torstaina, helmikuuta 24, 2011

Pienten jalkojen tepsuttelua

Meilläkin eletään nykyään vauva-arkea! Ei tosin ihmisvauvojen vaan rottasellaisten kanssa. Kauan kestäneet klassiset lemmikkineuvottelut kulminoituivat näihin uusiin perheenjäseniin, kolmeen rottatyttöön.

Yhteiseloa on kestänyt nyt melko tarkkaan kaksi vuorokautta, tiistai-iltana minä ja Toka haimme rotat kasvattajalta. Kyllä, heidät on oikein kasvatettu ja heillä jokaisella on oma rekisteritodistus ynnä hienot ulkomaankieliset nimet! Ei mitään pilipaliporukkaa. Sukutaulut ja kaikki. Toisilleen he eivät ole sukua ja ovat hiukan eri-ikäisiä - vanhin on syntynyt jo marraskuussa ja nuorin on 5-viikkoinen.

Täytyy sanoa, että huvittavaa väkeä ovat. Vielähän tässä tutustutaan puolin ja toisin, mutta mielestäni on mennyt mukavasti. Kaikki ovat uskaltautuneet häkistä ulos, erikseen ja yhdessä, sohvalle jaloittelemaan ja olkapäälle kököttämään. Luonne-erot ovat selkeät: vanhin vaikuttaa häkin ulkopuolella hiukan hermostuneelta ja höseltää sinne tänne, keskimmäinen sen sijaan viihtyy käsivarrella rapsutettavana. Nuorin on sitten siltä väliltä.

Olen heitä koittanut totuttaa itseeni ihan vain pitämällä kättäni häkissä nuuskittavana. Se herättää joka kerta yhtä suurta uteliaisuutta! Rotilla on hauska tapa hampaillaan kokeilla, että mitäs nakkeja nämä ovat. Eivät pure, vaan tunnustelevat. Sormenpäätä varovaisemmin, kynnen reunaa purevat reilummin. Olkapäällä istuessaan ne naksuttelevat hampaitaan tyytyväisyyden merkiksi. Ja varsinaisia nautiskelijoita ovat, häkin paras paikka on tietysti riippumatossa. Siellä kiehätään ja nukutaan yhdessä ja erikseen, ja yön aikana sinne myös kannetaan käsittämättömät määrät ruokaa...

Tarpeetonta varmaan sanoakaan, kuinka tohkeissaan Eka ja Toka ovat. Meidän työnjakomme on sellainen, että Toka vastaa juomapullosta, Eka ruokakupista ja minä sitten kaikesta lopusta. Totta kai häkki siivotaan yhdessä, mutta päävastuullinen olen minä. Tällä hetkellä ainakaan rotat eivät oikein vielä viihdy lasten sylissä kuin lyhyitä hetkiä kerrallaan, minkä vuoksi Toka on jo satavarma, etteivät ne totu häneen ikinä. 7-vuotiaan kärsivällisyys ei oikein tahdo ymmärtää sitä, että tutustumiseen voi mennä kauemmin kuin tämä nyt eletty 2 vrk.

Heidän päiväohjelmansa on vielä selvityksen alla, mutta juuri nyt riippumaton reunan yli näkyy yksi uninen naama ja kaksi muuta taitavat tanssia polkkaa pahvisessa pesämökissä...

Tällainen trio.

lauantaina, helmikuuta 19, 2011

keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011

25/36

Mittari naksahti taas pykälän eteenpäin tänään. Voi voi.

Pari muutakin asiaa on naksahtamaisillaan tässä, mutta niistä enemmän myöhemmin. Sitten kun on jotain faktaa fiktion tueksi.

lauantaina, helmikuuta 05, 2011

Mainos

Ensivappupakkaus

Vappu tulee tänäkin vuonna.

Tukiopetukseen...

Mää joutusin apuluokalle. Kävin tällä viikolla itkemässä diabeteslääkärillä, kirjaimellisesti. (Sen lisäksi, että itkin lääkärillä, jatkoin sitä vähän töissäkin vielä. Ihan vaan siitä ilosta, että kerrankin pääsi alkuun. Mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Täytyy tässä antaa lääkärilleni tunnustusta. Hän yrittää tosissaan nostattaa henkeä eikä ole tympeä, vaikka meneekin huonosti. Uskokaa pois, siitäkin on kokemusta! Vaikka mua etukäteen oikeasta hävetti ja nolotti mennä vastaanotolle, niin lähdin kuitenkin suhteellisen hyvillä mielin. Se on paljon se. En tiedä, voiko sanoa että kuitenkin iso osa asioista on hyvin, kun ainoastaan sokereissa on häikkää. Jaloissa on tunto tallella (tosin niiden välillä on aika iso ero, oikeassa on huonompi tunto kuin vasemmassa) eikä toisessa silmässä oleva lievä taustaretinopatia ole edennyt mihinkään. Toisaalta pitkäaikaissokerini on nyt sellaisella tasolla, että elinmuutosten todennäköisyys on kymmenkertainen verrattuna normaalitasoon. Että ei tässä nyt sentään juhlita kumminkaan.

Alussa sanoin, että jouduin apuluokalle. Todellisuudessa pääsin tiivistettyyn kannustukseen ja seurantaan. Menen heti ensi viikolla diabeteshoitajan kanssa juttelemaan ja pohtimaan tilannettani, saamaan ylimääräistä tsemppiä. Hoitajakin on ihan siedettävä persoonallisuus, tosin nyt hän liikaa tuntui takertuvan painonhallinta-aspektiin tilanteessani sekä siihen, että johonkin ryhmään pitäisi osallistua. No, siitä voidaan sitten puhua tulevalla tapaamisella, että mihinkään ryhmään en tod. aio tulla ja painonhallinta on oma asiani. Sokerit kuntoon, se on se tavoite.

Olen nyt mittaillutkin verensokeria aika ahkerasti tässä viime päivinä, eikä se niin huonolta ole aina näyttänyt. Tosin tuntuu siltä, etten sitten ole ajatellutkaan mitään muuta kuin verensokeria. Se on tylsää. Töissä on enimmäkseen nälkä koko ajan, vaikka olenkin syönyt ihan samalla tavalla kuin ennenkin, lienee jotain psyykkistä hallusinaatiota se. Ja tietysti kun yrittää elää normin mukaan, alkavat hypoglykemiatkin nostaa päätään. On tullut ajeltua autolla hiukan kyseenalaisessa kunnossa.

Tänään aamullakin heräsin pitkästä aikaa siihen, että heikotti. Onneksi vielä herään tuntemuksiin, vaikka joskus kyllä näenkin unta jääkaapilla käynnistä. Nousin mittaamaan sokeria, mutta se ei ollutkaan helppoa. Keskellä näkökenttää leijui isohko kirkas valopallo, jonka läpi en tahtonut oikein nähdä a) onko sormenpäässä veritippaa ensinkään tai b) mihin se veritippa kuuluu tökätä. Se onneksi hävisi heti, kun verensokeri taas nousi.