavattoman myöhään oman mittapuuni mukaan. Tosin olen kuullut, että jotkut hurjapäät nukkuvat jopa 11:een, mutta se on jo liian ekstremeä minulle). Loput lauantaista meni sujuvasti siinä, kun katselin digiboksilta kertyneitä ohjelmia (lähinnä Flash Forwardia ja Housea) ja väliajat kävin pihavajassa (satoi) öljyämässä loput puutarhakalusteet. Kivasti siinä sai niska-hartia -seudun jumahtamaan sekä kunnon päänsäryn, vaikka vajan ovi oli kyllä auki eli tila oli ventiloitu.

Tänään sitten olimme äitienpäivälounaalla ihan oikeassa ravintolassa, minä ja Sisko ja vanhemmat. Oli tosi kiva olla pitkästä aikaa neljästään, vaikka tietysti lastenkin kanssa on hauska olla. Ruuan päälle reissasimme puutarhamyymälään (minulta puuttui yhdestä purkista ulkomurattia) ja sieltä hautausmaalle. Mummin kuolemasta tuli eilen kuluneeksi vuosi. Vaikea ajatella. Veimme haudalle orvokkeja, valkovuokkoja siellä oli jo pieni kimppu.

Toka oli eskarissa maalannut itse kukkaruukkuun koristeita ja istuttanut rönsyliljan, Eka oli koulussa värkännyt kortin. Itse keksitty runo tekee lahjasta aina mukavan ja henkilökohtaisen, ihastelkaa alla runoratsun laukantaa!

3000 sanaa

2010-05-05T19:26:00.006+03:00

Täällä ollaan vielä. Laiskottaa. Ei ole jaksanut kirjoittaa. Ei ole kyllä tapahtunutkaan oikein mitään mainitsemisen arvoista. Perussettiä enimmäkseen. Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin tässä on 3000 sanan edestä asiaa.

Apuvälinemurinaa

2010-04-21T20:01:00.006+03:00

Lainaan tähän alkuun tekstiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivulta:

"Apuväline on väline, laite tai vastaava, joka edistää tai ylläpitää henkilön toimintakykyä ja osallistumista silloin, kun se on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt." (Apuvälinepalvelunimikkeistö terveydenhuoltoon 2004, Suomen Kuntaliitto)

Tarkoituksenmukainen apuväline on luonteva osa käyttäjänsä elämää. Apuväline mahdollistaa suoriutumisen erilaisista tehtävistä sekä helpottaa osallistumista elämän eri tilanteisiin." (Linkki sivulle)

Ekalla on tällä hetkellä käytössä seuraavia apuvälineitä: dallari, pyörätuoli, 4-pistekepit, tavalliset kyynärsauvat, suihkujakkara, pukeutumispenkki, seisomateline, työtuoli koulussa ja ortoosit. Onkohan vielä muita? Ei tule heti ainakaan mieleen. Oleellisimmat näistä päivittäisten toimintojen kannalta ovat dallari ja pyörätuoli.

Dallareita Ekalla on ollut käytössä jo lukuisia, ne ovat aika hupaa tavaraa. Viimeisen vuoden ajan meillä on asunut kaksi dallaria: se varsinainen käytössä ollut ja sille ensimmäinen varadallari. Nääs kun toisesta irtoavat pyörät kesken kävelyn ja toisesta taas käsikahvat (en nyt muuten tarkoituksella laita linkkejä mihinkään valmistajien sivuille). Niin että aamulla kouluun lähtiessä poika on joutunut miettimään, haluaako kaatua naamalleen vai kyljelleen. Tätä, josta irtosivat kahvat, ei saanut myöskään taitettua kasaan ilman työkaluja, mikä asetti haasteita etenkin tänään, kun autossa oli pyörätuoli ja molemmat dallarit.

Pyörätuoli uusittiin ihan tässä muutama viikko sitten, kun vanha jäi pieneksi. Uusi tuoli keikkasi nokilleen, kun jalkalaudalle laittoi hiukankin painoa ja keulaputket oli kavennettu niin, ettei niiden välissä mahtunut kääntymään, minkä vuoksi Eka ei päässyt itsenäisesti tuoliin, mutta toisaalta ei niiden putkien kapeuskaan haitannut niin paljon, kun kerran sille jalkalaudalle ei voinut astua kun oli jo nurin hän. Sen lisäksi tuolissa oli pääntuki (taksilla matkustamista varten lähinnä), jossa oli syvyyssäätöä varten 20 cm pitkä metallivarsi, joka sopivasti sojotti kohden työntäjän mahaa ja johon löi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun tuolin ohi kulki. Edellisen käyttäjän jäljiltä oli myös reipas joukko erilaisia turhia solkia ja kiinnikkeitä, jotka turhaan tekivät kokonaisuudesta raskaan näköisen.

No näistä em. syistä johtuen menimme tänään dallareinemme ja pyörätuoleinemme apuvälinevastaavan pakeille pohtimaan tilannetta. Ideaalitilannehan olisi se, että lapselle saisi häntä varten mitoitetun ja suunnitellun apuvälineen (kts. taas määritelmä yllä), jotta siitä saataisiin maksimihyöty käyttäjälleen, mutta myös minimimäärä harmaita hiuksia huoltojoukoille (eli vanhemmille kai lähinnä). Kerran kävimme lähellä ideaalitilannetta, mutta onneksi pääsimme sieltä pian pois. Se oli viimeistä edellistä pyörätuolia hankkiessa, kun oltiin jo edustajan kanssa ihan uuden pyörätuolin sovituksessa ja mitoituksessa ja kaikessa. Siinä vaiheessa kun tuli aika valita tuolin rungon väri, kaupungin ihminen onneksi (sarkasmia, huom!) muisti, että varastossa on juuri samanvärinen käytetty tuoli. Ja kaupat peruttiin.

Tänään toinen dallareista lähetettiin kaatopaikalle (se, josta irtosivat renkaat) ja toisen kahvat fiksattiin lujemmin kiinni. Toivoa sopii, että pysyvät!

Pyörätuoli on sitten kanssa juu. Tämä, joka nyt saatiin koekäyttöön, on kyllä käyttämätön, mutta kuitenkin niin vanha, että valmistaja ei enää tee lasten pyörätuoleja. Siinä on 2 tuumaa pienemmät renkaat kuin edellisessä, joten näyttää siltä kuin Eka istuisi kuopassa. Jalkalaudalla voi kyllä seistä, mutta sitä ei nykyisellään saa asennettua sopivalle korkeudelle/etäisyydelle, koska sitten eivät eturenkaat mahdu kääntymään. Kunnollista istuintyynyä ei myöskään saatu tällä reissulla mukaan. Toisaalta keula on kyllä leveä, mahtuu kääntymään eikä jää kengät jumiin putkien väliin.

Ehkä olen nyt niuho, mutta mielestäni ei ole "luonteva osa käyttäjänsä elämää" pyörätuoli, johon ei itse pääse, dallari josta irtoaa rengas tai kahva. Ei ole luonteva osa elämää laukata kerta toisensa jälkeen säädättämässä jotain pikkujuttuja, jotka eivät sillä säätämisellä kuitenkaan koskaan tule ihan optimaalisiksi, vaan ovat aina suunnilleen vain parempi kuin ei mitään. Että näitä mä nyt vaan ole tänään mietiskellyt.

Hammaskeiju

2010-04-18T20:14:00.005+03:00

Tehän tiedätte, että on olemassa hammaskeijuja. Tiedätte myös, että on olemassa hajamielisiä professoreja. Näitä tämäntyyppisiä. Toiset näistä ovat satuolentoja, toisia on olemassa oikeasti.

Tokalla oli jonkun aikaa heilunut toinen yläetuhammas. Tietysti se haittasi syömistä yms., joten perjantaina hän oli eskarissa pyytänyt yhtä hoitajista nyppäämään hampaan irti. Sama täti nyppäsi edellisenkin hampaan, ilmeisesti ihan hyvin ja kohtalaisen tuskattomasti, koskapa sai nyhtää tälläkin kertaa purukalustoa. Kotiin tuli harvahammastyttö, hammas paketissa repussa. Kotiin tultua hammas piti heti laittaa vesilasiin ja sängyn viereen odottamaan hammaskeijun vierailua. Hiukan jännitti se, että jättääkö keiju euron vai peräti kaksi... Elinkustannusten nousu näkyy hammaskeijunkin hinnastossa - minun lapsuudessani sai vain markan.

Tässä välissä voisin aikani kuluksi ja selvyyden vuoksi mainita vielä sen, että siis Eka on uusinut kaikki legonsa ja Tokallakin oli kyseessä kolmas irronnut hammas. Joka ainoa irronneista purimista on sijoitettu hartaasti vesilasiin odottamaan vaihtokauppaa.

Niin sitten kun Toka oli mennyt nukkumaan ja hammas siellä lasissa muhii, tulee SK ja kysyy minulta, että "Laitetaanko me nyt sitten se raha sinne lasiin?"

MITÄ?!

Mullan alla

2010-04-17T20:20:00.005+03:00

Ostin puutarhamessuilta daalian mukuloita, reilu viikko sitten. Tänään sain ne vihdoin iskettyä purkkeihin. Ostin kahta eri lajia - toisesta en löytänyt yhtään kelpo kuvaa tähän hätään, toinen on Dahlia Mignon 'Sneezy'.

Toivon, että niistä edes pari jaksaisi kasvaa. Hyvältä näyttää, sillä osa mukuloista oli itänyt jo pussissa.

Multa kynsien alla on aina iloinen asia!

Valmiit purkit rivissä. Toka auttoi kirjoittamaan nimitikkuja.

Oloja

2010-04-14T17:28:00.010+03:00

Vähän kun selkänsä kääntää, niin joku ei enää bloggaa. Olen kyllä ajatellut sitä, niin kuin montaa muutakin asiaa, joita myöskään en ole tehnyt. Vaikka olisi pitänyt. Tässä on kuulkaa monta monessa! Useasti olen ollut jo melkein kirjoitusvalmiudessa, mutta kädet ovat olleet joko niin painavat, etten ole jaksanut niitä nostaa näppäimistölle tai niin kevyet, että niitä on ollut vaikea saada pysymään aloillaan. Sanoillakin on ollut ikävä taipumus käpristyä ja kuihtua siitä, mitä ne ovat mielessäni olleet. Ikään kuin pilaantuvat ulostullessaan. Jopa vähän ennen sitä. Lienee vain harjoituksen puutetta...

Käyn päivittäin päänsisäistä dialogia itseni kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä että olo tulisi paremmaksi. Valitettavasti en ole oikein päässyt minkäänlaiseen konsensukseen asiassa, vaikka olen puhunut nätisti ja ei-niin-nätisti. Ärsyttävää.

Jos nyt ihan alusta aloitan (tai siis osittain alusta, sikäli kuin tässä on relevanttia), niin lähtötilanteessa olin tulla hulluksi jatkuvien kipujen, särkyjen, pistämisten, vihlomisten, polttelujen ja näverrysten kanssa. Niiden lisäksi masennus vaivasi ja muutamaan otteeseen olin jo käsi ovenkahvalla, menossa psykiatrian päivystykseen (imperfekti tässä lauseessa on tavallaan väärin, ei se masennus vieläkään mihinkään ole hävinnyt). En mennyt kuitenkaan, sinne päivystykseen. Tein sen, mihin omin konstein pystyin - söin särkylääkkeitä ja purin hammasta. Eihän sekään hyvä ratkaisu ole, ainakaan pidemmän päälle.

Vaikka sitä näin diabeetikkona on vähän kuin pakostakin koululääketieteen kannattaja, niin systeemi on hanurista. Erikoisalat ovat varmasti ihan pop, mutta kun kenelläkään ei ole vastuuta ihmisestä kokonaisuutena. Ja ajan mittaan huomaa, että on helpompi napata Buranaa tai kärvistellä kuin selittää taas alusta asti. (Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavassa Karpon jaksossa sitten, nyt siihen ei ole aikaa.)

Meninpä vyöhyketerapeutti-homeopaatille. Kahden hoitokerran jälkeen kivut hävisivät ja ovat pysyneet poissa, nyt noin kuukauteen ei ole sattunut mihinkään. Olo on aika hieno! Muutamaa homeopaattista "lääkettä" olen tässä nappaillut, mielialaa yrittävät parantaa he. Jos koululääketieteessä tosiaan hoidetaan vain kapeakatseisesti juuri sitä yhtä vaivaa, niin homeopatiassa kohteena on se koko ihminen. En ole kovinkaan perusteellisesti perehtynyt oppisuuntaan, kuka tahansa voi guugeloida itse, jos kiinnostaa. Enkä aio kenenkään kanssa kinata siitä, onko homeopatiassa ylipäätään perää vai onko huuhaata se.

Kokonaisvaltaista se on, jos ei muuta. Tietysti pitää kertoa, mihin vaivaan apua kaipaa, mutta sen lisäksi olen vastaillut kaikenmoisiin kysymyksiin. Olinko lapsena villi? Minkälaista musiikkia kuuntelen? Pidänkö siitä, että minua lohdutetaan? Olenko säästäväinen? Olenko järjestelmällinen? Onko minulla toistuvia unia? Mitä juon mieluiten? Näin muutamia mainitakseni. Vaikka välillä kysymykset ovatkin lievästi huvittaneet, niin tässä vaiheessa se on täysin yhdentekevää. Pääasia, että proseduurista tuntuu olevan apua. Viisikin minuuttia auringonpilkahdusta risukasaan on jo juhlallista vaihtelua! Suunnitelma on se, että minä kuntoon nyt ensin ja loput elämästä sitten sen jälkeen.

Hopoti hopoti heijaa

2010-04-03T16:19:00.005+03:00

Eka on käynyt ratsastusterapiassa jo nelisen vuotta, muistaakseni. Aina on ollut sama terapeutti, paikka vaan on vaihtunut tiuhaan. Silloin, kun en vielä itse käynyt töissä, on tullut ajeltua ympäri maakuntaa ja kuskattua poikaa hepan selkään. Mukana kulki olosuhteiden pakosta myös Toka, joka oli niin pieni että pahaa teki. Myös niin pieni, ettei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi piti hengata kokonainen tunti kuraisessa metsässä.

KELA on yleensä myöntänyt ratsastusterapiaa 15 kertaa vuodessa ja ne on pruukattu käyttää näin keväästä alkaen ja kesään jatkuen. No, nyt kuitenkin tähän astinen terapeutti lopetti hommat, käsittääkseni hevoset loppuivat tms. No. Terapiakerrat myönnettiin, vaikka toteuttajaa ei ollutkaan tiedossa (viime syyskuussa tuli päätös) ja siitä heti päätöksen tultua suvereenisti unohdin koko asian. Kunnes alkuvuodesta yhtäkkiä muistin, että pitipäs etsiä 1 kpl ratsastusterapeuttia. Lukuisten puhelujen ja sähköpostien jälkeen (KELA ei tee asioita helpoksi asiakkailleen) uusi terapeutti löytyi, vain puolen tunnin ajomatkan päästä. Eilen olimme tutustumassa sitten paikkaan ja heppasiin, sekä käytettiin ensimmäinen 15 kerrasta.

Mukavahan siellä oli tallustella perässä ja katsella, miten Eka ryhdikkäästi kiikkui kyydissä. Hepat olivat mukavia, terapeutilla on kaksi islanninhevosta ja yksi suomenhevonen. Islanninhevonen oli ratsuna ja suomenhevonen siitä hieman katkeran oloinen. Yltiösosiaalisena luonteena on kuulemma vallan syliin tunkemassa koko humma! Aita oli välissä ettei tarvinnut sentään syliin ottaa, mutta takkini hihaa hän imeskeli vallankin antaumuksella. Herttaisia otuksia.

Eka 10 vuotta!

2010-03-28T19:33:00.004+03:00

Otsikon mukainen päivä tänään. Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä oli ikää 11 tuntia, enkä ollut nähnyt pojasta kuin vilauksen ja yhden Polaroid-kuvan. Muistan kuitenkin hyvin sen, kun kätilö nosti Ekan suoraan mahasta näytille (niin siis hän on syntynyt sektiolla, kuten Tokakin) niin lähelle, että otsamme koskettivat (siis Ekan ja mun, ei kätilön; onpa tätä vaikea kertoa...) ja Eka oli sinertävän harmaa ja lapsenkinan peitossa ja haisi sellaiselle makealle, omituiselle. Ei kuitenkaan pahalle millään muotoa. Sitten vasta kuului huuto ja tiemme erosivat noin vuorokaudeksi.

Mitäköhän sitä olisi sanonut, jos joku olisi silloin jo osannut kertoa kaiken sen, mitä edessäpäin odotti? Silloinhan meillä ei ollut mitään muuta sokerivauva, joka kotiutettiin terveenä kuin mikä. Mustatukkainen pikku peikko, jonka toinen korvalehti oli kaksinkerroin mahassaolon jäljiltä (nyt se on jo suoristunut).
Noh, äiti on hiukan herkässä mielentilassa ja alkaa itkeä just nyt, jos miettii yhtään enempää elettyjä vuosia - puhumattakaan niistä, jotka ovat vielä tulossa. Sanotaan nyt vaikka sen verran totuuden nimessä, että monta päivää vaihtaisin välistä pois, mutta en tätä päivää. Tämä on hyvä päivä.

