Apuvälinemurinaa

Lainaan tähän alkuun tekstiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivulta:

"Apuväline on väline, laite tai vastaava, joka edistää tai ylläpitää henkilön toimintakykyä ja osallistumista silloin, kun se on vamman, sairauden tai ikääntymisen vuoksi heikentynyt." (Apuvälinepalvelunimikkeistö terveydenhuoltoon 2004, Suomen Kuntaliitto)

Tarkoituksenmukainen apuväline on luonteva osa käyttäjänsä elämää. Apuväline mahdollistaa suoriutumisen erilaisista tehtävistä sekä helpottaa osallistumista elämän eri tilanteisiin." (Linkki sivulle)

Ekalla on tällä hetkellä käytössä seuraavia apuvälineitä: dallari, pyörätuoli, 4-pistekepit, tavalliset kyynärsauvat, suihkujakkara, pukeutumispenkki, seisomateline, työtuoli koulussa ja ortoosit. Onkohan vielä muita? Ei tule heti ainakaan mieleen. Oleellisimmat näistä päivittäisten toimintojen kannalta ovat dallari ja pyörätuoli.

Dallareita Ekalla on ollut käytössä jo lukuisia, ne ovat aika hupaa tavaraa. Viimeisen vuoden ajan meillä on asunut kaksi dallaria: se varsinainen käytössä ollut ja sille ensimmäinen varadallari. Nääs kun toisesta irtoavat pyörät kesken kävelyn ja toisesta taas käsikahvat (en nyt muuten tarkoituksella laita linkkejä mihinkään valmistajien sivuille). Niin että aamulla kouluun lähtiessä poika on joutunut miettimään, haluaako kaatua naamalleen vai kyljelleen. Tätä, josta irtosivat kahvat, ei saanut myöskään taitettua kasaan ilman työkaluja, mikä asetti haasteita etenkin tänään, kun autossa oli pyörätuoli ja molemmat dallarit.

Pyörätuoli uusittiin ihan tässä muutama viikko sitten, kun vanha jäi pieneksi. Uusi tuoli keikkasi nokilleen, kun jalkalaudalle laittoi hiukankin painoa ja keulaputket oli kavennettu niin, ettei niiden välissä mahtunut kääntymään, minkä vuoksi Eka ei päässyt itsenäisesti tuoliin, mutta toisaalta ei niiden putkien kapeuskaan haitannut niin paljon, kun kerran sille jalkalaudalle ei voinut astua kun oli jo nurin hän. Sen lisäksi tuolissa oli pääntuki (taksilla matkustamista varten lähinnä), jossa oli syvyyssäätöä varten 20 cm pitkä metallivarsi, joka sopivasti sojotti kohden työntäjän mahaa ja johon löi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun tuolin ohi kulki. Edellisen käyttäjän jäljiltä oli myös reipas joukko erilaisia turhia solkia ja kiinnikkeitä, jotka turhaan tekivät kokonaisuudesta raskaan näköisen.

No näistä em. syistä johtuen menimme tänään dallareinemme ja pyörätuoleinemme apuvälinevastaavan pakeille pohtimaan tilannetta. Ideaalitilannehan olisi se, että lapselle saisi häntä varten mitoitetun ja suunnitellun apuvälineen (kts. taas määritelmä yllä), jotta siitä saataisiin maksimihyöty käyttäjälleen, mutta myös minimimäärä harmaita hiuksia huoltojoukoille (eli vanhemmille kai lähinnä). Kerran kävimme lähellä ideaalitilannetta, mutta onneksi pääsimme sieltä pian pois. Se oli viimeistä edellistä pyörätuolia hankkiessa, kun oltiin jo edustajan kanssa ihan uuden pyörätuolin sovituksessa ja mitoituksessa ja kaikessa. Siinä vaiheessa kun tuli aika valita tuolin rungon väri, kaupungin ihminen onneksi (sarkasmia, huom!) muisti, että varastossa on juuri samanvärinen käytetty tuoli. Ja kaupat peruttiin.

Tänään toinen dallareista lähetettiin kaatopaikalle (se, josta irtosivat renkaat) ja toisen kahvat fiksattiin lujemmin kiinni. Toivoa sopii, että pysyvät!

Pyörätuoli on sitten kanssa juu. Tämä, joka nyt saatiin koekäyttöön, on kyllä käyttämätön, mutta kuitenkin niin vanha, että valmistaja ei enää tee lasten pyörätuoleja. Siinä on 2 tuumaa pienemmät renkaat kuin edellisessä, joten näyttää siltä kuin Eka istuisi kuopassa. Jalkalaudalla voi kyllä seistä, mutta sitä ei nykyisellään saa asennettua sopivalle korkeudelle/etäisyydelle, koska sitten eivät eturenkaat mahdu kääntymään. Kunnollista istuintyynyä ei myöskään saatu tällä reissulla mukaan. Toisaalta keula on kyllä leveä, mahtuu kääntymään eikä jää kengät jumiin putkien väliin.

