Liian korkea

Käsi ylös, kuka vielä muisti että mulla on diabetes? En minäkään, näemmä. Menee niin hewletin-packardin huonosti, kävin tänään tohtorilla todentamassa.

Minkäs teet, kun on jatkuva stressi ja jatkuva adrenaliinihöystö, ja adrenaliini on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Mitä korkeampi sokeri -> sitä pahempi stressi hoitotasapainosta -> sitä korkeampi sokeri ->vielä enemmän stressiä -> yhäti huimempi sokerilukema etc.

Onneksi olkoon. Kaivan masennuslääkkeiden jämät kaapista ja aloitan heti huomisesta.

Palautetta virmasta

Kuten uskollisimmat lukijat varmaankin muistavat, koulujen alusta asti meillä on ollut hiukkasen ongelmia Ekan koulukyytien kanssa. Eilen luokka-avustaja oli kirjoittanut reissuvihkoon muutaman puhelinnumeron opetustoimessa tai missä lie kaupungin instanssissa, joihin voi soittaa ja antaa palautetta. Ovat siis tekemisissä koulukyytien kanssa he. Ensi tiistaina on kuulemma kokous aiheesta, joten nyt kannattaisi soittaa.

Eilen illalla kirjoittelin paperille asioita ylös ja tänään rohkaisin mieleni ja soitin. Ihan hyvässä hengessä juttelin ihmisen kanssa, hän kuunteli ja oli oikeasti kiinnostunut. Kerroin hänelle epäilykseni siitä, että tämä kyseinen firma, olkoon se nimeltään vaikka firma Fuck*, on ihan ensimmäistä kertaa mukana koulukuljetusten järjestämisessä. Väärä luulo oli se, he ovat hoitaneet kyytejä kuulemma jo vuosien ajan, ja keskustelukumppani oli aidosti hämmästynyt palautteestani, koska kenelläkään ei ole aikaisemmin ollut mitään valittamista. Hän pyysi kuitenkin palautteen sähköpostilla itselleen ja talouspäällikölle (en tiedä keitä hän tarkkaan ottaen päälliköi) ja minä sen lähetin.

Hyi keksiä järkevää kirjallista muotoa palautteelle! Kamalan vaikeaa. No, jonkun näköisen sain kuitenkin värkättyä, sellaisen josta käyvät ilmi kaikki valituksen aiheet, mutta mielestäni se ei kuitenkaan ollut mitenkään kauhean päällekäyvä. Puhelun jälkeen ja ennen viestin kirjoittamista tuli tietenkin sellainen olo, että jos kerran kenelläkään muulla ei ole ollut valittamista, niin mitä jos itse olenkin kuvitellut kaiken? Eikö ole hirveää, että oikeasti ensimmäinen ajatus on että itse on tullut hulluksi. Sitten päättelin, että kaikki eivät välttämättä kuitenkaan jaksa reklamoida kovin pitkälle. Sitten mietin, että jos lähetän palautteen ja Eka joutuu sen vuoksi firma Fuckin hampaisiin ja ne lakkaa vaikka laittamasta hänelle turvavöitä tai ovat muuten vain inhottavia. Mutta sitten toisaalta keksin aika hyvän lopetuksen viestiin, se oli sellainen positivistis-optimistinen lässytys mielestäni, mutta en tosiaan halunnut kuitenkaan sanoa mitä ajattelin (i.e. paistakaa haaska).

Näissä merkeissä meni työpäivä mukavasti. Onneksi on perjantai, suuri kiitos sen keksijälle!


*Firma Fuck oli joku teurastamo tms., joka Leipzigissa aikaa viettäessämme vuosina 2001 ja 2003 ystävällisesti toimitti jauhelihan lähikauppaan. On siinä firmaa nimellä paiskattu! Oikeasti, kuitissa luki ylimpänä aina "Firma Fuck".

Happy happy joy joy!

Tänään en oikeastaan ajatellut kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, koska väsyneen lisäksi olen iloinen, tyytyväinen, hyvällä mielellä ja hyvällä ololla. Haluan ehdottomasti jakaa sen kanssanne!