Päivänsankarinkin mielestä päivä oli varmasti hyvä. Toivomuslista lahjojen suhteen oli lyhyt ja ytimekäs "rahaa ja paljon". Se toteutui, mutta tuli sieltä muutakin...

Hoi taas.

2010-03-22T18:02:00.002+02:00

Tällaista se on, aina ei jaksa kirjoitella. Ei mulla mitään sen kummempaa olisi ollutkaan, mutta muuten vain. SK tuli takaisin matkaltaan, se kai tässä se suurin juttu on. On ne kyllä ne matkat, ne hetkauttaa elämänrytmiä aina kun ne alkaa ja melkein vielä enemmän sitten kun ne loppuu. Pienimuotoisemmin samat hetkaukset eletään joka viikko Helsingin-reissujen ansiosta. Matka oli kuitenkin hyvä, on kai sekin jotain. Lapset olivat tyytyväisiä tuliaisiinsa ja kiltisti katselimme läpi kaikki 951 valokuvaa, joista aika suuri osa eri NHL-otteluista. Myös muutamia videopätkiä. Ai niin, minun tuliaiseni eivät tulleet Tiffanylta... (Nyt te kaikki luulette kamalaksi materialistiksi kun edes haikailin moisia!) (Olisi vaan ollut kiva. Sain tosiaan korvakorut, mutta en voi käyttää niitä, koska ovat ns. rihkamaa ja kutittavat heti.) (Minkä kukaan kutinoilleen voi!)

No, hetkauksessa mennään vielä. Pidempi matka aiheuttaa pidemmät jälkimainingit. Periaatteessa olen kokenut suunnattomia puistatuksia välillä, kun oikein ajattelen tätä elämänmenoa: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, ehkä kauppaan välillä, sitten nukkumaan ja taas töihin... No, tajunnette. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! Mutta sitten toisaalta en oikein pidä tästäkään, että aina pitää olla kysymässä että milloin olet kotona ja koska mahdollisesti pääsisi kauppaan ja silloin kun pitäisi esim. käydä kaupassa, ei se sovikaan millään muihin systeemeihin. Sitten pitää suunnilleen friteerata noita muurahaisia, joita on keittiö täynnä kun ei ole muutakaan sapuskaa (kirjoitin ensin että froteerata, mutta se oli 70-luvun hommia. Froteemuurahaiset.)

Kaikessa vallitsee überselvä kahtiajako. Kevätkin on toisaalta ihanaa aikaa: aurinko alkaa paistaa, räystäät tippuvat, linnut sirkuttavat ja tietoisuus tulevasta mullasta kynsien alla kasvaa. Toisaalta se on kamalaa. Millään ei tahdo sopeutua valon määrään, kaikki näyttää korostetun likaiselta ja surkealta ennen kuin siistiytyy kesäksi ja etenkin päänuppi on koetuksella edellisessä kappaleessa mainitun oravanpyöräahdistuksensa kanssa. Tuntuu, että pitäisi itsekin jotenkin uusiutua totaalisesti, kun kaikki muukin pongahtaa pian maasta intoa uhkuen. Toteutusta haittaa niin moni asia... Liian usein viime päivinä on päässä soinut Maija Vilkkumaan kappale Tyyny: Mä oon tyyny sun naaman päälllä / Mä oon umpikujan pää / Mä oon se kamala vanne, joka keväisin aina / Sun otsaasi kiristää. Joka kevät kiristää ja joka keväästä on tähän asti selvitty, että kai sitten tästäkin. Luulen.

Tänään erityisesti olen miettinyt yhtä asiaa. Vähän silleen, että kun on omiakin asioita, joita murehtia. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka sanovat että ollaan hyviä ja läheisiä ystäviä. Mutta ollaan sitä vain silloin, kun yhteydenotot tapahtuvat silloin kun sille ystävälle sopii ja niin kauan, kuin puhutaan sellaisista asioista kuin ystävä haluaa. Sitten kun ystävällä on naishuolia (juu, ystävä on mies), niin sehän voi vapaasti kaataa kaiken itsetuhoisuutensa ja suoraan sanottuna bisarrit aatoksensa vastapuolelle ( lue: minulle). Jos se sanoo, että jos tämä suhde ei nyt onnistu niin teen itselleni jotain. Mitä siihen kuuluu sanoa? Älä ny viiti hei? Tänään on näyttänyt hyvältä, mutta oikeasti pelkään jo sitä, jos jotain tapahtuukin. Totta kai toivon hänelle pelkkää hyvää jne. etc., mutta silti välillä kaikki on silläkin saralla liikaa.

Loppu lähestyy

2010-03-13T16:06:00.003+02:00

Nimittäin tämän yksinhuoltajarupeaman. SK tulee New Yorkista huomenna. Eka oli kipeä koko ajan, kuljettelin häntä vielä päivystysreissun jälkeen toistamiseen lääkäriin, sinne maagiseen omaan terveyskeskukseen, mistä tosiaan saimme lähetteen laboratorioon verikokeille. No ei niissä onneksi ollut mitään häikkää, CRP:kin vain marginaalisesti koholla. Kaksi viikkoa on poika ollut poissa koulusta, mutta on nyt vihdoin kunnossa. Sopivasti siksi, kun isi tulee kotiin... No, maanantaina kouluun sitten.

Toka on ollut muuten vaan haastava. Mihin vaan pitäisi mennä, hän ei halua lähteä. Aamulla ei eskariin. Iltapäivällä ei pois eskarista. Suhteellisen tavallista käytöstä lapsilta, tiedän, mutta se raastaa toistuessaan joka päivä joka päivä joka päivä. Perjantaina haku oli tavallista hankalampi, tädille ei haluttu sanoa heippaa eikä saanut koskea ja kaiken huipuksi likka avasi auton oven kesken kaiken kotimatkan. Liikkeessä. Kotona on tylsää, sisällä on tylsää, ilman kaveria on tylsää, mutta ulos ei voi mennä, hyvää kaveria ei voi hakea leikkimään eikä voi muutenkaan tehdä mitään järkevää. Valittaa vaan, että on tylsää.

Laitoin SK:lle viestin, että odotan sitten tuliaisia Tiffanylta (enkä tarkoita aamiaista). Vaikka jotkut nätit korvakorut. Saas nähdä... Harmi, että oli kuulemma ehtinyt jo ostaa mun tuliaiseni.

Olen ihan puhki. Kaikki energia tuntuu menevän sen miettimiseen, että mistä nyt sattuu ja mistä ehkä seuraavaksi. Jos ei fyyse niin sitten psyyke. Jos jaksan joskus myöhemmin, voin kertoa mitä olen asian eteen tehnyt. Nyt en pysty.

Päivystäjä vaan päivystää

2010-03-07T18:42:00.006+02:00

SK lähti viime keskiviikkona (eli 5 päivää sitten) kaverinsa kanssa New Yorkiin katsomaan NHL-pelejä. Tämä kaveri kun täyttää tässä nelkytä vee ja he molemmat seuraavat innokkaasti kyseistä liigaa. Jonkinlainen pyhiinvaellusmatka siis. SK:n matkoihin, olivat ne sitten luonteeltaan business tai pleasure (mutta etenkin pleasure), liittyy aina sellainen elementti, että heti hänen lähdettyään tapahtuu jotain, mikä ehdottomasti vaatisi molempien vanhempien läsnäoloa. Ja jos tässä maailmassa johonkin voi luottaa, niin siihen.

Tällä kertaa oli Ekan vuoro. Oikeastaan hän sairastui jo maanantaina, kaksi päivää ennen SK:n lähtöä. Minä hain pojan maanantaina koulusta kesken päivän, kun avustaja soitti ja sanoi, että kuumetta on. Tiistain SK oli kotona tekemässä töitä, joten se päivä meni hyvin. Sitten ke, to ja pe tätini oli meillä hoivaamassa Ekaa. Minulla on töissä hyvin hyvä systeemi, sairaan lapsen kanssa saa olla kolme päivää palkallisesti kotona ilman mitään todistuksia, mutta koska hiihtolomani loppui juuri eikä minulla ollut sijaista, hommaa oli kohtalaisesti. Siis hyvä hyvä täti, että tuli, vieläpä mielellään.

Potilaan lämpötila (jota mitattiin ahkerasti kainalon lisäksi kuulemma mm. navasta ja varpaanvälistä) sahasi normaalilukemista tuonne 38,6 asteeseen koko viikon. Yskä on ollut aika raastavaa koko ajan, mutta muita oireita ei ole ollut. Tänään sitten aamupäivällä tuli luhistuminen. Ruoka ei ole maistunut koko viikkona eikä oikein juomakaan, joten ei ihme että vetää flaatiksi. Soitin päivystykseen ja ei muuta kuin näytille. Siskoni lähti mukaan henkiseksi tueksi ja muonittajaksi.

Itse vastaanottotilanne oli mielenkiintoinen. Lääkäri oli venäläinen, onneksi kuitenkin hyvin suomea taitava. Selostin oireet, hän kuunteli keuhkot ja katsoi korvat. Hiukan rohinaa kuului ja oikea korva tulehtunut. Huomautti pojan kalpeudesta ja kysyinkin, voisiko hemoglobiinia kenties mitata. Kuulemma pikamittarinkin tulos on luotettava, mutta kunnon näyte pitäisi silti käydä antamassa, ottaa ihan perusverenkuva. Kysyin, että mennäänkö tästä sitten saman tien näytteelle, mihin hän vastasi että ei, tämä on vain päivystys, näytteitä ei oteta. Omalle terveysasemalle kuulemma pitää varata aika jälkitarkastukseen ja siinä yhteydessä käydä laboratoriossa. Kysyin, että laitatko kuitenkin pyynnöt tutkimuksista koneelle, että voidaan mennä sinne omalle terveysasemalle, niin juu ei hän laita, kun hän vain päivystää. Hmm. Rohkenen epäillä, että mahtaako Ekan tiedoissa kuitenkaan näkyä tietoa tutkimuksen tarpeellisuudesta siinä vaiheessa, kun soitan terkkariin.

Uteliaisuudesta laitoin viestiä erikoislääkärityötoverille ja muutenkin ystävälle ja ihmettelin toimintaa. Hän vastasi, että eri asia on tehdä vain se, mihin on palkattu, ja toinen sitten se, että kiusataan ihmisiä. Hän oli sitä mieltä, että kritiikki on aiheellista suunnata yksikön ylilääkärille, jolle aionkin huomenissa kirjoittaa sähköpostia. Sitä vaan aloin miettiä, että löytyykö tästä kaupungista enää yhtään terveyspuolen yksikköä, johon en olisi jonkinlaista valitusta tahi huomautusta väsännyt... Kyllä varmaan nimi jo tunnetaan. Ja sitten sitä, että voiko olla niin, että vain ja ainoastaan meille aina sattuu kaikki totaalimäntit vastaan ja muiden kohdalla homma toimii kuin junan vessa.

Eka sai nyt sitten antipojoottikuurin sekä yskänlääkettä (Codesan comp), joka välittömästi alkoi pelottaa minuu. Lääkkeessä on kodeiinia, efedriiniä sekä difenhydramiinia, joka on väsyttävä antihistamiini ja voi kuulemma aiheuttaa hallusinaatioita. Mietin, että antaisiko varmuuden vuoksi vähän pienemmän annoksen...

Näillä mennään täällä siis, olen yksin vielä ensi sunnuntaihin asti.

Kukkia ja sidontaa

2010-02-27T15:36:00.004+02:00

Kävin äsken krapaamassa etupihaa puhtaaksi lumesta. Lämpötila on plussan puolella pari hassua astetta, ja räystäät tippuvat! Olisin halunnut kauemminkin seistä rännin äärellä katselemassa ja kuuntelemassa vesipisaroiden tipuntaa, mutta en kehdannut. Naapurit, nääs... Takapiha elikkäst puutarhani on onneksi ihan kokonaan auringon puolella (ettei peräti olisi etelä tuo ilmansuunta), joten kai sieltä joskus lumet häipyvät. Mieleni on monasti tehnyt lapioida sieltä puolelta terassin alue lumettomaksi, toistaiseksi olen saanut hillittyä. Tai no kerran melkein aloitin, mutta lopetin saman tien, kun meinasin törkätä lapion varren olohuoneen ikkunasta läpi.

Sisätiloissa saa vähemmän tuhoa aikaan, joten olen keskittynyt tekemään meditatiivisia harjoituksia, jotka tähtäävät siihen hetkeen, kun tosiaan voi mennä pihalle ja upottaa kyntensä multaan. Ja juuri tuossa edellistä lausetta kirjoittaessani tuli mieleen, että voi p ja aska, miten mä mitenkään voin pihalla kyykkiä kun lonkat huutaa hoosiannaa tässä jo muutenkin?! Pitänee reilusti kontata niin kauan kuin polvet kestävät ja sen jälkeen siirtyä suoraan vatsamakuulle, kenties. No, se on sitten sen ajan murhe.

Nythän on niin, että kaikkien tänä päivänä kuuluu erikoistua, mielellään mahdollisimman kapealle alalle, jotta voi kutsua itseään oikein spesialistiksi. Niinpä minäkin aion tästä profiloitua näissä kasvihommissa. Alan kasvattaa (tai no, alkajaisiksi yritän edes pitää hengissä) orkideoja sisällä ja pelargonioita ulkona sitten kesällä. No, ensimmäinen orkideani on pysynyt ihan kunnossa jo kokonaisen viikon, joten tästä on hyvä jatkaa eteenpäin! Pelargonioita sen sijaan on ollut joka kesä jo kauan, niiden huono puoli on se, etteivät oikein tahdo pysyä talven yli hengissä tavallisissa huoneoloissa. Yksi on kuitenkin tämän talven ollut tallessa ja kyllä se nyt näyttäisi olevan hengissä edelleen. Eri asia on sitten se, miltä se näyttää kun alkaa oikein kasvaa. Pitänee leikata sitä jotenkin.

Olen aika huono tuntemaan ja varsinkin muistamaan erilaisia lajikkeita, mutta tämä talvehtinut pelargoni on Mårbackan lajike "Drottning Ingrid". Tiedän, koska purkissa on vielä puutarhaliikkeen nimilappu jäljellä... Kokoelma kasvoi eilen kahdella, kun kävimme lasten kanssa retkellä kasvitieteellisessä puutarhassa. Siellä on pieni taimi- ja siemenmyymälä, josta saa edullisesti pieniä alkuja, valikoima tosin on aika sattumanvarainen. No joka tapauksessa, ostin kaksi pientä pelargonia, yhteensä vain 5 e. Halpa! Toinen on palsamipelargoni eli Pelargonium graveolens (luulisin) ja toinen lääkepelargoni eli Pelargonium radens (jälleen luulisin, enkä oikein löytänyt mitään hyvää linkkiäkään tuohon).

Sen sijaan törmäsin tällaiseen kertomukseen pelargonien (ja erityisesti palsamisellaisen) ominaisuuksista (linkki tässä):

Palsamipelargoni P. graveolens on alunperin kotoisin Afrikasta ja kaivauksissa on löydetty merkkejä sen käytöstä jo muinaisessa Egytissä, jossa sitä on käytetty haavoihin ja kasvaimiin sekä naiset ovat käyttäneet kasvia mm. ihonhoidossa. Tämän vuoksi kasvia näkee joskus kutsuttavan nimellä Egyptian Geranium. Kasvia on lisäksi käytetty kaikenlaisiin "naistenvaivoihin" ja sitä käytetään nykyäänkin laajalti mm. aromaterapiassa.

Palsamipelargoni yleistyi huonekasvina 1700-luvulla ja niitä sijoitettiin ympäri asumuksia, koska sen uskottiin pitävän pahat henget loitolla. Eripuolilta Eurooppaa kerrotaan täysin samanlaista tarinaa isännästä, joka käski emäntää puistelemaan kasvia, koska "pappi näkyy olevan tulossa". Kasvi toimi siis eräänlaisena ilmanraikastimena.

Kasvin uskottiin myös tehoavan kaikkiin mahdollisiin sairauksiin ja vieläpä mustasukkaisuuteenkin.

Nykyiset palsamipelargonit (Pelargonium x graveolens) ovat kahden lajin, P. radens (tuoksupelargonin) ja P. capitatum (ruusupelargonin) risteytys. Tunnetuin tämän lajin kasvattaja Suomessa oli Fredrika Runeberg joka uskoi sen parantavat kaikki mahdolliset sairaudet; se oli myös hänen lempikukkansa. Palsamipelargonin lehtiä käytettiin jo silloin juomien ja hillojen maustamiseen. Edelleenkin sitä käytetään ruoanlaitossa laajasti ja eräs ainakin ruotsissa tunnettu herkku onkin pelargonikakku. Tähän ei kuitenkaan kannata kokeilla "vääriä" lajeja.

Palsamipelargonia kutsutaan Ruotsissa tohtori Westerlundin kukaksi ('Dr. Westerlunds blomma') tunnetun ruotsalaisen lääkärin mukaan, joka kasvatti sitä vastaanottotiloissaan. Koska kasvin uskottiin puhdistavan ilmaa ja tekevän hengitysilman terveellisemmäksi niistä myös jaettiin pistokkaita potilaille.

Oppia ikä kaikki!