Ehkä olen nyt niuho, mutta mielestäni ei ole "luonteva osa käyttäjänsä elämää" pyörätuoli, johon ei itse pääse, dallari josta irtoaa rengas tai kahva. Ei ole luonteva osa elämää laukata kerta toisensa jälkeen säädättämässä jotain pikkujuttuja, jotka eivät sillä säätämisellä kuitenkaan koskaan tule ihan optimaalisiksi, vaan ovat aina suunnilleen vain parempi kuin ei mitään. Että näitä mä nyt vaan ole tänään mietiskellyt.

Hammaskeiju

Tehän tiedätte, että on olemassa hammaskeijuja. Tiedätte myös, että on olemassa hajamielisiä professoreja. Näitä tämäntyyppisiä. Toiset näistä ovat satuolentoja, toisia on olemassa oikeasti.

Tokalla oli jonkun aikaa heilunut toinen yläetuhammas. Tietysti se haittasi syömistä yms., joten perjantaina hän oli eskarissa pyytänyt yhtä hoitajista nyppäämään hampaan irti. Sama täti nyppäsi edellisenkin hampaan, ilmeisesti ihan hyvin ja kohtalaisen tuskattomasti, koskapa sai nyhtää tälläkin kertaa purukalustoa. Kotiin tuli harvahammastyttö, hammas paketissa repussa. Kotiin tultua hammas piti heti laittaa vesilasiin ja sängyn viereen odottamaan hammaskeijun vierailua. Hiukan jännitti se, että jättääkö keiju euron vai peräti kaksi... Elinkustannusten nousu näkyy hammaskeijunkin hinnastossa - minun lapsuudessani sai vain markan.

Tässä välissä voisin aikani kuluksi ja selvyyden vuoksi mainita vielä sen, että siis Eka on uusinut kaikki legonsa ja Tokallakin oli kyseessä kolmas irronnut hammas. Joka ainoa irronneista purimista on sijoitettu hartaasti vesilasiin odottamaan vaihtokauppaa.

Niin sitten kun Toka oli mennyt nukkumaan ja hammas siellä lasissa muhii, tulee SK ja kysyy minulta, että "Laitetaanko me nyt sitten se raha sinne lasiin?"

MITÄ?!

Mullan alla

Ostin puutarhamessuilta daalian mukuloita, reilu viikko sitten. Tänään sain ne vihdoin iskettyä purkkeihin. Ostin kahta eri lajia - toisesta en löytänyt yhtään kelpo kuvaa tähän hätään, toinen on Dahlia Mignon 'Sneezy'.

Toivon, että niistä edes pari jaksaisi kasvaa. Hyvältä näyttää, sillä osa mukuloista oli itänyt jo pussissa.

Multa kynsien alla on aina iloinen asia!

Valmiit purkit rivissä. Toka auttoi kirjoittamaan nimitikkuja.

Oloja

Vähän kun selkänsä kääntää, niin joku ei enää bloggaa. Olen kyllä ajatellut sitä, niin kuin montaa muutakin asiaa, joita myöskään en ole tehnyt. Vaikka olisi pitänyt. Tässä on kuulkaa monta monessa! Useasti olen ollut jo melkein kirjoitusvalmiudessa, mutta kädet ovat olleet joko niin painavat, etten ole jaksanut niitä nostaa näppäimistölle tai niin kevyet, että niitä on ollut vaikea saada pysymään aloillaan. Sanoillakin on ollut ikävä taipumus käpristyä ja kuihtua siitä, mitä ne ovat mielessäni olleet. Ikään kuin pilaantuvat ulostullessaan. Jopa vähän ennen sitä. Lienee vain harjoituksen puutetta...

Käyn päivittäin päänsisäistä dialogia itseni kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä että olo tulisi paremmaksi. Valitettavasti en ole oikein päässyt minkäänlaiseen konsensukseen asiassa, vaikka olen puhunut nätisti ja ei-niin-nätisti. Ärsyttävää.

Jos nyt ihan alusta aloitan (tai siis osittain alusta, sikäli kuin tässä on relevanttia), niin lähtötilanteessa olin tulla hulluksi jatkuvien kipujen, särkyjen, pistämisten, vihlomisten, polttelujen ja näverrysten kanssa. Niiden lisäksi masennus vaivasi ja muutamaan otteeseen olin jo käsi ovenkahvalla, menossa psykiatrian päivystykseen (imperfekti tässä lauseessa on tavallaan väärin, ei se masennus vieläkään mihinkään ole hävinnyt). En mennyt kuitenkaan, sinne päivystykseen. Tein sen, mihin omin konstein pystyin - söin särkylääkkeitä ja purin hammasta. Eihän sekään hyvä ratkaisu ole, ainakaan pidemmän päälle.