Juhlimme Tokan 6-vuotissyntymäpäivien jatko-osaa elikkäs lastenkutsuja HopLopissa. Ensin ajatuksena oli, että hankitaan Ekalle vahti siksi aikaa, mutta hän tuli kuitenkin mukaan. Vieraita oli kutsuttu 9, joista paikalle saapui 6 (ja ne 3 puuttuvaa eivät tietenkään viitsineet edes ilmoittaa, vaikka kutsussa oli RSVP, mur!). No mutta se ei oikeastaan kuulu tähän mitenkään. Kysyin siinä alussa, että mites kun on toi liikuntavammainen mukana, niin saako hän mennä ihan ilmantteeks katselemaan siihen leikkialueelle, kun ei kuitenkaan pysty mitään tekemään. Henkilökunta lupasi, että saa mennä tokikin katselemaan. No, liikuntavammainen jätti dallarinsa alueen reunalle ja konttaili ensin kierroksen alimmalla tasolla ja otti sitten suunnan suvereenisti kohti kiipeilytelineen seuraavaa kerrosta! Ihan itse ilman auttamatta. Katsokaa kuvaa, siinä se punkee. Vasemman jalan sukkakaan ei pysy menossa mukana. Seuraavassa kerroksessa oli kivoja paineilma-pyssyjä, jotka ampuivat vaahtomuovipalloja, joita lähdin hakemaan lisää. Kun tulin takaisin, oli heppu kadonnut. Sitten vasta olin häpnadilla lyöty, kun hänet löysin taas: hän oli siitä jatkanut kipuamista vielä ylemmäs, kulkenut muutaman tunnelin läpi ja tullut lopuksi piiiitkän liukumäen kautta alas. Ja takaisin ampumaan.

Olen ilmeisesti itse niin jumittunut jonnekin muutaman vuoden taakse, aikaan jolloin Ekaa ei saanut mukaan mihinkään, hän ei suostunut lähtemään kotoa eikä varsinkaan tekemään mitään uutta. Nyt hän on yleensä aika kivasti mukana kaikessa, on sosiaalisempi, iloisempi ja kaiken kaikkiaan tyytyväisen oloinen oloonsa.

Kaiken päälle ne juhlat menivät muutenkin oikein mukavasti. Lapset olivat kivoja ja lapsilla oli kivaa ja järjestelyt pelasivat. Ei voi kuin kehua ja samalla olla tyytyväinen, että seuraavat synttärit on sitten Ekan vasta maaliskuussa. Sitä ennen ehditään käydä vielä monta kertaa HopLopissa!

Pienoiselämää

Jos nyt olisin jotenkin pessimismiin taipuvainen hlö ja tapana olisi etenkin etsiä negatiivisia puolia asioista ja muutenkin herkästi reagoida juttuihin (ding ding ding! itseironiahälytin!), niin kyllä tämä päivä oli taas sellainen, että. Maan pinnalle ja äkkiä. Siis pikkujuttu tää on ja tosi yleistä, kuulemma. Vähän meni kuitenkin fiilis.

Aamu oli mukava. Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen ihan hyvillä mielin, lapset oli iloisia ja niin päin pois. Ilma oli nätti ja kävin pihalla ihailemassa huurteista nurmikkoa ja kauniin värisiä puiden lehtiä. Illalla vielä vanhempieni luo heidän molempien syntymäpäiväkahveille (samana päivänä syntyneet, ihme ihmiset) ja sillai kivalla mielellä. En ollut ihan että jee, mutta lähimpänä sitä pitkään aikaan.

Tokan tukkaa rupesin letittämään siinä sitten pahaa aavistamatta. Tukassa käveli joku. Ja joku toinen. Ja kolmas. Loppujen lopuksi nypin hiuksista pitkälti toistakymmentä täitä. Fantsua. Eka on itse asiassa aloittanut päänsä raapimisen jokin aika sitten, en tarkkaan muista milloin. Hänen päässään en ole liikettä nähnyt. Apteekista sitten hakemaan täiden häätöainetta koko porukalle. Hätäpäissäni iskin pakastimeen kaikki Tokan pipot, hiusharjat ja koko kopan hiuslenkkuja ja nipsuja. Ekan pipot unohdin kokonaan, täytyy ne käydä vielä vaihtamassa. Koko porukan lakanat vaihtoon, ja koska Toka nukkui toissayönä vieressäni, alkoi omaakin päätä kutittaa. Nyt täällä sitten rattoisasti käkitään koko perhe yhdessä myrkyt päässä...Wunderbaum!