Vuosihuollettu

2010-02-23T17:40:00.003+02:00

Kerran vuodessa on diabeetikkona hyvä olla. Tehdään vuosihuolto, ihan niinkuin paremmallekin autolle. No öljyjä ei sentään vaihdeta, mutta kaikki olemassa olevat möhnät tutkitaan. Tosin sydänkäyrää ei tänä vuonna otettu, kun kaupunki säästää. Toivoa siis sopii, ettei ainakaan pumppu prakaa tässä piakkoin. Diabeteksen Käypä hoito -suositukseen on aika pitkälti kirjattu nämä, mitä milläkin kontrollikäynnillä tarkistetaan. Kaikki näyttää aina niin hienolta paperilla...

Se hienous jotenkin karisee vaan aina siinä vaiheessa, kun yrität puhua lääkärille siitä, että nyt ei oikein tämä hoito nappaa. Itse asiassa se ei voisi vähempää kiinnostaa. Toistaiseksi olen enimmäkseen pakottanut itseni sentään pistämään insuliinit, mutta silloin tällöin en jaksa vaivautua tekemään sitäkään. Pitkäaikaisverensokeri oli tällä kertaa 9,5 %, ehkä pari kymmenystä matalampi kuin viimeksi. Ei siinä mitään kato kun mittaat nyt kolme päivää ennen ja jälkeen joka aterian ja kirjoitat tähän kaavakkeeseen kellonajat, verensokerit, insuliini- ja hiilihydraattimäärät niin kato puhutaan sitten. I think not. Jos joku aseella uhkaa, voin just ja just saada mitattua kolmena päivänä, mutta en tod. peräkkäisinä. Insuliinimäärätkin voin kirjoittaa niille varattuihin sarakkeisiin, jos nyt on pakko. Mutta hiilihydraatteihin vedän rajan. Ehdottomasti. Hei naurakaa mulle jos haluatte, mutta ei ei ei.

Reumalääkäri oli puhelinkeskustelun perusteella lähettänyt diabeteslääkärille viestin, että jos jälkimmäinen voisi katsoa niveltilannettani, että vaatiiko se aikaisempaa vastaanottoaikaa kuin vasta juhannuksena. Hienosti sekin meni! Kerroin merkillisestä kivusta, joka on kuin oikeaan solisluuhun iskettäisiin puukko ja väännettäisiin siinä. Lääkärin mukaan siinä sattuu joko lihas tai luu. Jaahas. Enpä olisi arvannut. Muut nivelet eivät herättäneet minkäänlaista kiinnostusta. Systeemi on kyllä tosi kökkö siinä mielessä, että yksi lääkäri hoitaa vain keuhkoja, toinen vain niveliä ja kolmas vain diabetesta. Ketään ei kiinnosta oman erikoisalan ulkopuolelta olevat oireet, vaikka ei se nyt vaan voi mennä niin, että ne eivät muka mitenkään liittyisi toisiinsa. Mutta mistään ei saa sellaista lääkäriä, jolle saisi kertoa kaiken, mikä mättää.

Tämän käynnin anti jäi siis hyvin pitkälti siihen, että munuaiset toimivat hyvin, jaloissa on tunto tallella ja sokerit on liian korkealla. Mutta kato täytä nyt se kaavake niin katotaan!

Hiihtolomalla

2010-02-21T20:39:00.005+02:00

Viikon loma. Aikaa opetella uuden kameran käyttöä. Ehkä joskus opin vielä ottamaan hyviä kuvia... Ylhäältä alaspäin: Tokan taidetta, orkidea ja Ekan niska.

Lisää luettavaa

2010-02-17T19:09:00.004+02:00

Lisäsin tuonne sivun oikeaan laitaan blogilistaan pari uutta tapausta.

Conny Wenkin blogin, paljon valokuvia lapsista ja perheistä. Aika paljon lapsia, joilla on "a little extra" eli yksi ylimääräinen kromosomi, mutta myös muita. Katselin kaikki kuvat läpi (en välttämättä jaksanut lukea tekstejä) ja itkin aika paljon. Enimmäkseen ehkä siksi, että kuvien ihmiset ovat onnellisia ja heillä on tarkat ääriviivat.

Toinen uusi blogi on nimeltään Slurping Life. Paljon valokuvia, kategorioissa myös cp-vammaisuus.

Olen lyijyä

2010-02-13T17:47:00.005+02:00

Vielä ei ihan ole kevät, mutta se alkaa vääjäämättä lähestyä. Sen tietää esimerkiksi siitä, että muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja tulleet meille ruokavieraiksi. Toissapäivänä, sillä aikaa kun olin töissä. Ja siitä, että pikkulinnut sirkuttavat ja luulenpa, että näin tänään mustarastaan naapurin pensaassa. Se ei laulanut, mikä on sääli. Ja siitä sen tietää kaikkein parhaiten, että masennus painaa päälle kuin mikäkin kun painaa päälle.

En ole koskaan vielä ollut näin väsynyt, masentunut ja huonolla päällä. Töissä on paska olo. Kotona on paska olo. Nukkuessa on paska olo. Hereillä on paska olo. Vähiten paska olo on kuitenkin nukkuessa, siksi olen yrittänyt nukkua niin paljon kuin mahdollista. Ja siksikin, että olen niin väsynyt. Töissä silmiä kirveltää väsymyksestä ja pelkään, että jonain päivänä vielä lyön nenäni näppikseen. Ärsytyskynnyskin on niin matalalla, että ei siihen tarvitse pelätä kompastuvansa. Ylitys käy varsin vaivattomasti, etenkin työkavereilta. Ja SK:lta. Tuntuu aika paljon siltä, ettei mulla ole enää ääriviivoja - pelkkää suttua vain.

Tänään yritin helpottaa oloani käymällä puutarhamyymälässä. Kiersin kauppaa ympäri aika kauan, koska en nykyään enää kykene tekemään oikein minkäänlaisia päätöksiä. Pohdiskelin pitkään, että ostanko orkidean vai en. Loppujen lopuksi en ostanut, sen sijaan ostin oliivipuun. Kotiin tultuani istutin sen uuteen ruukkuun ja muutenkin tuunasin hiukan vanhojen huonekasvien multia. Hetkeksi se helpottikin. Harmi, että oikeisiin pihapuuhiin ei pääse vielä pitkään aikaan, kaipaan todella puutarhaterapiaa.

Blogi 1 v.

2010-02-06T17:18:00.003+02:00

Elä itte paremmin täyttää tänään 1 vuoden! Onnea hänelle! Taidan jatkaa kirjoittelua, koska ilmeisesti joku jossain kuitenkin lukee. Vaikka on tämä aika valitusta enimmäkseen. Seuraaminen kuitenkin perustuu vapaaehtoisuuteen, joten se siitä.

Ottakaa, hyvät ihmiset, kakkua! Joskin vain virtuaalisellaista mutta kuitenkin. Kiitos ja kumarrus.

Valintakysymys

2010-02-04T12:44:00.005+02:00

Sitä olen miettinyt paljon tässä lähiaikoina. Sitäkin, että kirjoitanko mietinnästäni mitään, koska tiedän etten osaa sanoa järkevästi sitä, mitä päässäni liikkuu. Mutta ehkä kuitenkin yritän.

Se alkoi siitä, että Ekan katetrointiasia on edelleen suuren suuri kompastuskivi perheessämme. Eka ei suostu toimenpiteeseen, joka on joutunut olemaan nyt jäissä kunnes reilun viikon päästä menemme taas sairaalaan harjoittelemaan ja puhumaan asiasta. SK ei myöskään voi vieläkään ymmärtää proseduurin tarpeellisuutta - hän haluaa ensin tietää, onko siitä hyötyä, ennen kuin ruvetaan toteuttamaan edes kokeilua. Mahdoton yhtälö, mielestäni. Niin sitten eräänä päivänä pohjamudistani tokaisin SK:lle, että miksi aina joka helvetin asia hakkaa vastaan tässä elämässä. Hän sitten siihen, että "Se on valintakysymys".

Onko se kuitenkaan nyt ihan niinkään? Olen luonteenlaadultani kieltämättä hyvinkin peruspessimisti ja draamaan taipuvainen, mutta olen silti mielestäni pärjännyt kohtalaisen hyvin kaikki, mitä on pärjätä pitänyt. Totta kai olisi ehkä hienoa olla sellainen, että vastoinkäymisten kohdalla vain kohauttaisi olkiaan ja jatkaisi eteenpäin, mutta sanon ehkä koska en ole ihan varma senkään metodin toimivuudesta.

Jos nyt ajattelen omaa elämääni, joka ei ole mielestäni mitenkään huono ollut, vaikka siihen on mahtunut enemmän kuin monille muille (ja luojan kiitos vähemmän kuin toisille monille muille). Mitä sitten olen itse valinnut? En valinnut itselleni diabetesta, kilpirauhasen vajaatoimintaa enkä näitä muita omituisia oireita, joille ei nimeä toistaiseksi ole löytynyt. En valinnut Ekalle cp-vammaa. En valinnut kaavintaan päättynyttä, keskeytynyttä keskenmenoa ja toista heti sen perään ennen Tokan syntymää. En valinnut isälleni leukemiaa. En valinnut Tokan vaikeaa vauva-aikaa, jonka käytännössä kärsin yksin. Enkä todellakaan näiden päälle valinnut vielä SK:n isotissistä opiskelijablondia.

Tämä nyt oli tosi tökerö listaus. Kaikista noista on toisaalta vuosia aikaa, toisaalta niistä mistään ei pääse eroon, ikinä.

Mitäs mää sitten olen valinnut? Tuntuu, että lista on lyhyempi... Valitsin, että menen SK:n kanssa naimisiin ja valitsin, että haluan äidiksi. Ja opiskelijablondin jälkeen tein valinnan, jonka järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Kaikki hyviä valintoja, yhtäkään en kadu.

Sitten. Tähän kohtaan tyssää se, mitä saan päästäni ulos, eikä tuo edelläolevakaan ole sinne päinkään niin sulavasti kirjoitettu kuin haluaisin. En tiedä mahdatteko ollenkaan ymmärtää, mitä ajan takaa. Mahdanko itsekään tietää. Jotain siihen suuntaan, että tässä tämä on mennyt, mutta ei se jumalauta ole mikään valintakysymys!

Nyt valitsen vielä, että painan kuin painankin julkaisu-nappulaa, jaksamatta miettiä enempää. Sorge.

Diabetes 25 v.

2010-01-31T20:30:00.004+02:00

Tässä kun oli näitä tietotekniikkaongelmia ja muutenkin vätystystä, niin jäi viikko sitten juhlistamatta teidän kanssanne diabeteksen 25-vuotissynttäreitä. 25.1.1985 jouduin koululääkärin vastaanotolta sairaalaan veri- ja pissakokeiden jälkeen. Muistan myös, että lääkäri haisteli hengitystäni ja totesi, että selvä asetonin haju. Lähtöruudun kautta sai kulkea ja hakea kotoa tärkeimmät tavarat (ei aavistustakaan mitä ne olivat). Muuta en juurikaan muista nimenomaan tuosta päivästä, kolmen viikon sairaalajaksosta jotain vähän enemmän sentään. Isäni, joka minut sairaalaan silloin vei, muistaa että lastenpoliklinikalla meidät vastaanottaneella amanuenssilla oli reikä sukassa.

Paljon on kehitys kehittynyt diabeteksen hoidon saralla neljännesvuosisadassa ja hyvä niin. Ei sillä, että se helppoa nytkään olisi, mutta joustoa on sentään hiukan enemmän. Muistan, kun joskus alkutaipaleella kontrollikäynnillä lääkäri sanoi, että jos sitten joskus haluat syödä vaikka hampurilaisen, niin soittakaa vaan poliklinikalle niin katsotaan miten se järjestetään. Poikkeustilahan on aina poikkeustila, vaikka ilmenisi vain hampurilaisen muodossa, mutta ei se arkikaan niin helppoa ollut. Ruoka-aineiden vaihtotaulukot, insuliinien ruiskuun vetämiset (kahden eri laadun sekoittaminen oli taidelaji) ja tiiliskiven kokoiset verensokerimittarit, joiden mittausliuskat piti huuhtoa vedellä puhtaaksi 1 minuutin aikamerkin kohdalla... Hoh hoijaa. (Tosin tuossa liuskajutussa piili porsaanreikä: Niissä oli joku ihmepinnoite, joka vaihtoi väriä aina sitä tummemmaksi, mitä korkeampi verensokeri oli. Huuhtomisen jälkeen liuska piti kuivata. Jos siinä vaiheessa näytti, että sävy on liian synkkä, hiukan ronskimpi kuivaaminen irrotti liuskasta pintaa sen verran, että mittari näytti matalampaa tulosta. Ei mikään ole niin viisas kuin ihminen!)

Eipä siitä sen enempää. Pitäisi lähipäivinä mennä vuosikokeisiin laboratorioon: niim pal kauhiam monta verikoetta, pissinäyte ja EKG. Vielä ei ole ylimääräisiä häikkiä ilmennyt muuta kuin toisessa silmässä lievää taustaretinopatiaa ja itse diagnosoitu alkava neuropatia oikean jalan kantapäässä. Paremminkin voisi mennä, voisi esimerkiksi olla tähän ikään mennessä jo hyväksynyt tautinsa. Voisi olla jo oppinut, että kannattaa hoitaa hyvin. Toisaalta voisi hoitaa huonomminkin kuin nyt. Hyvien välien säilyttämiseksi ostin syntymäpäiväsankarille lahjaksi suklaapatukan. Näillä mennään.

Takaisin linjoilla ja viikonloppuhoito

2010-01-28T11:55:00.004+02:00

Vihdoin saimme netin toimimaan kotona taas! Hämmästyttävän riippuvaiseksi siitä on tullut, eikä tosiaankaan sen mistään järjellisestä puolesta... Tunnustaudun Facebook-addiktiksi ihan auliisti ja sen sisällä olen koukuttunut kolmeen peliin: FarmVilleen, Mafia Warsiin ja Medical Mayhemiin. Viimeksi mainitussa rakennetaan omaa sairaalaa, jonka läpi kulkevista potilaista saa rahaa, jolla voi päivittää toimintojaan. Pelin paha puoli on se, että potilasaalto tulee tietyin väliajoin, mutta alkaa liikkua vasta kun kirjaudut peliin sisään; siksi siellä on käytävä kohtalaisen säännöllisesti (vähän niinkuin töissäkin), minkä vuoksi viime viikonloppu ilman toimivaa nettiyhteyttä oli aika vaikea...

***

Mutta asiaan ja viikonloppuhoitoon. Tähän asti, koska olen Ekan omaishoitaja, olemme saaneet kaupungilta käyttöömme palveluseteleitä, joilla saimme 6 tuntia lastenhoitoa kuukaudessa Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta. Niitä seteleitä ei tullut oikein koskaan käytettyä, lähinnä siksi että en koskaan tiennyt hoidontarvetta tarpeeksi ajoissa, jolloin vakihoitajamme oli jo buukattu, ja toisekseen siksi että vieläkin on melkoinen kynnys kutsua vieras ihminen omaan kotiin hoitamaan lapsia. Ihan hyvin kaikki aina meni, ei siinä mitään, olen kai vain yliskeptinen luonne.

No. Nyt sitten kun Eka on viime syksystä alkaen ollut koulun jälkeen iltapäiväkerhossa paikallisessa Invalidiliiton palvelutalon lasten ja nuorten yksikössä (jonka nimi on nykyään jo jotain ihan muuta, mutten muista mitä), saimme tietää että palvelusetelit voisi vaihtaa viikonloppuihin palviksessa. Kaupat tehtiin ja Eka viettää tästä lähtien yhden viikonlopun kuukaudessa palviksessa. Siellä saa olla yötäkin ja kaikkea. Viime viikonloppu oli ensimmäinen kerta siellä, ja luulen että olemme kaikki aika ihastuneita systeemiin. Yötä Eka ei vielä halunnut olla, mutta lauantain hän oli siellä aamusta iltaan ja sunnuntaina vielä puoli päivää.

Minusta on mukavaa, että siellä on Ekalla seuraa, enimmäkseen samanikäistä ja vieläpä koulusta ja kerhosta tuttuja. On mukavaa, että hän voi siellä harjoitella hiukan itsenäisempää olemista, kun tuntuu että ollaan eletty niin tiiviisti yhdessä olosuhteiden pakosta. Sitten kuitenkaan en ole mitenkään hyvä keksimään mitään ohjelmaa ja tekemistä saati toteuttamaan sitä, joten tuolla saa edes vähän vaihtelua tylsiin kotiympyröihin. Nytkin he olivat Yhdysvallat-teemansa mukaisesti tehneet valmistaneet lounashampurilaisensa itse, alkaen sämpylöiden leipomisesta! Leipooko äiti koskaan kotona? No ei leivo, eikä mielellään ainakaan lasten kanssa (myöntää hän häpeillen...). Järjestely tarjoaa siis jokaiselle jotakin ja on siinäkin mielessä mukava, että meidän ei ole pakko saada Ekaa sinne, että jos joskus ei huvita mennä niin ei sitten. Tarkoitan pakkoa siinä mielessä, että hänen hoitonsa olisi niin rasittavaa, että tarvittaisiin hengähdystauko, vaan menon tarkoitus on antaa nimenomaan hänelle hengähdystauko ehkä siitä vielä liian avustettavan roolista, joka on jossain määrin saattanut kotioloissa jäädä päälle. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Trasselia linjoissa

2010-01-26T07:11:00.001+02:00

Olen kyllä halunnut kirjoitella viime päivinä paljonkin, mutta meillä ei kotona ole netti toiminut kohta viikkoon. Saas nähdä, saavatko korjattua.