Vaikka sitä näin diabeetikkona on vähän kuin pakostakin koululääketieteen kannattaja, niin systeemi on hanurista. Erikoisalat ovat varmasti ihan pop, mutta kun kenelläkään ei ole vastuuta ihmisestä kokonaisuutena. Ja ajan mittaan huomaa, että on helpompi napata Buranaa tai kärvistellä kuin selittää taas alusta asti. (Jatkamme aiheen käsittelyä seuraavassa Karpon jaksossa sitten, nyt siihen ei ole aikaa.)

Meninpä vyöhyketerapeutti-homeopaatille. Kahden hoitokerran jälkeen kivut hävisivät ja ovat pysyneet poissa, nyt noin kuukauteen ei ole sattunut mihinkään. Olo on aika hieno! Muutamaa homeopaattista "lääkettä" olen tässä nappaillut, mielialaa yrittävät parantaa he. Jos koululääketieteessä tosiaan hoidetaan vain kapeakatseisesti juuri sitä yhtä vaivaa, niin homeopatiassa kohteena on se koko ihminen. En ole kovinkaan perusteellisesti perehtynyt oppisuuntaan, kuka tahansa voi guugeloida itse, jos kiinnostaa. Enkä aio kenenkään kanssa kinata siitä, onko homeopatiassa ylipäätään perää vai onko huuhaata se.

Kokonaisvaltaista se on, jos ei muuta. Tietysti pitää kertoa, mihin vaivaan apua kaipaa, mutta sen lisäksi olen vastaillut kaikenmoisiin kysymyksiin. Olinko lapsena villi? Minkälaista musiikkia kuuntelen? Pidänkö siitä, että minua lohdutetaan? Olenko säästäväinen? Olenko järjestelmällinen? Onko minulla toistuvia unia? Mitä juon mieluiten? Näin muutamia mainitakseni. Vaikka välillä kysymykset ovatkin lievästi huvittaneet, niin tässä vaiheessa se on täysin yhdentekevää. Pääasia, että proseduurista tuntuu olevan apua. Viisikin minuuttia auringonpilkahdusta risukasaan on jo juhlallista vaihtelua! Suunnitelma on se, että minä kuntoon nyt ensin ja loput elämästä sitten sen jälkeen.

Hopoti hopoti heijaa

Eka on käynyt ratsastusterapiassa jo nelisen vuotta, muistaakseni. Aina on ollut sama terapeutti, paikka vaan on vaihtunut tiuhaan. Silloin, kun en vielä itse käynyt töissä, on tullut ajeltua ympäri maakuntaa ja kuskattua poikaa hepan selkään. Mukana kulki olosuhteiden pakosta myös Toka, joka oli niin pieni että pahaa teki. Myös niin pieni, ettei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi piti hengata kokonainen tunti kuraisessa metsässä.

KELA on yleensä myöntänyt ratsastusterapiaa 15 kertaa vuodessa ja ne on pruukattu käyttää näin keväästä alkaen ja kesään jatkuen. No, nyt kuitenkin tähän astinen terapeutti lopetti hommat, käsittääkseni hevoset loppuivat tms. No. Terapiakerrat myönnettiin, vaikka toteuttajaa ei ollutkaan tiedossa (viime syyskuussa tuli päätös) ja siitä heti päätöksen tultua suvereenisti unohdin koko asian. Kunnes alkuvuodesta yhtäkkiä muistin, että pitipäs etsiä 1 kpl ratsastusterapeuttia. Lukuisten puhelujen ja sähköpostien jälkeen (KELA ei tee asioita helpoksi asiakkailleen) uusi terapeutti löytyi, vain puolen tunnin ajomatkan päästä. Eilen olimme tutustumassa sitten paikkaan ja heppasiin, sekä käytettiin ensimmäinen 15 kerrasta.

Mukavahan siellä oli tallustella perässä ja katsella, miten Eka ryhdikkäästi kiikkui kyydissä. Hepat olivat mukavia, terapeutilla on kaksi islanninhevosta ja yksi suomenhevonen. Islanninhevonen oli ratsuna ja suomenhevonen siitä hieman katkeran oloinen. Yltiösosiaalisena luonteena on kuulemma vallan syliin tunkemassa koko humma! Aita oli välissä ettei tarvinnut sentään syliin ottaa, mutta takkini hihaa hän imeskeli vallankin antaumuksella. Herttaisia otuksia.