Jos kuitenkin jäisi kivampi olo jostain muusta kuin täistä, niin vaihdetaan puheenaihetta. Piha on laitettu syksy- ynnä talvikuntoon: sadevesitynnyri tyhjennetty, pihakeinun katos irrotettu ja tyynyt kannettu roskikseen (homeessa olivat), terassin tekemisestä jääneet ylijäämälaudat varastoitu yms. Suurin osa kukista on tietty jo yöpakkasissa nuupahtanut, ruusuissa on vielä nuppuja ja kurjenpolvi hiukan jaksaa yrittää.

In the (bad) mood

Taksi melkein hukkasi Ekan taas eilen. Mä olin siitä niin järkyttynyt ja suoraan sanottuna v*ttuuntunut, etten voinut eilen kirjoittaa aiheesta. Enkä sikskään, kun olen miettinyt siitä asti, että olenko tulossa hulluksi ja itse ryssinyt kyydit enkä vaan ymmärrä sitä. Mut en mä kyllä varmaan ole.

Eka kulkee normikoulupäivänä kolme (3) kertaa taksilla: kotoa kouluun, koulusta iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhosta kotiin. Nimetään ne vaikka kyydeiksi A, B ja C. Ensimmäisen ja viimeisen kyydin hoitaa firma X, keskimmäisen firma Y. Eilinen oli sellainen, että aamulla oli Ekan hammaslääkäri (reikiä nolla), minne vein hänet itse ja sieltä kouluun. Iltapäivällä taasen oli uusien ortoosien sovitus, lähellä ip-kerhon loppumisen aikaa. Minä soitin kohteliaasti maanantaina firmaan X ja sanoin, että perutaan seur. päivän kyydit A ja C, heidän hoitamansa kyydit. Asia selvä. Tiistaina, kun olin ensin lähtenyt töistä aikaisemmin ja hakenut Tokan, menin ip-kerhoon. Ei Ekaa. Juu, he ihmettelivät myös että missä poika on. Soitto koulun iltapäiväkerhoon, vastaa vastaaja. Soitto opettajien ja avustajien numeroon, ei vastaa edes vastaaja. Tämä tuntia sen jälkeen, kun Ekan olisi pitänyt tulla kerhoon. Siinä vaiheessa kaartaa pihaan taksi, josta poika onneksi löytyy, helpotuksen huokaus. En jaksa tähän translitteroida kuskin kanssa käymääni keskustelua, sen verran sanon etten ole ennen oikeasti nähnyt vaahtoa ihmisen suupielissä. Vaikka en mä sitä haukkunut, kunhan lausuin julki helpotukseni lapsen löytymisestä. Ja kun ei kuski enää muuta keksinyt, hän haukkui minut siitä että Ekalla oli lippis päässä eikä pipoa. Paska äiti.

Väärinkäsitys oli syntynyt taksiheebon (eri kuin kuski) päässä sillein, että koska peruin kyydit A ja C, niin hän siitä jouhevasti päättelemään että mitenkään ei silloin voida tarvita kyytiä B. Mun moka tietysti, koska en ymmärtänyt yksityiskohtaisesti selostaa hänelle päivämme kulkua, kun mä vaan ajattelin ettei se kuulu sille. Vahingosta (kuinka mones mahtoi olla jo tänä lukukautena?!) viisastuneena aion tästä lähin ilmoittaa kaikki muutokset kuljetusaikatauluihin kirjallisesti ja äärimmäisen yksityiskohtaisesti.

Ortoosien sovituksessa meni sitten tunnin verran, asioitiin samassa yrityksessä kuin ennenkin mutta sen uusissa tiloissa ja uusi apuvälineteknikko oli ortsikat värkännyt. Oikein komea ja mukava nuori mies, mutta Toka ei oikein viihtynyt, tietenkään. Hiukkasen siinä jo vanne kiristi päätä kun kotiin päästiin lähtemään. Autoa pakatessa ilmoitin, että äiti on nyt sitten vähän väsynyt ja pahalla päällä, ennakkovaroituksen omaisesti. Eka mulle sitten ilmoitti että "sä olet aina pahalla päällä".