Kohtaaminen

2010-01-19T21:56:00.003+02:00

Meillä töissä leikkausosastolla kun ihminen tulee toimenpiteeseen, niin siitä toimenpiteestä täytetään anestesiakaavake. Se on virallinen ja juridinen asiapaperi, johon kirjataan potilaan tärkeimmät taustatiedot, lääkitykset ja muut toimenpiteeseen vaikuttavat asiat, mukana oleva henkilökunta, ja koko toimenpiteen ajalta annetut lääkkeet, verenpaineet, heräämöseuranta, mahdolliset poikkeamat normista ja ihan kaikki, mikä merkitsemisen arvoiseksi katsotaan. Koska jos jotain jälkeenpäin selvitettävää on, se katsotaan anestesiakaavakkeesta. Kaavake on kaksikerroksinen: alkuperäinen osa seuraa potilaan mukana vuodeosastolle, kun hän lähtee meiltä, ja kopio jää leikkausosastolle.

Kaikki kaavakekopiot kulkevat sitten minun kauttani. Salissa kirjataan toimenpiteen tietoja (osaksi samoja kuin kaavakkeessa) leikkaustietojärjestelmään ja kun minä saan kaavakkeen, käyn tiedot läpi koneelta ja tarkistan, että ne vastaavat kaavakkeessa olevia. Ymmärrettävästi eroavaisuuksia ja puutoksia on kohtalaisen useinkin, kun salissa varsinkin hätätilanteen sattuessa tietokone ei ole se ensimmäinen prioriteetti. Tietojen tarkistamisella ja tallentamisella on kaksi funktiota: laskutus ja tilastointi. Laskutusta ei tarvinne selittää sen tarkemmin, jokaisella toimenpiteellä ja käytetyllä tarvikkeella on hintansa. Tilastoja sen sijaan on olemassa niin montaa eri sorttia, etten jaksa niitäkään eritellä. Sitten kun olen käynyt tiedot läpi, mapitan kaavakekopiot talteen. Yhdessä kaapissa säilytetään kuluvan vuoden kaavakkeita, toisessa kaapissa edellisen vuoden kaavakkeita ja aina näin alkuvuodesta tilaan osastolle iiiiiiiiiison lukittavan roskiksen, johon heitän edellisestä edellisen vuoden kopiot, jotka sitten menevät silppuriin. Kun se alkuperäinen kaavakehan on edelleen siellä potilaan papereissa tallessa.

Tänään olen viettänyt päivän siellä roskiksen äärellä. En laskenut, kuinka monta mappia tuli tyhjennettyä. Aika monta, ja niiden lisäksi vielä erinäisiä muita papereita. Vuosi 2008 on poistettu tiloistamme, ja tilastothan sanovat, että vuonna 2008 osastollamme tehtiin 7454 toimenpidettä (joista 60 % päivystysluonteisia, jos jotakuta kiinnostaa). Niin mikä todennäköisyys silloin on, että kun otan randomin mapin ja sieltä umpimähkään nipun kaavakkeita, näkyviin tulee juuri minun mummini anestesiakaavake (hänen nilkkamurtumansa levytettiin meillä).

Totta kai olin nähnyt kyseisen paperin jo aiemmin, silloin kun leikkaus tehtiin, mutta miten se voi tulla 7454 muun paperin joukosta juuri siihen, minun käteeni? Seisoskelin aika pitkään paperi kädessä ja lueskelin sitä (äkkiä luettu, noin periaatteessa). Mietin, että laittaisinko sen taskuun ja toisin kotiin. Päätin kuitenkin heittää sen muiden mukana pois, koska a) siinä ei ollut mitään merkittävää tietoa ja 2) koska eihän niitä saa viedä kotiin. Mulle tuli kuitenkin mukava olo kesken työpäivän (ja roskiksen reunalla roikkumisen), koska tuntui että mummi hiukan kuitenkin katselee, mitä teen. Nyt kun kirjoitan tätä, tuli suru ja ikävä.

Epävakaista

2010-01-17T19:59:00.003+02:00

Monena päivänä tässä olen istunut jo sormet näppäimistöllä, että nyt kirjoitan. Sitten en kuitenkaan ole saanut oikein ajatuksesta kiinni. Mielessäni on pyörinyt paljon kaikenlaista, mutta tuntuu että se ei ole tarpeeksi fiksua tai sitten muuten vaan painokelpoista. Sitten välillä olen ollut ihan että jee, hyvin menee, ja sitten välillä taas ihan että plää, ei mene hyvin. Nyt olen ihan että meh, ei tunnu oikein missään.

Tämän viikonlopun olin itsekseni kotona, kun SK pakkasi taas lapset ja lähti mummulaan. Perjantaina menin suoraan töistä työkavereiden kanssa kapakkiin, juoruamaan. Mielenkiintoista oli! Tosin en tiedä, mitä minusta on mahdettu puhua sen jälkeen kun lähdin kohtalaisen ajoissa. Väellä tuntui olevan merkillinen ja yksimielinen käsitys siitä, mihin olin menossa, eikä se pitänyt paikkaansa sitten alkuunkaan...

Lauantaina käväisin kaupungilla nopsasti päiväkahvilla Tätini luona ja Siskoni seurassa. Illan vietin katsomalla elokuvia ja syömällä. Ja hiukan juomalla. Katsoin leffat Shallow Grave, Burn After Reading ja aloitin vielä Valheet ja Viettelykset, mutta sitä en kyllä jaksanut loppuun asti. Saattaa olla, etten jaksa myöhemminkään. (Kiinnostavaa sinänsä: Huomasin vasta äsken IMDB:stä, että John Malkovich esiintyi sekä Burn After Readingissä että Valheissa ja viettelyksissä. Jälkimmäisessä en tunnistanut. Tosin en siinä tunnistanut myöskään Keanu Reevesiä tai Uma Thurmania... Taisi vähän väsyttää jo.)

Sen jälkeen kun puuduin elokuviin, katselin YLE Areenalta konserttia, jossa mm. Pauli Hanhiniemi, Vuokko Hovatta ja Paula Koivuniemi sekä orkesteri esittivät Kerkko Koskisen tekemiä uusia sovituksia vanhoista slaavilaisista klassikoista. (Linkki ei toimi ikuisesti, tänään esitysaikaa on jäljellä 22 päivää.)

Siinähän se viikonloppu sitten menikin.

Ipso fatso

2010-01-13T16:02:00.002+02:00

Mahtaisinko mennä kuntosalille tänään vai enkö mahtaisi mennä kuntosalille tänään? Töissä oli terveyspäivä, kehonkoostumusmittauksia. Taidan mennä kuntosalille tänään.

Toisaalta, nyt on vuoden ruuhkaisin aika siellä, voi olla vaikea löytää parkkipaikkaa...

Uuden vuoden lupaus

2010-01-06T20:44:00.005+02:00

Otsikolla ei ole mitään tekemistä tämän tekstin saati todellisuuden kanssa, koska en harrasta uuden vuoden lupauksia. Kävin tällä viikolla kuitenkin liikkumassa pitkästä aikaa, mitenkään riippumatta siitä, että on alkuvuosi. Moni muu näytti olevan samalla asialla kuntosalilla ja jumpassa, lieneekö vuodenaika kuitenkin vaikuttanut... Hetken mielijohteesta menin cycling-tunnille lähemmäs vuoden tauon jälkeen. Näin moniongelmaisena liikunnan harrastaminen vaatii kauheasti ajatustyötä: onko verensokeri sopiva, koska olen viimeksi syönyt ja pistänyt, koska seuraavan kerran syön ja pistän, saanko astmakohtauksen kun hengästyn, sattuuko niveliin jne. Oikeasti, mua hiukan pelotti mennä... No, siinä kävi sitten silleen, että parin minuutin polkemisen jälkeen (vaikka omistankin hyvät, kovapohjaiset pyöräilykengät) kaikista vasemman jalan varpaista veti suonta armottomasti. Kolmen minuutin jälkeen oli ahteri jo niin kipeä, että lopputunti oli täyttä tuskaa. Veisikö muka pehmeä ja mukava satula tunnilta paljonkin tehoja, kysyn vaan! Lopputulos: verensokeri pysyi siedettävänä, astmakohtausta ei tullut eikä niveliin sattunut, ts. olo oli jopa mukava tunnin jälkeen (okei, se oli vaan helppo 45 min. "tunti"). Pitänee mennä toistekin...

***

Ekan kanssa katseltiin TV1:ltä kaksiosainen brittisarja Erilaiseksi syntynyt. Siinä seurattiin elämää kuudessa perheessä, joissa oli eri tavalla vammaisia lapsia. Britanniassa tuo sarja on ollut paljon pidempi, sitä on esitetty useampi kausi. Harmittaa, että täällä näytettiin vain kaksi jaksoa keskeltä; lapset olivat siinä 6-7 vuotiaita, kun heitä on sarjassa seurattu ihan äidin mahasta saakka. Sarjassa oli mielestäni aika mukava ote aiheeseen, ei siinä mitään kiihkoiltu puolesta eikä toiseen ja vanhemmilla tuntui olevan toisistaan poikkeavia käsityksiä, mutta silti kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että he rakastavat lastaan vammasta huolimatta ihan yhtä paljon. Sarjan molemmat osat ovat katsottavissa Yle Areenalla, suosittelen jos jäi näkemättä.

Keskustelua meillä ei loppujen lopuksi juurikaan syntynyt muusta kuin yhdestä äidistä, jonka mielestä pyörätuoliin joutuminen olisi kamalinta mitä tyttärelle voisi tapahtua. Olimme Ekan kanssa yhtä mieltä siitä, että parempi on suht mukava ja kivuton elämä pyörätuolissa kuin kulkea vaativasta leikkauksesta toiseen ankaran fysioterapian säestyksellä, kun tuloksista ei kuitenkaan ole takeita.

***

Tokan kanssa sen sijaan on keskusteltu kauan ja hartaasti. Meteoriiteista. Varmaan 3 viikkoa jauhettu jo meteoriiteista. Että putoaako niitä Suomeen ja putoaako niitä meidän talon päälle ja mitä sitten tehdään jos niitä putoaa meidän talon päälle, kuoleeko sitten heti? Aika monta yötä likka on nukkunut meidän makuuhuoneessa siksi, kun ei uskalla meteoriitinpelossaan olla omassa sängyssä. Ja tämä kaikki alkoi siitä, että hän näki unta, jossa meteoriitti putosi maahan. Milläs vakuutat toisen meteoriittiosuman epätodennäköisyydestä? Jos on vinkkejä niin kertokaa toki...

Vuoden ensimmäinen

2010-01-01T19:37:00.007+02:00

Vuoden ensimmäinen päivä on vietetty kotioloissa, niin laiskasti että päätä särkee.

Eilen, viime vuoden viimeistä päivää, vietettiin myös kotioloissa. Meillä on uudenvuodenaaton ohjelma aikas perussetti, joka on hyväksi havaittu jo monen vuoden kokemuksella. Ensin tehdään itse pellillinen pizzaa ja syödään se (pizza, ei peltiä). Sitten mennään ulos polttamaan tähtisadetikut. Sen jälkeen käydään saunassa ja sitten makoillaan vapaassa muodostelmassa telkkaria katsellen. Mahdollisesti myös ikkunasta vilkuillaan naapuruston raketteja. Perinteen velvoittamana menin myös nukkumaan klo 22, muut valvoivat puoleen yöhön. En mä vaan pysy hereillä! Yksi kaveri kyllä väitti, että vuosi jäi vaihtumatta sen vuoksi, mutta oikeastaan en usko siihen...

Tänään tosiaan ei ole tehty mitään. Jos totta puhutaan, niin olen tähän aikaan (klo 19.45, noin) vieläkin yöpaita päällä. Ihanaa! (Säästää huimasti aikaa sitten kun on nukkumaanmenoaika.)

Välipäiviltä päivää

2009-12-30T19:51:00.003+02:00

Lyhyt raportti vain, pitkään ei riitä asiaa. Töissä taas joulun jälkeen, seuraavaksi lomaa hiihtolomalla helmikuussa. Töissä toisaalta hiljaista, toisaalta paljon hommia, koska kelit ovat mitä ovat (paljon murtuneita nilkkoja, lonkkia, olkavarsia yms.). Hiljais-vilkasta siis. Sosiaalisesti oli tänään hyvä päivä, muuten levoton olo. Oikea olkapää särkee kolmatta päivää. Siihen ei auttanut Burana eikä votka eikä Burana ja votka, joten otin Panacodin. Ei mainittavaa apua siitäkään, paitsi että särky siirtyi välillä vasempaan kyynärpäähän. Yritin mitata verensokereitakin varmaan kuukauden tauon jälkeen, mutta totesin homman olevan sieltä mistä katetrointikin. Niinpä molemmat hommat laitettiin jäihin.

Huominen päivä vielä ja saa heittää hyvästit tälle vuodelle! Sen vuoksi kaikille teille toivotus!

Joulu meni jo.

2009-12-27T15:55:00.004+02:00

Ja ihan hyvä niin. Ei sillä, onhan joulu ihan mukavaa aikaa, varsinkin näin kun on lapsia, mutta viime vuosina on ollut aika vaikea saada tunnelmasta kiinni. Pitkästä aikaa vietimme joulua SK:n äidin luona. Useimmiten olemme aattona olleet minun vanhempieni luona, koska SK:n äiti on ollut omilla synnyinseuduillaan, halunnut viettää aattoa pelkästään SK:n siskon ja tämän tyttären kanssa tai sitten olla peräti yksin. Ja nyt hän rohkaistui pyytämään meitä luokseen, koska on luullut, ettemme me halua tulla sinne. Niin aina. Käsityksiä mahtuu maailmaan monenmoisia. Niinpä olimme minun vanhempieni luona vasta tapaninpäivänä ja lapset saivat osan lahjoista vasta silloin. Kilttejä olivat lahjojen määrästä päätellen olleet...

***

Muuten mieli ei ole ollut mitenkään erityisen jouluinen saati seesteinen. Kaikkea muuta. Tää on tää katetrointihomma, joka syö kyllä miestä rotan lailla. Sitä on nyt harjoiteltu 2,5 viikkoa eikä vielä kertaakaan onnistuttu. Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, en pakottaa ketään mihinkään ja jättänyt uhkailun sekä kiristyksen ja keskittynyt pelkkään lahjontaan. Toissailtana epäonnistuneen yrityksen jälkeen erehdyin sanomaan ääneen SK:lle, että kyllä mua hiukan masentaa tämä homma. Kuinka ollakaan, hän oli nyt keksinyt ihan uuden ajatuksen ja lähestymistavan, joka kuulosti hämmästyttävän paljon siltä, jota muistaakseni olen ehdottanut harva se päivä viimeisten 5 vuoden aikana. Siltä, jota ei ole voinut kokeilla, koska se ei auta kuitenkaan. Nyt kuulemma sitä sopisi kokeilla, sitä mullistavaa tekniikkaa, että viedään Eka vessaan useammin! Sanoin siihen, että krääh. En kerta kaikkiaan keksinyt muuta. Koska mulla on muutenkin omituisia harrastuksia, kuten lapseni katetrointi.

Siitä asti olen yrittänyt miettiä, että a) joisiko vähän lisää vai 2) tuplaisiko masennuslääkkeiden annostuksen. En tiedä, sanokaa te.

Matkailu ja nauru, avartavat ja pidentävät ikää.

2009-12-21T20:34:00.004+02:00

Nauruterapiaa jotkut mainostavat, että tekee hyvää se nauru, hieroo sisäelimiä, kuluttaa kaloreita ja pidentää ikää. Viime viikolla olen nauranut ehkä enemmän kuin viimeisten 5 vuoden aikana yhteensä.

Tykkään hyvästä huumorista, huono ei niinkään uppoa. Hyvää huumoria edustaa minun kirjoissani brittiläinen stand up -koomikko Eddie Izzard (Wikipedia täällä, kotisivu täällä). En muista tarkalleen, milloin olen Eddieen "tutustunut", kai siitä pari vuotta on jo. Viime viikon nauramisiin tämä liittyy silviisiin, että näin Eddien livenä kaksi kertaa. Ensin keskiviikkona Helsingissä, Peacock-teatterissa, ja sitten lauantaina Tukholmassa, Hovet-areenalla (vai mikä hiiskatin lentokonehangaari se nyt oli). Helsingin esitys oli pelkistetty, ei pahemmin lavasteita tms., mutta aivan loistavaa menoa. Tykkäsin paaaaaljon... Tukholmassa oli väkeä moninkertaisesti Helsinkiin verrattuna ja hiukan enemmän show-meininkiä, mutta fiilis ei ollut sama. Monta hyvää juttua jäi siellä tulematta. Eipä silti, naurettiin kuitenkin vähintään yhtä paljon. Koska en ole mikään kriitikko (osaan vain sanoa, mistä itse tykkään ja mistä en), kiinnostuneet voivat itse vaikka laittaa YouTubeen haun ja tutustua aiheeseen paremmin.

Tukholman matka oli muutenkin mukava. Olen viimeksi käynyt siellä ihan maaperällä varmaan joskus - no, en osaa edes arvailla. Siskon kanssa lähdettiin perjantaina iltalaivalla ja aamulla oltiin hyvissä ajoin perillä klo 6.30 lokal tid. Otettiin bussen till Slussen, loppumatkan kävely hotellille oli rauhallinen (kumma ettei kukaan juuri liiku klo 7 lauantaiaamuna). Päivällä kiertelimme kaupungilla kaupoissa ja Gamla Stanin joulumarkkinoilla. Oli siellä niin nättiä, että. Lunta ja idylliä satoi, glögi oli hyvää lumisateessa juotuna. Sunnuntaina päivälaivalla kotiin, kovaa merenkäyntiä ja tylsistymistä. Tykkäsin kuitenkin paaaaaljon. Iso kiitos kaikille nauruterapiaan osallistuneille!

Rankahko

2009-12-12T15:00:00.004+02:00

Sellainen oli viime viikko. Tai siis tämä viikko, nythän on vasta lauantai. Päivät ovat kuluneet pissajuttujen parissa ja terveydenhuollon viidakossa seikkaillessa, Ekan toistokatetrointien aloituksen myötä. Tiistaina ja keskiviikkona olimme sairaalassa saamassa opetusta asiaan ja oli se kyllä aika kamalaa. Tietysti kamalampiakin asioita on, mutta niin vähän olen kuitenkaan joutunut näkemään lapseni kärsimystä saati aiheuttamaan sitä. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna koko proseduuri meni hyvin.

Vaikka tiistai-iltana olin valmis häipymään maisemista kokonaan, niin raskaalta tuntui. Eka ei juuri koskaan valita mistään saati itke, siksi tuntui kamalalta kun hän sairaalassa itki katetroinnin sattumista. (Omalta kannaltani) onneksi sekä silloin kun hoitaja katetroi että minun harjoitusvuorollani. Tiedän ainakin sen, etten itse tehnyt mitään väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa kipua hänelle. Kotona hän itki silkkaa harmitusta ja sitä, kun pelkäsi kivun takia mennä pissalle katetroinnin jälkeen. Niinpä hän ei juonutkaan koko tiistai-iltana mitään eikä myöskään käynyt vessassa ennen kuin keskiviikkoaamuna. SK:kin aiheutti harmaita hiuksia asenteellaan. Hän on kaikki nämä vuodet (siis todellakin vuodet) pitänyt mieletöntä meteliä jokaisesta pissivahingosta ja nyt, kun ehkä tilanteeseen olisi helpotusta luvassa, hän onkin yhtäkkiä sitä mieltä että kannattaako se nyt. Että onko siitä vastaavaa hyötyä. Keskustelu eteni sellaisia ratoja, että lopulta tunsin itseni hirviöäidiksi, joka on itse keksinyt lapsensa kiusaksi että katetroidaan ihan vaan huvin vuoksi ja siksi kun musta on kiva satuttaa toista. Siitä ei juurikaan edistytty, mutta onneksi SK on taas ollut poissa 3 päivää, ehkäpä hänkin olisi ehtinyt ajatella asioita.

En ole kamalasti Ekan kanssa jutellut katetroinnin herättämistä tuntemuksista, hän ei ole halunnut. Kuulemma sanoo sitten, kun haluaa. Joitain yksittäisiä asioita on tullut pinnalle, niin kuin esim. se, että mieluummin minä saan toimituksen tehdä kuin isi. No, luotan siihen, että homma alkaa sujua kunhan saadaan rutiinit hanskaan. Pakko luottaa.

Mutta sitten taas tämä välineiden hankinta, voi hyvät hyssykät! Kaupunkimme nettisivuilla sanotaan, että ensisijainen hoitotarvikkeiden hakupaikka on oman alueen terveyskeskus, ja varsinaisesta hoitotarvikejakelusta hakevat vaan tiettyihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Yritin kuitenkin soittaa hoitotarvikejakeluun, kylläkin heidän puhelinaikansa (1 tunti viikossa!) ulkopuolella. Heidän puhelimensa ei ollut päällä koko päivänä. Sitten soitin oman alueen terveyskeskukseen, josta sanottiin ettei heillä ole enää aikoihin ole ollut hoitotarvikkeita, vaan kaikki on keskitetty hoitotarvikejakeluun. Sinne siis.

Sairaalasta saadussa hoitotarvikemääräyksessä oli meille "määrätty" kahdenlaisia katetreja, steriilejä hanskoja, steriilejä taitoksia, tehdaspuhtaita hanskoja sekä steriiliä aquaa. Ettei heti alkutaipaleella iskisi pöpöjä eikä tulehduksia. Määräyksessä luki myös "jatkuvaan käyttöön". Hoitotarvikejakelun hoitaja katseli paperia ja ilmoitti, etteivät he tällaisia anna. Siis aquaa ei lainkaan, steriilejä hanskoja ei lainkaan. Eikä tämän kokoisia katetreja ole. Että olisi pitänyt soittaa etukäteen, siihen puhelimeen johon tosiaan yritin soittaa ja joka ei ollut päällä. Kaupungissamme vain yksi toinen lapsi käyttää määrätyn kokoisia katetreja ja hänen perheensä oli juuri hakenut kaikki mitä varastossa oli. Siis totta kai kannattaa koko varasto antaa yhdelle ihmiselle, turha niitä on varastossa pitää. Tulee vielä joku muu kerjäämään! Ja miten niin taitoksia ja hanskoja, mihin me niitä tarvitaan? Ei niitä muutkaan käytä. Ja kuinka kauan niitä oikein aiotaan käyttää? Oli vissiin liian hämärä käsite tuo "jatkuva käyttö". Olin siis hirviöäiti, joka haluaa satuttaa lastaan katetroinnilla oman hauskuutensa vuoksi ja yrittää katalasti vielä maksattaa sen yhteiskunnalla. Tosi hyvillä mielin tulin kotiin, mukana sentään laatikollinen liian pieniä katetreja, paketti hanskoja ja taitoksia. Jotka eivät riitä kyllä alkuunkaan.

Soitin Äidilleni, joka sattumoisin on kaupunkimme terveystoimen palveluksessa ja kiroilin hänelle tapahtunutta, huonoa kohtelua ja väärää tietoa internetissä. Siinä paikassa Äiti-kulta otti yhteyttä terveystoimen viestintään, joka siirsi asian perusterveydenhuollon ylihoitajalle, minkä ansiosta nettisivuilla on nyt uusittu, ajantasainen tieto ja minä mietin vielä, että viitsisinkö tehdä kirjallisen muistutuksen ko. firmasta. Ihan vaan sillä mielellä, että jos minulla on paperi, jossa luetellaan tarvitsemamme tarvikkeet, ei ole heidän asiansa ruveta sitä enää arvioimaan millään tasolla, vaan antaa tasan se, mitä tarvitaan. Siitäs saivat!

Sairaalan uroterapeutille soiton jälkeen sain häneltä pienen aloituspaketin sopivia katetreja, aquaa, steriilejä hanskoja ja taitoksia. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsemme ylimääräisen huoneen kaikkien hoitotarvikkeiden säilytystä varten, emmekä eilen kuitenkaan uskaltaneet kokeilla katetrointia kotioloissa vaikka piti. Olisi ollut rauhallista, kun SK oli poissa sättäämästä. Sisu meni kaulaan, tänä iltana uusi yritys.

Lanzarote

2009-12-06T15:15:00.011+02:00

Pienen tauon jälkeen olen takaisin linjoilla taas. Tauon aikana kävimme perheen voimin lomailemassa hiukan aurinkoisemmilla seuduilla, Lanzarotella Puerto del Carmen -nimisessä paikassa. Oikeastaan olimme enemmän kuin vain perheen voimin, mukana olivat myös vanhempani ja Siskoni. Taisin unohtaa kertoa etukäteen matkasta, kun se hermostutti niin paljon ja oli kaikenlaista muutakin huolta. Eniten jännitti lentomatkojen sujuminen Tokan kannalta, hänen kun on joskus hiukan vaikea viihtyä, ja lento kesti kuitenkin kuusi tuntia. Toiseksi eniten jännitti pyörätuolin kanssa matkaaminen, tämä oli ensimmäinen kerta sitä lajia. Mutta hyvin menivät molemmat jutut!

Kasvillisuutta paikallisilla pihoilla.

Itse asiassa pyörätuolin kanssa meni paremmin kuin odotin. Tuolin sai viedä ihan lentokoneen ovelle asti, mistä se vasta kärrättiin erikseen ruumaan, ja apua olisi ollut saatavilla varsin hövelisti, jos sitä olisi tarvittu. Perille tullessa tuoli taas ilmestyi koneen ovelle. Lanzaroten päässä homma vaikutti varsin professionaalilta (ehkä hiukan liioitellunkin), koska jo pelkästään pyörätuolin tuomisen takia henkilökunta täytteli jos jonkinmoista lippua ja lappua ja Ekan passista otettiin tiedot ylös ja minä vielä allekirjoitin espanjankielisiä kaavakkeita. Lisäksi pääsimme ajelemaan varsin kummallisella vehkeellä (vähän niinkuin hissikori olisi nostettu pyörille), vaikka kone oli putken päässä ja sitä kautta olisi helpommin kulku käynyt, mielestäni. Että itse asiassa Helsinki-Vantaalla melkein kaipasi enemmän huomiota osakseen, vaikka homma pelasi tyylikkäästi sielläkin.

Pyörätuoli ei ole ihanteellisin kulkuväline hiekkarannalla, mutta sinnekin päästiin. Eikä Eka kyllä kovin paljoa rannalla tuolissa istunutkaan, meri oli mieluisampi elementti (toki turvallisesti rantavedessä aaltojen huuhdottavana).

Ekan konttausjälkiä hiekassa.

Majoituksemme oli mukavalla, hiljaisella villa-alueella (mökki? huvila? villa kuulostaa liikaa lampaalta), kahdessa vierekkäisessä mökissä, joiden pihoilla oli omat uima-altaat. Meidän altaamme tosin tyhjeni spontaanisti puolessa välissä viikkoa eikä sitä saatu korjattua, joten uiskentelimme sitten naapurissa. Meren rannallakin aikaa kului, se oli Ekan ykköspaikka. Hän nautti konttailusta pitkin hiekkaa ja rantavedessä makoilusta enemmän kuin uima-altaassa kellumisesta. Ranta oli aika tuulinen ja hiekka pöllysi välillä liiaksikin, mutta Atlantin aallot olivat melko lämpimät. Tuli kastauduttua sielläkin. Nousu- ja laskuvesi toimivat muuten säntillisesti ja yllättävän nopeasti, piti olla nousuhousut jalassa ja huomioida vaihtelut hiekkalinnan paikanvalinnassa.

Varsinaista ohjelmaa meillä ei viikon aikana ollut, lähinnä oleiltiin ja tehtiin sitä mitä lapset halusivat. Silti täytyy sanoa, että naapuriapu oli korvaamatonta, en usko että kahdestaan SK:n kanssa olisi ollut ollenkaan niin rentouttavaa ja hauskaa. Varsinkin matkantekovaiheessa oli kyllä loppua kesken jo omat ja lainatut kädet. Suuri kiitos siis matkaseuralle! Ei parempaa olisi voinut toivoa.

Parasta viikossa (auringon ja lämmön lisäksi) oli katsella molempia lapsia niin iloisina, mutta etenkin Ekaa, joka harvoin näyttää nauttivan mistään niin paljon kuin nyt rannalla olemisesta. Hän makoili aalloissa ja suttasi itsensä päästä varpaisiin hiekalla, jota pestään hänestä varmaan vielä joulusaunassakin.

Pihallamme vieraili kaksi kesyä kyyhkystä syömässä muffinssinmuruja, joita Toka tässä tarjoilee.

Tokan huippuhetket sen sijaan sijoittuivat uima-altaaseen, missä hän oppi uimaan kellukkeiden kanssa. Se olikin hyvä asia, koska eskarin uimakoulu alkoi juuri matkaviikolla ja sen tiimoilta koettiin pieni kriisi ennen lähtöä. Ensi viikolla se jatkuu vielä (uimakoulu, ei kriisi), joten eiköhän tämäkin oppilas pääse vielä opetuksen syrjään kiinni. Ja äitikin vanhana kilpauimarina ja kilpauintikoulun opettajana sai kehuja pedagogisista kyvyistään...

Ja huomenna pitäisi mennä taas töihin, muka.

Letkusto

2009-11-24T18:09:00.004+02:00

Kyllä siinä nyt valitettavasti niin käy, että Eka joutuu aloittamaan toistokatetroinnit. Hitto. Itsehän en ollut mukana sillä lääkärikäynnillä, jolla asiasta puhuttiin, ja jouduinkin eilen soittelemaan urologiselle hoitajalle. Hän jaksoi onneksi selittää asiat alusta alkaen, koska SK ei tosiaan osannut kertoa oikein mitään mitä vastaanotolla oli puhuttu. Valitettavasti argumentit katetroinnin puolesta olivat sen verran vahvat, ettei siltä oikein voi nyt välttyä. Asian käsittely Ekan kanssa on vielä vähän kesken, mutta ei hän onneksi vaikuta ihan murheen murtamalta, jos nyt ei ole järin innostunutkaan ajatuksesta.

Parin viikon päästä sitä sitten opetellaan. Tässä vaiheessa ei ole oikein mitään muuta sanottavaa aiheesta, siitä voi käydä lukemassa vaikka täältä, jos kiinnostaa. Se nyt on tehtaan propagandaa, mutta kuitenkin.

***

Itsellä jatkuu tämä jumalaton väsymys, jatkuu ja jatkuu vaan, mistä lie peräisin. Emmä jaksa kirjoittaakaan enempää.

Vanhempainilta

2009-11-17T20:52:00.005+02:00

Unetus roikkuu silmissä jo aika vahvana, mutta ajattelin silti naputella muutaman rivin tähän, osaltaan omien ajatusteni selkeyttämiseksi. Arvoisa lukija ei välttämättä saa tolkkua siitä, mitä yritän sanoa, yrittäkää elää asian kanssa...

Tänään olen ajatellut enimmäkseen Ekaa. Tietysti ajattelen häntä jatkuvasti muutenkin, mutta se on sellaista perusajattelua, mielessäpitoa. Nyt ajatusta joutui taas laajentamaan hänen ulkopuolelleen, laajemmalle kuin mitä yleensä, suhteessa muuhun maailmaan ja miksei pienemmästi ihan perheen sisäisesti. Eka on tästä syksystä alkaen käynyt koulun jälkeen iltapäiväkerhossa Invalidiliiton paikallisessa palvelutalossa, sen lasten ja nuorten yksikössä. Se on ollut hyvä paikka, Eka on saanut uusia kavereita ja hänellä on riittänyt mielekästä tekemistä. Henkilökunta on nuorta, idearikasta ja viitseliästä, ja kerholaisten omia toiveita toiminnan suhteen toteutetaan mielestäni aika hämmästyttävän pitkälle. Kerholaisten ikähaitari on Ekasta eli kolmasluokkalaisesta 18-vuotiaisiin asti ja kaikilla on pahempi liikuntavamma kuin Ekalla, jos sallitte tällaisen vertailun. Esitän sen vain siksi, että edellisessä kerhossa Eka oli ainoa liikuntavammainen ja nyt hän selvästi on sopeutunut paremmin ryhmään.

Omassa päässäni tämä ilta (viimeistään) aiheutti taas adjusteerausta. Lapsi on oikeasti vammainen. Olen tainnut tähän asti elää siinä vuosien takaisessa illuusiossa, että ei näin pieni lapsi vielä erotu terveistä kävelykykynsä puolesta. Näin pieni lapsi... No keskivaikea cp-vamma, kai se jo alkaa näkyä. Äh, en osaa sanoa mikä tunne tai ajatus on se, jonka haluaisin esittää. Turhauttavaa.

Yksikössä on toimintaa myös viikonloppuisin ja puhuimme nyt siitä, että Eka alkaisi käydä siellä yhden viikonlopun kuukaudessa. Siis olisi yötä ja kaikki. Ei siksi, että haluaisimme hänestä eroon millään tavalla, vaan siksi että hän saisi seuraa, tekemistä ja paremmat mahdollisuudet harjoitella itsenäistymistä. Vaikka ei vielä aikuinen olekaan (lähellekään, onneksi!), niin helposti kotona tulee passattua liikaa. Hiukan byrokratiaa tietysti vaatii tämä järjestely, saa nähdä miten sen kanssa käy. Eka oli kuitenkin itse ihan tyytyväisen oloinen, kun asiasta puhuttiin.

Posti toi tänään myös kutsun poliklinikalle katetrointiharjoituksiin. Kirjeen perusteella siihen hommaan tuhrautuisi lähestulkoon kaksi kokonaista päivää. Nyt en kuitenkaan halua ajatella sitä enempää, menee muuten pilalle tämä sinänsä positiivinen olotila, joka tuli kivasta kerhosta ja tyytyväisestä pojasta. Saatan vielä perua koko koulutuksen, mutta palataan siihen myöhemmin.

Lisää omenoita!