Ja niinhän mä kai olenkin. Mutten halua olla. Mutta vaan olen, aina ja aina ja aina. Tai siis minä olen kai jossain muualla, ei tämä ole minä. Minä olen erilainen - en ehkä mikään tavaton persoonallisuus, mutta mua ei väsytä eikä satu eikä ahdista koko ajan, mulla ei ole jatkuvasti huono olo. Missä mä mahdan olla?

Puoliksi juhlittu

Toka täytti 6 vuotta viime torstaina. En nyt tähän hätään muista, että olenko sivunnut aihetta jo aiemmin (ja olen liian laiska tarkistaakseni), mutta siis 6 v. on hän nyt. Ja se asia on nyt puoliksi juhlittu, kun sukulaiset kävivät juomassa synttärikaffet tänään. Toinen puoli juhlinnasta tapahtuu viikon päästä sunnuntaina, silloin on kutsuttu 9 ystävää HopLopiin hippaloitsemaan. (Ikinä enää en järjestä lastenkutsuja kotona!)

Mutta tänään oli siis sukulaisia. 12 aikuista ja 5 lasta. Lapsista lähti kova ääni. Hauskaa oli kuitenkin, vaikka päivänsankarilla meni alussa hermo, kun oli niin pitkään joutunut odottamaan vieraita, ja mulla meni hermo siihen hermojen menemiseen. Juhlakalu sai kasapäin mieluisia lahjoja ja kai vieraatkin viihtyivät, toivottavasti ainakin. Minähän en ole mikään kotitalousihminen millään tavalla enkä osaa esim. leipoa tavallista pullaa ollenkaan, niistä tulee aina sämpylöitä. Siksi en enää edes yritä. Täytekakun osaan kyllä tehdä ja Banoffee-piirakan, joita värkkäsin riemumiellä kaksin kappalein tämän päivän juhlaa varten. Tilapäisen mielenhäiriön vallassa sain päähäni tehdä täytekakusta Hello Kittyn muotoisen. Niin. No siitä tuli Hello Kittyn muotoinen ja näköinen, siis sen jälkeen kun Anoppi ja Sisko vähän auttoivat. Katsokee vaikka: (älkääkä välittäkö siitä, että Kitty on kyljellään - tekniikka kiusaa eikä suostu laittamaan kuvaa oikein päin. Kääntäkää päätänne, se tekee niskalle hyvää.)

Mua kyllä ottaa pattiin toi kääntymätön kuva. Se on koneellani oikein päin ihan niinkuin joka ainoa kuva, jonka tähän mennessä ollen blogiin lisännyt, mutta kun lisään tuon kakun tänne, niin se on kyljellään. Darn.

6-vuotiuteen liittyy taas neuvolassa käymisen rituaali. Suoraan sanottuna olin autuaasti unohtanut koko neuvolan olemassaolon siihen asti kun eskarista tuli kotiin "lausunto" neuvolatarkastukseen vietäväksi. "Lausunnon" tekemiseen on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Siihen on kuusi kertaa kirjoitettu "ok", kohtiin joissa kysytään mm. käden taidoista, omatoimisuudesta ja liikunnallisesta kehityksestä. Tämä on onneksi viimeinen kerta, kun kenenkään kanssa tarvitsee neuvolan palveluja käyttää, on se täti niin uskomaton. Ekan kanssa neuvolakäynnit ovat aina olleet vähän sellaisia läpihuutojuttuja, en ole osannut niihin suhtautua minkäänmoisella vakavuudella. Neuvolan täti on höperö, hänen papereissaan on ilmeisesti maininta, että äidillä on diabetes ja isoveljellä cp-vamma, jotka tiedot hän lukee joka kerta niin, että Tokalla on diabetes ja cp-vamma. Ette usko kun sanon, mutta niin se valitettavasti on. Siksi aion pitää pienimuotoiset bileet, kun tuleva käynti (marraskuussa) on viimeinen vierailu ko. establishmentissä.

Nyt on hetkeksi kiva olo, mutta suolaista pitää saada HETI!

Nostakaa Tarzan puuhun

Taas on joku merkillinen kirjoituksen hankaluus päällä. Kaikki muukin vaatii suuria ponnistuksia, ihan itsensä kanssa oleminenkin. Luulen, että nyt on se aika vuorokaudesta/kuukaudesta/vuodesta. Kesäväsymys alkaa vaihtua syysmasennukseen ja siitä sujuvalla liukumalla kaamossellaiseen, kunnes onkin taas kevät, jolloin perinteisesti ahdistaa myös.