2009-11-10T17:48:00.004+02:00

Arvatkaa hei, missä kävin eilen? Kävin pitkästä aikaa taas lääkärillä! Nykyään on pakko päästä melkein kertaviikkoon, eikä tavallinen terveyskeskuslääkäri tunnu enää missään. Pakko olla erikoissairaanhoitoa, sen verran pahaksi on päässyt tämä addiktio. Anyways, edellisen kerranhan kävin keuhkopoliklinikalla kuulemassa, ettei minulla ole sarkoidoosia - nyt kävin reumapoliklinikalla kuulemassa, ettei minulla ole nivelreumaa. Jei. Nivelreumaan liittyviä sitrulliinivasta-aineita on kuitenkin edelleen, mutta lonkkanivelissä ei tulehdusta näy. Sen sijaan reisiluuni päässä on kuulemma ryppy. Ja lonkat ovat kipeät ynnä ranteita, nilkkoja, polvia, olkapäitä ja oikeaa solisluuta särkee. Mutta onhan se hienoa, ettei mitään vikaa ole! Nyt yritän selvitä vähän lievemmillä aineilla ja menen torstaina sekä fysio- että toimintaterapeutin vastaanotolle: fysion siksi, että hän mukamas keksisi, mitä liikuntaa voi harrastaa liikkumattomilla lonkilla, ja toimintasellaiselle, että hän värkkäisi rannetuen oikeaan yläraajaani, jotta voin entistä tehokkaammin naputella tietokonetta. Enkä ottaisi enää löysin rantein.

Työaikaa saa meillä (ja varmaan muuallakin) käyttää sellaisiin lääkärikäynteihin ja tutkimuksiin, jotka on määrätty työterveydestä. Mun oli kuitenkin pakko tänään varmistaa pomolta, että miten pitkälle se työterveyshuollon vaikutus venyy, kun olen ensin mennyt työterveyslääkärille, joka lähetti korva-nenä-kurkkupoliklinikalle, joka lähetti keuhkopoliklinikalle, joka lähetti reumalääkärille, joka lähetti terapeuteille (jotka rakensi Jussi). Onnex koura on pitkä.

***

Hyvä vanhempi kun olen, niin en suinkaan huvittele vain itsekseni vaan lastenkin osallistua. Aiemmassa postauksessa olen kertonut Ekan vessaongelmista, joita siis on jatkunut enemmän ja vähemmän jo useamman vuoden. Tänään hänelle tehtiin urodynaamiset tutkimukset. Vähän kirpaisi se, ettei Eka huolinut mua mukaan, mutta on kai se ymmärrettävää. Iso poika jo, kuitenkin. Lisäksi on kokemusta siitä, että SK ei toimi juurikaan sairaalaympäristössä, niin että minulle asti kulkeutuva tieto saattaa olla melko karsittua. No, nyt mulla on sellainen käsitys, että sain kuin sainkin lypsettyä kaiken oleellisen tiedon, kun kuitenkin Eka itsekin on jo aika pätevä informoimaan (ellei peräti parempi). Tärkein tieto oli se, että koko homma sujui mallikkaasti, eikä potilaalle jäänyt traumoja. Tuloksena vaan oli se, että rakko todettiin normaalin kokoiseksi mutta hieman "löysäksi" eli ei tyhjene kunnolla itsekseen. Tai siis se siinä just on, kun sit se tyhjenee nimenomaan itsekseen. Esittivät, että kannattaisi kokeilla toistokatetrointia, jos kunnon välityhjennykset auttaisivat.

Emmätiä. Tää on taas tätä, että. Jos katetroinnilla saataisiin apu tilanteeseen, niin sehän olisi hienoa. Ja jos sitä vaikka ei tarvitsisi tehdä niin kamalan usein, kun kuitenkaan kyse ei ole sellaisesta vammasta, joka lamaisi pissitoiminnan kokonaan. Mutta sitten on kuitenkin se, että jostain niitä katetreja pitää saada ja jonkun pitää ne hakea ja jonkun pitää se varsinainen toimituskin hoitaa ja se joku tuntee itsensä taas jo ihan hirviöksi, kun edes kehtaa ajatella moista. Meille on (ilmeisesti) tulossa vielä kutsu poliklinikalle harjoittelemaan katetrointia joulukuun alussa (tämä oli muuten erityisen hankala asia saada selville), kuulemma koko päiväksi?! Sen lisäksi keittiön pöydällä on pino katetriesitteitä ja lapsille suunnattua propagandaa aiheesta ynnä opetusvideo... Voi olla, ettemme katso sitä.

***

Hitto me ollaan rämää porukkaa.

Kui?

2009-11-08T13:15:00.004+02:00

Kui kukaan ei ole vastannut sähköpostipalautteeseeni, jonka lähetin Ekan koulukuljetuksista? Kokouksesta on kuitenkin jo aikaa vaikka kuinka. Kai siitä on liikaa vaivaa ilmiantaa edes yhdellä sanalla, että viesti on edes vastaanotettu. Toisaalta, juuri kokouksen jälkeen meille ilmoitettiin eri puhelinnumero, johon tästä lähin halutaan ilmoitukset aamuisin esim. viime hetken sairastumisista.

Kui voi olla, että erityiskoulusta tulee ilmoitus erityisoppilaille tarkoitetusta uintipäivästä, mutta meidän erityisoppilaamme ei saanut osallistua, koska ei ole avustajaa? Ei erityisoppilas onneksi halunnutkaan uimaan, mutta silti, periaatteessa? Kauhean kiva, että järjestetään.

Kui yksinoleminen voi olla näin vaikeaa? SK meni lasten kanssa mummulaan viikonlopuksi, ihan muuten vaan. Päätin kerrankin kutsua vieraita, bändin tyttöjä. Avattiin glöginjuontikausi, juoruttiin ja pelattiin Trivial Pursuitia. Pakko tunnustaa, että hiukkasen krapulan tynkää oli aamulla... Mutta muuten on koko ajan ollut sellainen olo, etten osaa yhtään rauhoittua. Yritin katsoa elokuvaa, mutta keskittymisen kanssa oli vähän niin ja näin. En ole varsinaisesti siivonnut, mitä nyt tiskikonetta ja pyykinpesukonetta käyttänyt, koska Eka taas lähtiessään nimenomaisesti kielsi siivoamasta. Rauhaton olo on.

Hoppailua

2009-11-01T16:48:00.005+02:00

Kauhean mitäänsanomaton olo ollut, siksi en ole sanonut mitään. En sitten kuitenkaan aloittanut onnellisuuspillereiden syöntiä vielä. En osannut päättää. Sen sijaan olen turvautunut punaviiniin, mikä ei pidemmän päälle ole varmaan yhtään sen viisaampaa. Jotenkin oloa rauhoittaa tietoisuus siitä, että lääkkeitä on kaapissa, mutta tietysti sitä pitäisi käydä jossain keskustelemassa heistä. Siinä on vaan se, että kun ei millään aika riitä kaikkeen, työt haittaavat harrastuksia jne.

Tänään olin pitkästä aikaa pihalla. Haravoin lehtiä takapihalta, joka on onneksi pieni ja lehtiä on vähän. Etupihaltakin hiukan raavin yleisiä nurmikoita, mutta ihan kaikkia en jaksanut. Muuten kyllä, mutta kun ei voi roskiksia täyttää pelkillä lehdillä, se on aina hyvä puolustus. Toisaalta naapureista kukaan muu ei ole haravoinut senkään vertaa, että siinä mielessä ei edes tarvitse puolustautua. Haravoinnin lisäksi laitettiin SK:n kanssa pihakeinu pakettiin, jos tänä talvena vaikka se pressu pysyisi myös paikallaan! Myös muut mööpelit ovat talviteloilla, joten ei tässä sitten enää muuta kuin lunta odottamaan. Inhoan lunta, ihan näin sivumennen sanoen.

Käytiin pitkästä aikaa kirjastossakin kaikki. Se on kyllä hyvää ajanvietettä, pitäisi harrastaa useammin. Eka on lukenut Star Wars -pokkareita ties kuinka monta ja nyt hän herkesi hurjaksi ja lainasi yhden englanniksi! Saas nähdä, riittääkö kärsivällisyys sen kahlaamiseen. Toka löysi sarjan keijukertomuksia ja yhden kirjan pikkunallesta. Ja minäkin lainasin lastenosastolta, Jukka Parkkisen kirjoittamat Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kotiväelle sekä Kalevi Korpin seikkailut (kokoomateos, kaikki Kalevi Korppi -kirjat yksissä kansissa). Kalevi Korppia en ole ennen lukenut, mutta Karhukirje-sarjasta on lukematta enää nämä kaksi.

Tai oikeastaan lukematta on nyt enää yksi, Karhukirjeitä kotiväelle, koska Karvoselle-kirjan ehdin lukea kokonaan jo sillä aikaa, kun kakarat temmelsivät HopLopissa. Saattaa olla, että vaihdamme sirkuskoulussa käymisen kokonaan HopLopiin, koska sirkuskoulussa ei loppujen lopuksi ole Ekalle mitään muuta tekemistä kuin trampoliinilla hyppimistä. Tällä kertaa ostimme Hoppikseen jo neljän viikon kanta-asiakaskortit, joilla saa käydä niin paljon kuin sielu sietää. Tänään oli hyvä päivä käydä siellä, kun kilpailevassa yrityksessä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous. Kun menimme Hoppikseen, siellä oli meidän lisäksemme vain 2 lasta! Ihanaa. Ihanaa on myös katsella, kuinka Eka on rohkaistunut menemään itsekseen ja ennen kaikkea miten hän pystyy nykyään menemään itsekseen. Ei tarvi enää pakottaa lasta leikkimään, se on äidistäkin kiva asia.

Uutta viikkoa kohti, meni syteen tai saveen (rva Lavén).

Liian korkea

2009-10-26T19:07:00.004+02:00

Käsi ylös, kuka vielä muisti että mulla on diabetes? En minäkään, näemmä. Menee niin hewletin-packardin huonosti, kävin tänään tohtorilla todentamassa.

Minkäs teet, kun on jatkuva stressi ja jatkuva adrenaliinihöystö, ja adrenaliini on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Mitä korkeampi sokeri -> sitä pahempi stressi hoitotasapainosta -> sitä korkeampi sokeri ->vielä enemmän stressiä -> yhäti huimempi sokerilukema etc.

Onneksi olkoon. Kaivan masennuslääkkeiden jämät kaapista ja aloitan heti huomisesta.

Palautetta virmasta

2009-10-23T15:37:00.001+03:00

Kuten uskollisimmat lukijat varmaankin muistavat, koulujen alusta asti meillä on ollut hiukkasen ongelmia Ekan koulukyytien kanssa. Eilen luokka-avustaja oli kirjoittanut reissuvihkoon muutaman puhelinnumeron opetustoimessa tai missä lie kaupungin instanssissa, joihin voi soittaa ja antaa palautetta. Ovat siis tekemisissä koulukyytien kanssa he. Ensi tiistaina on kuulemma kokous aiheesta, joten nyt kannattaisi soittaa.

Eilen illalla kirjoittelin paperille asioita ylös ja tänään rohkaisin mieleni ja soitin. Ihan hyvässä hengessä juttelin ihmisen kanssa, hän kuunteli ja oli oikeasti kiinnostunut. Kerroin hänelle epäilykseni siitä, että tämä kyseinen firma, olkoon se nimeltään vaikka firma Fuck*, on ihan ensimmäistä kertaa mukana koulukuljetusten järjestämisessä. Väärä luulo oli se, he ovat hoitaneet kyytejä kuulemma jo vuosien ajan, ja keskustelukumppani oli aidosti hämmästynyt palautteestani, koska kenelläkään ei ole aikaisemmin ollut mitään valittamista. Hän pyysi kuitenkin palautteen sähköpostilla itselleen ja talouspäällikölle (en tiedä keitä hän tarkkaan ottaen päälliköi) ja minä sen lähetin.

Hyi keksiä järkevää kirjallista muotoa palautteelle! Kamalan vaikeaa. No, jonkun näköisen sain kuitenkin värkättyä, sellaisen josta käyvät ilmi kaikki valituksen aiheet, mutta mielestäni se ei kuitenkaan ollut mitenkään kauhean päällekäyvä. Puhelun jälkeen ja ennen viestin kirjoittamista tuli tietenkin sellainen olo, että jos kerran kenelläkään muulla ei ole ollut valittamista, niin mitä jos itse olenkin kuvitellut kaiken? Eikö ole hirveää, että oikeasti ensimmäinen ajatus on että itse on tullut hulluksi. Sitten päättelin, että kaikki eivät välttämättä kuitenkaan jaksa reklamoida kovin pitkälle. Sitten mietin, että jos lähetän palautteen ja Eka joutuu sen vuoksi firma Fuckin hampaisiin ja ne lakkaa vaikka laittamasta hänelle turvavöitä tai ovat muuten vain inhottavia. Mutta sitten toisaalta keksin aika hyvän lopetuksen viestiin, se oli sellainen positivistis-optimistinen lässytys mielestäni, mutta en tosiaan halunnut kuitenkaan sanoa mitä ajattelin (i.e. paistakaa haaska).

Näissä merkeissä meni työpäivä mukavasti. Onneksi on perjantai, suuri kiitos sen keksijälle!

*Firma Fuck oli joku teurastamo tms., joka Leipzigissa aikaa viettäessämme vuosina 2001 ja 2003 ystävällisesti toimitti jauhelihan lähikauppaan. On siinä firmaa nimellä paiskattu! Oikeasti, kuitissa luki ylimpänä aina "Firma Fuck".

Happy happy joy joy!

2009-10-18T20:51:00.000+03:00

Tänään en oikeastaan ajatellut kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, koska väsyneen lisäksi olen iloinen, tyytyväinen, hyvällä mielellä ja hyvällä ololla. Haluan ehdottomasti jakaa sen kanssanne!

Juhlimme Tokan 6-vuotissyntymäpäivien jatko-osaa elikkäs lastenkutsuja HopLopissa. Ensin ajatuksena oli, että hankitaan Ekalle vahti siksi aikaa, mutta hän tuli kuitenkin mukaan. Vieraita oli kutsuttu 9, joista paikalle saapui 6 (ja ne 3 puuttuvaa eivät tietenkään viitsineet edes ilmoittaa, vaikka kutsussa oli RSVP, mur!). No mutta se ei oikeastaan kuulu tähän mitenkään. Kysyin siinä alussa, että mites kun on toi liikuntavammainen mukana, niin saako hän mennä ihan ilmantteeks katselemaan siihen leikkialueelle, kun ei kuitenkaan pysty mitään tekemään. Henkilökunta lupasi, että saa mennä tokikin katselemaan. No, liikuntavammainen jätti dallarinsa alueen reunalle ja konttaili ensin kierroksen alimmalla tasolla ja otti sitten suunnan suvereenisti kohti kiipeilytelineen seuraavaa kerrosta! Ihan itse ilman auttamatta. Katsokaa kuvaa, siinä se punkee. Vasemman jalan sukkakaan ei pysy menossa mukana. Seuraavassa kerroksessa oli kivoja paineilma-pyssyjä, jotka ampuivat vaahtomuovipalloja, joita lähdin hakemaan lisää. Kun tulin takaisin, oli heppu kadonnut. Sitten vasta olin häpnadilla lyöty, kun hänet löysin taas: hän oli siitä jatkanut kipuamista vielä ylemmäs, kulkenut muutaman tunnelin läpi ja tullut lopuksi piiiitkän liukumäen kautta alas. Ja takaisin ampumaan.

Olen ilmeisesti itse niin jumittunut jonnekin muutaman vuoden taakse, aikaan jolloin Ekaa ei saanut mukaan mihinkään, hän ei suostunut lähtemään kotoa eikä varsinkaan tekemään mitään uutta. Nyt hän on yleensä aika kivasti mukana kaikessa, on sosiaalisempi, iloisempi ja kaiken kaikkiaan tyytyväisen oloinen oloonsa.

Kaiken päälle ne juhlat menivät muutenkin oikein mukavasti. Lapset olivat kivoja ja lapsilla oli kivaa ja järjestelyt pelasivat. Ei voi kuin kehua ja samalla olla tyytyväinen, että seuraavat synttärit on sitten Ekan vasta maaliskuussa. Sitä ennen ehditään käydä vielä monta kertaa HopLopissa!

Pienoiselämää

2009-10-17T20:27:00.002+03:00

Jos nyt olisin jotenkin pessimismiin taipuvainen hlö ja tapana olisi etenkin etsiä negatiivisia puolia asioista ja muutenkin herkästi reagoida juttuihin (ding ding ding! itseironiahälytin!), niin kyllä tämä päivä oli taas sellainen, että. Maan pinnalle ja äkkiä. Siis pikkujuttu tää on ja tosi yleistä, kuulemma. Vähän meni kuitenkin fiilis.

Aamu oli mukava. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen ihan hyvillä mielin, lapset oli iloisia ja niin päin pois. Ilma oli nätti ja kävin pihalla ihailemassa huurteista nurmikkoa ja kauniin värisiä puiden lehtiä. Illalla vielä vanhempieni luo heidän molempien syntymäpäiväkahveille (samana päivänä syntyneet, ihme ihmiset) ja sillai kivalla mielellä. En ollut ihan että jee, mutta lähimpänä sitä pitkään aikaan.

Tokan tukkaa rupesin letittämään siinä sitten pahaa aavistamatta. Tukassa käveli joku. Ja joku toinen. Ja kolmas. Loppujen lopuksi nypin hiuksista pitkälti toistakymmentä täitä. Fantsua. Eka on itse asiassa aloittanut päänsä raapimisen jokin aika sitten, en tarkkaan muista milloin. Hänen päässään en ole liikettä nähnyt. Apteekista sitten hakemaan täiden häätöainetta koko porukalle. Hätäpäissäni iskin pakastimeen kaikki Tokan pipot, hiusharjat ja koko kopan hiuslenkkuja ja nipsuja. Ekan pipot unohdin kokonaan, täytyy ne käydä vielä vaihtamassa. Koko porukan lakanat vaihtoon, ja koska Toka nukkui toissayönä vieressäni, alkoi omaakin päätä kutittaa. Nyt täällä sitten rattoisasti käkitään koko perhe yhdessä myrkyt päässä...Wunderbaum!

Jos kuitenkin jäisi kivampi olo jostain muusta kuin täistä, niin vaihdetaan puheenaihetta. Piha on laitettu syksy- ynnä talvikuntoon: sadevesitynnyri tyhjennetty, pihakeinun katos irrotettu ja tyynyt kannettu roskikseen (homeessa olivat), terassin tekemisestä jääneet ylijäämälaudat varastoitu yms. Suurin osa kukista on tietty jo yöpakkasissa nuupahtanut, ruusuissa on vielä nuppuja ja kurjenpolvi hiukan jaksaa yrittää.

In the (bad) mood

2009-10-14T21:30:00.006+03:00

Taksi melkein hukkasi Ekan taas eilen. Mä olin siitä niin järkyttynyt ja suoraan sanottuna v*ttuuntunut, etten voinut eilen kirjoittaa aiheesta. Enkä sikskään, kun olen miettinyt siitä asti, että olenko tulossa hulluksi ja itse ryssinyt kyydit enkä vaan ymmärrä sitä. Mut en mä kyllä varmaan ole.

Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.

Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.

Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".

Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?

Puoliksi juhlittu

2009-10-11T18:53:00.005+03:00

Toka täytti 6 vuotta viime torstaina. En nyt tähän hätään muista, että olenko sivunnut aihetta jo aiemmin (ja olen liian laiska tarkistaakseni), mutta siis 6 v. on hän nyt. Ja se asia on nyt puoliksi juhlittu, kun sukulaiset kävivät juomassa synttärikaffet tänään. Toinen puoli juhlinnasta tapahtuu viikon päästä sunnuntaina, silloin on kutsuttu 9 ystävää HopLopiin hippaloitsemaan. (Ikinä enää en järjestä lastenkutsuja kotona!)

Mutta tänään oli siis sukulaisia. 12 aikuista ja 5 lasta. Lapsista lähti kova ääni. Hauskaa oli kuitenkin, vaikka päivänsankarilla meni alussa hermo, kun oli niin pitkään joutunut odottamaan vieraita, ja mulla meni hermo siihen hermojen menemiseen. Juhlakalu sai kasapäin mieluisia lahjoja ja kai vieraatkin viihtyivät, toivottavasti ainakin. Minähän en ole mikään kotitalousihminen millään tavalla enkä osaa esim. leipoa tavallista pullaa ollenkaan, niistä tulee aina sämpylöitä. Siksi en enää edes yritä. Täytekakun osaan kyllä tehdä ja Banoffee-piirakan, joita värkkäsin riemumiellä kaksin kappalein tämän päivän juhlaa varten. Tilapäisen mielenhäiriön vallassa sain päähäni tehdä täytekakusta Hello Kittyn muotoisen. Niin. No siitä tuli Hello Kittyn muotoinen ja näköinen, siis sen jälkeen kun Anoppi ja Sisko vähän auttoivat. Katsokee vaikka: (älkääkä välittäkö siitä, että Kitty on kyljellään - tekniikka kiusaa eikä suostu laittamaan kuvaa oikein päin. Kääntäkää päätänne, se tekee niskalle hyvää.)

Mua kyllä ottaa pattiin toi kääntymätön kuva. Se on koneellani oikein päin ihan niinkuin joka ainoa kuva, jonka tähän mennessä ollen blogiin lisännyt, mutta kun lisään tuon kakun tänne, niin se on kyljellään. Darn.

6-vuotiuteen liittyy taas neuvolassa käymisen rituaali. Suoraan sanottuna olin autuaasti unohtanut koko neuvolan olemassaolon siihen asti kun eskarista tuli kotiin "lausunto" neuvolatarkastukseen vietäväksi. "Lausunnon" tekemiseen on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Siihen on kuusi kertaa kirjoitettu "ok", kohtiin joissa kysytään mm. käden taidoista, omatoimisuudesta ja liikunnallisesta kehityksestä. Tämä on onneksi viimeinen kerta, kun kenenkään kanssa tarvitsee neuvolan palveluja käyttää, on se täti niin uskomaton. Ekan kanssa neuvolakäynnit ovat aina olleet vähän sellaisia läpihuutojuttuja, en ole osannut niihin suhtautua minkäänmoisella vakavuudella. Neuvolan täti on höperö, hänen papereissaan on ilmeisesti maininta, että äidillä on diabetes ja isoveljellä cp-vamma, jotka tiedot hän lukee joka kerta niin, että Tokalla on diabetes ja cp-vamma. Ette usko kun sanon, mutta niin se valitettavasti on. Siksi aion pitää pienimuotoiset bileet, kun tuleva käynti (marraskuussa) on viimeinen vierailu ko. establishmentissä.

Nyt on hetkeksi kiva olo, mutta suolaista pitää saada HETI!

Nostakaa Tarzan puuhun

2009-10-06T20:16:00.005+03:00

Taas on joku merkillinen kirjoituksen hankaluus päällä. Kaikki muukin vaatii suuria ponnistuksia, ihan itsensä kanssa oleminenkin. Luulen, että nyt on se aika vuorokaudesta/kuukaudesta/vuodesta. Kesäväsymys alkaa vaihtua syysmasennukseen ja siitä sujuvalla liukumalla kaamossellaiseen, kunnes onkin taas kevät, jolloin perinteisesti ahdistaa myös.

Sain hyviäkin uutisia keuhkopoliklinikalla käydessäni viime perjantaina. Minulla ei ole sarkoidoosia. Hyvä uutinen, eikö? Sehän on ihan loistavaa, paitsi että oireet jatkuvat eikä niille ole mitään selitystä. No kerran vielä tietokonekuvaukseen ja PEF-mittaukset kotona, ja sitten lasku. Ja ettei liian tasapaksua olisi, niin tänä aamuna meni tunto oikean käden pikkusormesta ja nimettömästä, ja oikea korva on melkoisen kipeä juuri nyt.

Itse asiassa tarkemmin ajatellen taidan mennä nukkumaan. Ei se väsymykseen auta, mutta kuluu aika jotenkin rattoisammin. Viime yönä autoin kaveria kirjoittamaan sirkuksen historiaa englanniksi ja juuri kun olin muotoillut yhden mielestäni erinomaisen lauseen, herätyskello soi. Ei sillä, muistan sen lauseen kyllä vieläkin, mutten kerro sitä kun ei se varmaan pidä paikkaansa. Syytetään vielä virheellisen tiedon levittämisestä!

Virka-aikainen lintu

2009-10-03T15:08:00.004+03:00

SK ja Eka kävivät tänään kirjamessuilla ja toivat mulle tuliaisen, josta tulin ehdottomasti hyvimmälle mielelle pitkään aikaan. Noin niinkuin tuliaismielessä. Sain Alivaltiosihteerin uusimman julkaisun Virallinen kuin peipponen: virka-aikainen lintu madon löytää (Otava 2009). Se on siksi tärkeä, että ensinnäkin tykkään Alivaltiosihteerien jutuista ja toisekseen siinä on omistuskirjoitus ihan nimelläni! Nimen alla lukee Titityy jacta est! Musta se on ihan älyn hauskaa!

Samaan aikaan toisaalla minä ja Toka kävimme ensin kaupungilla ja sitten Ikeassa. Sinne oli päättänyt lähteä muutama muukin yksilöllistä sisustusta tavoitteleva, joten lihapullatkin melkein jäähtyivät kahvilan kassajonossa. No mitäs mää nyt sieltä sit ostin, pari säilytyslaatikkoa, yhden tuikkulyhdyn lisää pihalle, lasipurkin pyykinpesujauheelle ja aamutossut pitkästä aikaa.

Kaupungilta ostin Moulin Rouge -elokuvan soundtrackin, kuuntelen sitä tässä samalla kun mietin, että menisinkö päiväunille eli en. Illalla pitäisi pysyä hereillä, alkaa keikka vasta klo 23 aikoihin. Vanhoja tansseja, yäk. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin (ehe!) ja mennä autolla ko. tilaisuuteen, pääsee sitten vettos helpommin kotio.

Mulla on muuten uusi foni, tai siis oikeastaan se on tosi tosi vanha, mutta mulle uusi. Orkesterilla on vanhaa kalustoa, josta aletaan hankkiutua eroon ja adoptoin niiden joukosta rämän tenorifonin, josta tosin jo korjasin oktaaviläpän ihan ite. Pari irrallista osaa vielä on, joista en oikein tiedä mihin ne laittais, täytyy katsoa. Mulla ei ollut kotona yhtään lehtiä, joten en voinut kokeilla soiko se ollenkaan, huomenna kokeilen. Läpät kuulostaa aika tiiviiltä ja näyttävät ehjiltä, että ehkä siitä joku vinkaisu saattaa irrota... Yritin selvittää torven ikää sarjanumeron perusteella, mutta kovin tarkkaa ajoitusta ei näköjään irtoa. Soittimen merkki on Amati Kraslice Clasic Lignatone, mahdollisesti 60-luvun vaiheilta peräisin, ehkä vanhempikin. Kaipaa "hieman" putsausta.

Sitä ennen varmaan kyllä päiväunille nyt.

Edit myöhemmin illalla: Katin villat se oktaaviläppä mitään toimi. Se on paikoillaan, mutta ei toimi. Ehkä vähän jeesusteippiä...?

Elämä ei ole pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista

2009-09-28T17:53:00.006+03:00

Tai niin ainakin olen taas yrittänyt itselleni uskotella. Eikä tässä siis sinänsä mitään kummempaa ole, viikonloppukin meni ihan mukavasti(hko). Lauantaina oli kaupungilla-asioimispäivä, oli pakko mennä ostamaan Tokalle vaatteita (saalis: 2 paria sukkahousuja, 1 pr "ferskat", 1 paita ja 1 sadetakki). Ekalla on vaateasiat harvinaisen hyvissä kantimissa, kävelyn lisääntymisen huomaa heti (ja hämmästyttävän hyvin!) ehjistä housunpolvista & kengänkärjistä. Sillä aikaa kun me tytöt kierreltiin vaatekauppoja, niin pojat kävivät kirjastossa lainaamassa pari Star Wars -kirjaa ja levyostoksilla. Loppupäivä vapaata seurustelua.

Niin ja siis perjantainahan mulla oli varsin vapaailta, työnantaja järjesti leipää ja sirkushuveja. Juhlat oli kivat, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, ihan hyvä ohjelmanumero, hyvää seuraa. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se, kun kotiintullessa yritin päästä ulos työkaverin kaksiovisen pikkuauton takapenkiltä. En mä ole koskaan ollut ketterä millään muotoa, mutta näköjään kuvittelin lonkastani liikoja. Pääsin kuitenkin ulos autosta (ihan vaan jos huolestuitte). Kello 1 yöllä olin kuulemma kotona, SK kertoi. Kun kysyin.

No. Sunnuntaina sitten taas oli vuorossa vierailu anopin luo. Hän oli hankkinut kaikille liput paikallisen MLL-yhdistyksen järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyi Telmus Taikatakki. Se oli ihan okei, koska se kesti alle tunnin. Ei vais, oli se ihan hauska muutenkin, meille ei vaan entuudestaan tuttu oikeastaan millään tavalla. Ja Eka nyt on jo ihan liian vanha ja kyyninen tämän tyyppisiin häppeninkeihin, mutta hyvin hän veti loppuun saakka. Ja kävihän Telmus kättelemässä meidät eturivissä istujat heti aluksi, tuli tuttavallinen fiilinki. Ja sit mä tykkäsin siitä, kun ajoin meidät kotiin moottoritien kautta ja sain kaahata. SK ei koskaan aja moottoritien kautta. Hänelle sopii körötellä traktorien ja rekkojen perässä. Kun ei ole tottunut ajamaan moottoritietä pitkin, kun sitä ei ole ollutkaan vielä silloin, kun on ajokortin saanut. Niin ei sitä voi ajaa nytkään, kun ei ole tottunut. Siksi hän ei voinut esim. imuroidakaan ensimmäiseen viiteen vuoteen kun asuimme yhdessä, kun ei ollut tottunut. No joo, ei kuulu tähän ja voisin jatkaa listaa pidempäänkin, mutta se olisi ehkä epäkohteliasta.

Tänään olen yrittänyt pysyä kärryillä töissä, missä oli harvinaisen tapahtumarikas päivä jo heti aamusta. Siinä on kyllä ehd. se hyvä puoli, että aika kuluu sutjakkaan, kun vastailee puhelimeen minuutin välein ja yrittää samalla saada jotain muitakin hommia tehtyä. Esim. purettua saneluita. Tiedättekö sellaisen olon, sellaisen sisäisen kutinan, joka tulee siitä kun joutuu tekemään jotain, mitä ei halua, mutta on pakko? Orastava raivo? Tänään tuli sellainen siinä kirjoitellessa. Kun ei omat sormet toimi ja joka sanaa joutuu korjaamaan jo lähtökohtaisesti ja sitten vielä sanelija on sitä sorttia, joka ei liikuta suutaan puhuessaan. Melkein soitin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja kysyin, että millä vuosikurssilla se mumina siellä opetetaan, mutta tyydyin ensin heittämään kuulokkeet lattialle, minkä jälkeen noukin ne ylös ja jatkoin kiltisti. Mutta Herre Gud se on ärsyttävää se mumina.

Sen verran vielä, että Eka aloitti tänään koulussa tiedekerhon. Se on sellainen kouluajan jälkeen oleva kerho, jossa kuulemma tutkitaan kaikkia tiedejuttuja (apparently). Tänään olivat keittäneet vettä koeputkissa, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on maailmanvalloitus. Että silleen, olkaa varoitetut.

Välitilinpäätös

2009-09-24T08:56:00.000+03:00

Tokan 6-vuotissyntymäpäivä lähestyy, se on tuossa lokakuun alkupuolella. Olen monta kertaa ennenkin ihmetellyt, että mistä oikeastaan koko ihminen on tänne ilmestynyt. Tai oikeastaan tuntuu, että hän on jo tähän mennessä ollut monta eri ihmistä. Eka on ollut ihan syntymästään lähtien tasaisesti oma itsensä, ulkonäönkin puolesta, mutta Tokassa tuntuu asuvan monta eri persoonaa. Tai jos totta puhutaan, niin ensimmäiset muistikuvat minulla on hänestä noin neljännen ikävuoden paikkeilta. Että ehkä ei kannata uskoa, mitä puhun...

On kovin ikävää, ettei Tokan vauva-aika esiinny mielessäni tosiaankaan kristallinkirkkaana. Muistan olleeni kyllä paikalla, mutta univelka oli sitä luokkaa, ettei siitä voi puhuakaan. Sen muistan, että kaikki yöt kannoin huutavaa, puklaavaa tai muuten vaan hereillä olevaa Tokaa sylissä, kantoliinassa, heijasin vaunuissa (rakensin aamutossuista aina sellaisen töyssyradan vaunuille, kuka nyt tasaiseen kyytiin nukahtaa). Uni voitti yleensä siinä neljän aikoihin aamusta ja seitsemältä viimeistään heräsi Eka. SK kävi tuolloin Joensuussa töissä ja oli viikot pois, ja kun hän oli kotona, piti saada nukkua. Hänen siis. No. Ja senkin muistan, miten Toka noin 3-4 kuukauden ikäisenä valvoi yhtä soittoa 17 tuntia. Iltakuudesta seuraavan päivän klo yhteentoista. Ai että se oli hienoa! Kyllä nyt jos joku ehdottaisi, että otetaanko sama uudestaan niin ehkä ei sitten kuitenkaan.

Mitäköhän tässä sitten on viime vuosina tapahtunut? Ei hajuakaan. Löysin vihdoin viiden vuoden etsimisen jälkeen Tokan vauvavalokuvat, enkä tosiaankaan tunnista häntä niistä. Enkä kyllä itseänikään sen puoleen. Joskus olen katsellut vanhoja kotivideoita tuolta ajalta ja todennut, ettei niinkään kannata sekään puuha. Niissä haahuilee joku poissaolevan oloinen haamu...

Miksi ihmeessä kukaan vapaaehtoisesti rupeaa tällaiseen rumbaan? Vaikka olisi kuinka terveet ja helpot lapset (saati vammainen ja supertemperamenttinen) niin tämähän on ihan kamalaa! Millä niistä nyt muka saa kasvatettua kunnollisia kansalaisia? Tai kyllä ne ihan okei on, kun en mistään ole negatiivista palautetta heistä saanut, mutta kun tuntuu ettei itsekään vielä(kään) osaa elää, milläs opetat toisille? Sopivassa suhteessa toisten huomioon ottamista ja itsensä puolustamista, oman arvon tuntemista.