Sain hyviäkin uutisia keuhkopoliklinikalla käydessäni viime perjantaina. Minulla ei ole sarkoidoosia. Hyvä uutinen, eikö? Sehän on ihan loistavaa, paitsi että oireet jatkuvat eikä niille ole mitään selitystä. No kerran vielä tietokonekuvaukseen ja PEF-mittaukset kotona, ja sitten lasku. Ja ettei liian tasapaksua olisi, niin tänä aamuna meni tunto oikean käden pikkusormesta ja nimettömästä, ja oikea korva on melkoisen kipeä juuri nyt.

Itse asiassa tarkemmin ajatellen taidan mennä nukkumaan. Ei se väsymykseen auta, mutta kuluu aika jotenkin rattoisammin. Viime yönä autoin kaveria kirjoittamaan sirkuksen historiaa englanniksi ja juuri kun olin muotoillut yhden mielestäni erinomaisen lauseen, herätyskello soi. Ei sillä, muistan sen lauseen kyllä vieläkin, mutten kerro sitä kun ei se varmaan pidä paikkaansa. Syytetään vielä virheellisen tiedon levittämisestä!

Virka-aikainen lintu

SK ja Eka kävivät tänään kirjamessuilla ja toivat mulle tuliaisen, josta tulin ehdottomasti hyvimmälle mielelle pitkään aikaan. Noin niinkuin tuliaismielessä. Sain Alivaltiosihteerin uusimman julkaisun Virallinen kuin peipponen: virka-aikainen lintu madon löytää (Otava 2009). Se on siksi tärkeä, että ensinnäkin tykkään Alivaltiosihteerien jutuista ja toisekseen siinä on omistuskirjoitus ihan nimelläni! Nimen alla lukee Titityy jacta est! Musta se on ihan älyn hauskaa!

Samaan aikaan toisaalla minä ja Toka kävimme ensin kaupungilla ja sitten Ikeassa. Sinne oli päättänyt lähteä muutama muukin yksilöllistä sisustusta tavoitteleva, joten lihapullatkin melkein jäähtyivät kahvilan kassajonossa. No mitäs mää nyt sieltä sit ostin, pari säilytyslaatikkoa, yhden tuikkulyhdyn lisää pihalle, lasipurkin pyykinpesujauheelle ja aamutossut pitkästä aikaa.

Kaupungilta ostin Moulin Rouge -elokuvan soundtrackin, kuuntelen sitä tässä samalla kun mietin, että menisinkö päiväunille eli en. Illalla pitäisi pysyä hereillä, alkaa keikka vasta klo 23 aikoihin. Vanhoja tansseja, yäk. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin (ehe!) ja mennä autolla ko. tilaisuuteen, pääsee sitten vettos helpommin kotio.

Mulla on muuten uusi foni, tai siis oikeastaan se on tosi tosi vanha, mutta mulle uusi. Orkesterilla on vanhaa kalustoa, josta aletaan hankkiutua eroon ja adoptoin niiden joukosta rämän tenorifonin, josta tosin jo korjasin oktaaviläpän ihan ite. Pari irrallista osaa vielä on, joista en oikein tiedä mihin ne laittais, täytyy katsoa. Mulla ei ollut kotona yhtään lehtiä, joten en voinut kokeilla soiko se ollenkaan, huomenna kokeilen. Läpät kuulostaa aika tiiviiltä ja näyttävät ehjiltä, että ehkä siitä joku vinkaisu saattaa irrota... Yritin selvittää torven ikää sarjanumeron perusteella, mutta kovin tarkkaa ajoitusta ei näköjään irtoa. Soittimen merkki on Amati Kraslice Clasic Lignatone, mahdollisesti 60-luvun vaiheilta peräisin, ehkä vanhempikin. Kaipaa "hieman" putsausta.

Sitä ennen varmaan kyllä päiväunille nyt.

Edit myöhemmin illalla: Katin villat se oktaaviläppä mitään toimi. Se on paikoillaan, mutta ei toimi. Ehkä vähän jeesusteippiä...?