Yritän nyt hiukan ohjata aasinsiltaa tähän suuntaan: eilen sain linkin Ilta-Sanomissa olleeseen artikkeliin Näin sinäkin voit olla täydellinen äiti. Brittiläinen vanhemmuuden asiantuntija (sic!) Tanith Carey on kirjoittanut oikein kirjan siitä, miten ollaan täydellisiä vaikka siihen ei oikeasti olisi yhtään aikaa. Ilta-Sanomat esittelee kirjasta poimitut 10 helppoa vinkkiä tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mikä minua henk.koht. kiehtoo tällaisissa opuksissa ja vinkkilöissä on se, että eikö joka ainoa asia tuolla listalla ole ihan itsestään selvää? Jos vähänkään ajattelee? Terveellä maalaisjärjellä? Otetaan esimerkiksi keittiöorjuutta käsittelevästä kohdasta 1 seuraava lause: "Yksi helppo keino on hankkia oikeanlaiset keittiötarvikkeet ruoanlaittoon". Jos saan luvan lainata Siskoani (unohdin kysyä luvan, poistan kommentin sit jos se suuttuu): "Tekeekö synnytys sen että yhtäkkiä saattaa alkaa valmistaa ruokaa harjalla ja kihvelillä tahi muulla keittiöön kuulumattomalla esineellä?" En mä tiedä, kun olen molemmat lapseni saanut mukavasti ja kivuttomasti keisarinleikkauksella. Ehkä siinä alatiesynnytyksessä on sitten se joku aspekti. Mutta siis toihan on täyttä soopaa, jos ymmärrätte pointtini. Yritän fanttiseerata tilannetta, jossa aikuinen muistelee lapsuuttaan ja täydellistä äitiään, että siksi esim. se oli niin täydellinen kun sillä oli iso jääkaappi. Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni, joka vaihtoi patterilelut vedettäviin. Pikku-Legot puupalikoihin. Duh.

Mä haluaisin olla täydellinen äiti sillein, että osaisin kuunnella noita pikkuihmisiä, että ne uskaltais aina kertoa murheensa vaikka se olis mikä kamala ja että hyvässä lykyssä osaisin vielä auttaa siinä. Se olisi vettos tärkeämpää kuin käyttää sitä vähäistä aikaansa tuommoisten jääkaappioppaiden lukemiseen.

Tai sitten tässä on joku juttu, jota mä en vaan tajua.

Voi räkä

2009-09-22T10:05:00.003+03:00

Kauhea flunssa iski eilen. Lauantaina oli kurkku hiukan kipeä, mutta se meni ohi ja luulin, että se olis jäänyt siihen. Niin siinä yleensä käy mulla, kurkkukivun jälkeen ei mitään. Mutta kyllä se sitten jotain. Sunnuntaina alkoi hiukan tuntua poskionteloissa ja maanantaina olikin sitten kunnon räkis. Menin kyllä aamulla töihin, mutta lähdin kotio puoli yhdentoista aikaan jo. Vähänkö olisi hienoa, jos saisi olla sairaslomalla ja sairastaa ilman huonoa omaatuntoa! Ennen kuin lähdin töistä, soitin naapuriosaston tekstinkäsittelijälle ja ilmoitin, että olen pari päivää poissa ja että jos hän ehtisi kirjoitella joitain saneluja. Ihan kauniisti esitin asiani, en käskenyt enkä komentanut, uskotteko? Sainpa sitten luurillisen huutoa korvaani, että ei hän ehdi eikä pysty eikä halua eikä tiedä eikä välitä.

Sen jälkeen tulee se ikuinen dilemma, että täytyykö lasten mennä jo aamulla aikaisin hoitoon vai vienkö ne vasta suoraan kouluun ja eskariin ja haen heti kotiin kulkematta iltapäiväkerhon kautta. Ihme kyllä kumpikaan ei eilen mitään marmattanut eikä tänä aamunakaan, joten kerhoon vaan!

No nyt sitten on jäljellä se, että istun tässä sohvalla ja katson leffoja, mutta mietin koko ajan että mitä pitäisi tehdä ja siivota ja kaupassa pitää ainakin käydä vielä ennen kuin muksut tulee. Teoriassa flunssaaminen olisi kivaa, lojua vaan villasukat jalassa ja juoda lämmintä mehua ja katsella telkkaria, mutta tämä kalvaminen ei ole hauskaa. Toistaiseksi olen onnistunut sitä kuitenkin vastustamaan, mitä nyt koneellisen pyykkiä pesin ja kaupassa tosiaan pitää käydä. Aamun ohjelmaan olen kuitenkin saanut mahdutettua Sweeney Toddin ja Trainspottingin, seuraavaksi katson ehkä jotain hieman pirteämpää tai ehkä teen jotain vallan muuta.

Kalkyloi, kalkyloi!

2009-09-18T18:13:00.003+03:00

Jos ei oteta lukuun noita viimeaikojen marinoita ja rutinoita, niin tämä viikko on vierähtänyt aika tietoteknisissä tunnelmissa kohdallani. En mä nyt ihan nörtiksi ole ryhtynyt (siihen ei riitä järki), mutta kuitenkin.

Pääsin pitkästä aikaa töistä koulutukseen. Se on noin keskiverrostikin kiva asia, mutta tästä aiheesta olin jo etukäteen innoissani. Enkä vähiten siksi, että se kesti koko päivän ja oli ilmainen. Tilaisuuden järjesti Ikitik-niminen konsortio, joka siis hääräilee terveystiedon ja -kommunikaation parissa.

Päivän anti oli jaettu aiheittain puoliksi: aamupäivällä käsiteltiin terveystietoa siltä kantilta, että millaista saatavilla olevan tiedon tulee olla sisällöltään, muodoltaan ja tavoitettavuudeltaan, jotta se olisi yhdellä kertaa tiedontarvitsijan kannalta mahdollisimman ymmärrettävää mutta toisaalta tieteellistä ynnä luotettavaa ja oikeaa siinä mielessä, että se motivoi mahdollisimman hyvään omahoitoon (ja toisaalta myös johtaisi oikea-aikaiseen yhteydenottoon terveydenhuollon ammattilaiseen silloin, kun siihen on aihetta). Aamupäivällä pohdittiin myös, minkälainen tulevaisuuden terveyspalvelujärjestelmän tulisi olla, koska sillä saralla on tulossa suuria muutoksia (sekä fyysiseen tilaan liittyviä että organisatorisia) ainakin itseni edustamassa firmassa. Mitä on paras mahdollinen hoito, kuka sitä saa ja milloin, kuka siitä päättää ja mitkä kaikki ulkohoidolliset asiat ovat siihen myötä- tai vastavaikuttamassa? Erilaisilla tietojärjestelmillä on aikamoinen rooli tässä rallissa: olisi hienoa kun käytössä olisi vain yksi tsydeemi, joka kattaisi kaikki tarvittavat tiedon osa-alueet ainakin potilashoidossa, tai että edes ne useammat käytettävät ohjelmat keskustelisivat keskenään. Minulla, joka siis olen vain vaivainen konttorirotta eikä todellista vastuuta mistään eikä kenestäkään, on työpäivän aikana auki yhtäaikaa sähköpostin ja internetin lisäksi neljä erillistä ohjelmaa, joiden sisällä pyörii yhteensä vielä seitsemän "alakategoriaa" (mitä lie osioita ovat nimeltään). Pari ohjelmaa on toki vielä reservissä, niitä en avaa rutiinisti aamulla koska en tarvitse niitä läheskään joka päivä. Mutta sitten jos ruvetaan laskemaan vielä, kuinka montaa ohjelmaa tarvitaan laboratoriotulosten tarkistamiseen, röntgenkuvien katseluun ynnä muuhun lystiin, niin onhan noita. Eivätkä ole puheväleissä nämä ohjelmat - pitävät sisällään päällekkäistä tietoa niin pirusti.

Iltapäivä puolestaan keskittyi teknologiapuoleen: miten sitä voidaan käyttää kielen ja kommunikaation tukena ja voiko se parantaa ymmärrettävyyttä. Asiastaan hyvin innostunut miekkonen esitteli firmansa kehittämän puheentunnistusjärjestelmän, joka muuntaa siis esimerkiksi lääkärin sanelun suoraan kirjoitetuksi tekstiksi. Anteeksi skeptisyyteni, mutta uskon tämän järjestelmän mahdolliseen toimivuuteen yhtä vankasti kuin konekääntämiseen. Teoriassahan ajatus on hieno, ja ihan hieno oli sekin tekstinpätkä, jonka kuulimme puhuttuna samalla kun näimme, minkälaisen kirjoitetun version kone oli samasta pätkästä tuottanut. Ensinnäkin, mallisanelija puhui ä ä r i m m ä i s e n hitaasti. Täysin taustameluttomassa ympäristössä. Jollaista ei tosielämässä ole. Kone ei tunnista lauserakenteita eikä välimerkkejä, joten tietysti tuotos on vielä oikoluettava, mutta ilman samanaikaista kuuntelua ei kukaan pystyisi tekstiä korjaamaan. Joka kerran kun sanelija sanoi pilkku, tekstissä luki vilkkuu. Kaikkein kummallisin kohta oli se, kun sanelija saneli degeneraatio ja kone kirjoitti pihinää... Kyllähän ne kuulostavat samalta, vai? Mutta onhan se ajatuksena hyvä, tuollainen ohjelma, ja kai se nykyiselläänkin säästäisi ehkä aikaa jonkin verran. Mene ja tiedä. Oikeassa elämässä kuitenkin ovet paukkuvat, vieruskaverit huutavat, sanelijalla on ilmavaivaa, mikrofoni on joko suussa tai sitten viereisessä huoneessa etc. Erilaisia terveydenhuollon tarpeisiin räätälöityjä oikolukuohjelmia mainostivat ja kielentarkistusta muutenkin, ja sitten sellaista ovelaa ohjelmaa jolla voi hakea suuresta tekstimäärästä johonkin tiettyyn aihepiiriin liittyviä katkelmia. Tällaisen perihumanistin päässä herättää hämmästystä aina, kun joku esittelee matemaattisia kaavoja, jotka käsittävät useamman PowerPoint-dian...

Pakko nyt tunnustaa, että mitään päivän annista en voi sinällään suoraan soveltaa omaan toimenkuvaani, kunhan olen tyytyväinen että sain mennä. Tuli melkein mieleen salattu menneisyyteni, kun harrastin universtaalla käyntiä ja kääntämishommia ja kielijuttuja muutenkin. Varoin kuitenkin visusti päästämästä päähän harmistusta siitä, että jäi ns. kesken se puoli elämästä. Mahtavatko maisterit olla sen onnellisempia?

***

Omissa töissä sen sijaan olen nyt innoissani intranetistä. Osastollamme on talon intran sisällä vielä oma intra, joka on ollut bittien alla piilossa monta vuotta. Nyt se kaivettiin esiin ja minä saan olla (joudun olemaan?) päävastuullinen ylläpitäjä. Se on hauskaa, ja jos ei ketään muuta kiinnosta sitä käyttää, niin se on sitten mun intra!

fluf

2009-09-15T20:05:00.005+03:00

Tuollainen ääni kuului minusta tänään, kun lysähdin kasaan (vielä enemmän). Tuolla jokunen palstasenttimetri sitten kirjoittelin pienen pienestä pilleristä (tai mistä mä tiedän minkä kokoinen se on), Armourista, jolta toivoin suuria. Ihan vaan sen verran, että olisi kohtalaisen normaali olo, ei nyt välttämättä edes virkeä, mutta sen verran että jaksaisi korvaansa lotkauttaa, noin kuvaannollisesti. Erityisluvalla saatavaa lääkettä on se, kuten jotkut ehkä muistavat. Tänään apteekista soitettiin, että lupa on saatu. Jei! Mutta. Lääke on loppu koko maailmasta. Sitä ei ole apteekissa, ei tukussa, ei valmistajalla. Ei ole raaka-ainetta. Menee joka tapauksessa viikkoja ennen kuin sitä taas saadaan, mutta todennäköisimmin kuukausia. Että kannattaa varmaan soitella lääkärille. Crap.

On se kyllä kumma, että maailmasta loppuu juuri se lääke, joka ei auta ketään koska vika on vain korvien välissä, ja jos vaikka jotain vaikuttaakin niin se on pelkkää placeboa. Että niin monet haluavat maksaa täysin turhasta. Minä haluan! En uskalla enää edes avata lääkekaappia, sieltä tulee vastaan jo kaikenlaisen turhan vyöry. Perustan kohta oman sivuapteekin!

Nyt jatkan illan viettoa, toivon että saan lapset pian nukkumaan koska sotatila alkaa olla lähellä, ja takaraivossa yritän miettiä joitain harvoja asioita, jotka olisivat joskus menneet putkeen. Ynnä pitää nyt sitten tosissaan alkaa totutella tähän uuteen minääni, josta en näköjään eroon tule pääsemään.

Das Humbta tätärä

2009-09-14T20:31:00.003+03:00

Mulla on ihan sellainen olo, ettei viime viikonloppua ollutkaan. Sitä aina odottaa, että maanantaina olisi jotenkin "levännyt" ja "virkeä". Sallikaa mun nauraa! Aivan sama, teenkö jotain vai olenko tekemättä, sama väsy päässä aina vaan. Että sinänsä voi samalla vaivalla vaikka tehdä jotain.

Voi vaikka lähteä Helsinkiin bändin kanssa soittamaan kahdeksaksi tunniksi saksalaista lederhosenhumppaa kaljafestivaaleille! Bussilla Rautatientorille, 8 h tättäräätä, bussilla kotiin. Mikä olisikaan parempaa? Ööö... Tilaisuus ei ollut mikään varsinainen yleisömenestys ainakaan siihen mennessä kun klo 20 läksimme kotio, mutta ehkä jälkeemme esiintynyt Kari Salmelainen veti sitten teltan täyteen. Ehkä. Oli sillä ainakin polvihousut, mitä ei voi sanoa meistä. Mutta muuten ihan jees, soittaminen on mukavaa vaikka kieltämättä loppua kohden alkoi naamalla tulla koti-ikävä...

***

Muilta osin perussettiä. Ei raportoitavaa.

Kumma juttu

2009-09-11T17:48:00.004+03:00

Edellisen postauksen jälkeen olen yrittänyt ottaa ns. löysin rantein. Aika hyvin on mennytkin! Aina joku potuttaa, se on selvä, mutta en oo oikeasti hermostunut oikein mistään. Vaikka väsyttää, tosi paljon.

En kuitenkaan ole saanut ajatuksista kiinni, mutta seuraavanlaisia olen pyöritellyt päässäni:
- Miksi suurin osa muutoksista johtaa aina vääjäämättä huonompaan? Varsinkin silloin, jos korjataan jotain, joka ei ole rikki.
- Onko omien lasten kavereista pakko tykätä? Eikö niistä tiettyjä kohtaan saa tuntea edes hiukan vastenmielisyyttä?
- Miksi jotkut ei vaan tajuu?
- Miksi aina minä?
- Miksen koskaan minä?
- Kui varten?

Laitan nyt aivot narikkaan hetkeksi ja yritän tyhjentää pollan. Palataan asiaan, joko johonkin edellämainituista tai sitten johonkin vallan toiseen, vähän ajan päästä.

Aina on tilaa itsensä kehittämiselle

2009-09-08T19:15:00.003+03:00

Mulla oli tänään harvinaisen kamala päivä töissä. Tai sitten tein siitä itse itselleni kamalan. Pahimmoillaan huomasin olevani niin täynnä adrenaliinia, että kädet tärisivät ja oli vaikea hengittää. Ja vaikka hävettää käytökseni, aion silti paljastaa, mikä tilanteeseen johti. (No eihän se yksin minun vikani ollut, myötävaikuttavia tekijöitä on! Sanoo puolustuksen puheenvuoro.)

No siis ensin on tietysti se, että aina joku tulee a) huutamaan selän taakse, kun puran saneluja ja 2) kehtaa vääntää vitsiä siitä, ettei mulla ole käytännössä ikinä työrauhaa. Se sapettaa. Joka päivä. Ja aina se on olevinaan yhtä hauskaa. Siitä tuli ehkä 1 adrenaliini. Seuraavat 3 tulivat siitä, että taas mut oli ohitettu sellaisessa asiassa kuin että eniten käyttämästämme tietojärjestelmästä tulee uusi versio kuukauden kuluttua. Muut pääkäyttäjät kyllä ovat saaneet viestejä ja käyttöohjeita ja koulutuskutsuja. Inhottaa aina joutua erikseen pyytämään, että voitteko lähettää mullekin. Tulee sellainen olo, että seison hiekkalaatikon reunalla känisemässä, että mut pitää ottaa mukaan leikkiin vaikka mulla onkin sinapinkeltainen lapio ja rikkinäinen ämpäri.

(Monta ärsyttävää pikkujuttua tässä välissä.)

Huipennus. Turvallinen määrä adrenaliinia ihmiselle on 10, tässä kohtaa mulla oli jo 128,95. Kun työkaveri selitti, että oli autolla ajaessaan joutunut väistämään siiltä. Sitten kun sitä korjattiin, että siiliä, ei siiltä. Niin se sai hepulin ja alkoi huutaa, että kyllä on siiltä oikea muoto ja varmasti sanotaan niin eikä siiliä. Eikä usko vaikka monta ihmistä sanoo. Niin siitä mä sitten kilahdin! Siitä ihan oikeasti! Huomisesta alkaen, näin päätin, en enää provosoidu niin helposti. Toisaalta, kun kaikki muutkin huutaa niin miksen sitten minäkin?

Huomisesta alkaen en välitä enää mistään. Töissä siis.