maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

When in Rome...

Olen aina ollut sitä mieltä, että matkailussa parasta on aina kotiinpaluu ja pysyn kannassani edelleen. Matkakin oli kyllä hyvä, tosi hyvä, ja Rooma kaunis kaupunki. Neljä päivää oli sopiva pituus reissulle, ehdimme nähdä kaiken haluamamme vaikka sen eteen pitikin tosin tehdä töitä... Sää suosi koko matkan ajan, lämpötila oli mukavat 20 astetta koko ajan eikä satanut kuin pariin lyhyeen otteeseen lauantaina. Ilmeisesti osuimme paikalle yhtä aikaa Scirocco-tuulien kanssa, joten oli hiukan lämpimämpää kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta. Näin ainakin annoimme itsellemme kertoa.

Kaikkien turistienhan pitää tietysti nähdä Colosseum ynnä muut kaupungin keskustassa sijaitsevat triljoonat rauniot, patsaat ja suihkulähteet ja velvollisuus tuli täytettyä. Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin käyntiin Villa d'Estessä, Tivoli-nimisessä pikkukaupungissa muistaakseni n. 30 km Roomasta. Osasimme ihan itse matkustaa sinne bussilla! Ja vielä takaisinkin! Puutarha ei ollut mikään varsinainen kukkapuutarha, varsinkaan tähän aikaan keväästä (vaikka kyllä siellä kukittiinkin), vaan pointti oli sadoissa erilaisissa suihkulähteissä, joissa oli käytetty kaikenlaisia kikkoja, vesiurkuja ynnä muita. Paikka kuuluu UNESCOn maailmanperintölistalle ilmeisen ansiokkaasti. Itselleni oli ihan uusi ja ihmeellinen kokemus nähdä "villinä" luonnossa appelsiinipuita, banaanipuita (vai onko ne pensaita?), esikkoja, jouluruusuja, syklaameja ja muita sen sellaisia, jotka on tottunut täällä yhdistämään vain kukkaruukkuun tai kasvihuoneeseen.

Uusi kokemus oli myös se, etten ole koskaan ennen matkustanut maassa, jonka kieltä en osaisi oikeastaan yhtään. Osaan sanoa italiaksi grazie ja arrivederci, mutta enpä sitten juurikaan muuta hyödyllistä. Mutta hyvin pärjättiin! Vaikka vastapuoli ei olisikaan niin englannintaitoinen ollutkaan, niin ei paljon tahtia haitannut. Huomasin kuitenkin itsessäni ilmiön: taisin alitajuisesti puhua hiukan huonompaa englantia kuin mitä osaan, ettei luultaisi amerikkalaiseksi. Niitä oli paljon joka paikassa, shortseissa ja kukkapaidoissa, pitämässä meteliä. Vaikka eivät italialaiset itsekään kovin hiljaisilta vaikuttaneet.

Se mikä järkytti eniten reissulla oli Rooman liikenne. Toisaalta sitä pitää ihailla, kaikesta huolimatta kaikki näytti sujuvan niin mutkattomasti, vaikka itse olisin saanut paskahalvauksen ratin takana välittömästi. Yhtään kolaria emme nähneet, ei edes yhtään äkkijarrutusta. Torvet tietty soi ja suut kävi, mutta silti kaikki vaikuttivat pääsevät sinne minne halusivat. Jokainen omalla autollaan yksin, totta kai. Kimppakyydit taitavat olla tuntematon suure.

Bussilla ja metrolla oli helppo kulkea, ostimme päivälippuja joilla seilasimme ympäriinsä. Joukkoliikenne oli edullista, kertalippu euron ja päivän lippu 4 euroa. Verrattuna täkäläiseen 2,50 euron kertamaksuun, kävi kyllä kateeksi. Yksi mielenkiintoinen insidenssi sattui bussissa. Matkustimme Giannicolo-kukkulalta Terminin asemalle päin H-bussissa kaikessa rauhassa, kun kuski tuntemattomasta syystä veti herneen nenään. Hyppäsi ulos autosta ja alkoi huutaa ja viuhtoa jollekin miehelle, josta emme edes tienneet, että oliko se bussissa vai sen vieressä. Kuski päätti, että kaikki matkustajat ulos. Pihalle, hus! Ei enää kyytiä. Vai niin, lähdettiin ulos kun muutkin meni, katsoimme miten bussi ajoi seuraavalle pysäkille, juoksimme kyytiin niinkuin kaikki muutkin matkustajat ja jatkoimme tyynesti matkaa. Eikä kukaan alkuasukkaista näyttänyt pätkääkään hämmästyneeltä. Ehkä joukkoliikenteen kuljettajat pitävät näin huolta kansalaisten fyysisestä kunnosta, kun osa bussimatkasta taitetaankin juosten!

Mitäs vielä teimme... Kävimme Via Veneton varrella sijaitsevassa Chiesa Immacolata Concezionessa, jonka kryptassa on 4000 kapusiinimunkin luurangoista tehdyt koristelut. Jos jostain voi sanoa, että kamalan kaunista, niin niistä. Toisaalta paikka ei ollut niin karmiva kuin olisi voinut olla, koska se ei sijainnut missään maan alla, vaan ihan siinä kirkon rinnalla. Maan allakin kävin, San Calliston katakombeissa nimittäin. Sekin systeemi oli kiinnostava, en ollut ajatellut että pitää kulkea niin tiukasti ryhmän mukana, mutta toisaalta niitä hautakäytäviä on kymmeniä kilometrejä... Ei ehkä kannata eksyä. Itse kuljin amerikkalaisen poppoon mukana - oppaana toimi aito "padre", joka korvasi englannintaitonsa puutteet silkalla innolla ja oli oikein sympaattinen.

Kotimatka kesti lähes koko yön, olin omassa sängyssä vähän yli 3 aamulla. En oikein osaa nukkua istuallani, taisin hetkeksi torkahtaa bussissa, mutta muuten olin hereillä. Kotiin päästyäni kävelin suoraan sänkyyn, enkä tietenkään saanut heti unta, joten nukuin n. 1,5 tuntia. Sitten töihin. Ajatukset ovat vielä aika katkonaiset, joten tässä vain pientä päällimmäistä mietettä matkasta. Jos tulee myöhemmin jotain oleellista mieleen, kerron sitten.

Loppuun vielä muutama valokuva:

tiistaina, maaliskuuta 24, 2009

Go forth and see the world

Aika on mennyt niin nopsaan kaikkien ihme juttujen kanssa, etten ole yhtään ehtinyt varautua Rooman matkaan. Ja nyt yhtäkkiä huomenna illalla pitäisi sitten jo pakata. Tänään olen yrittänyt tehdä kirjallista listaa matkatarpeista, jotta voin sitten huomenna vaan ruksia siihen, mitä tuli jo pakattua. Rahat, liput, passi - niistä lähdetään.

***

Huomenna tuskin on aikaa kirjoitella, on aika paljon ohjelmaa illalla ja pakatakin pitää. Että ciao vaan kaikki, perästä kuuluu!

maanantaina, maaliskuuta 23, 2009

Oo Las Palmas, oo Las Palmas*

Tämmöttöns meni sitten tämä päivä. Eli ei mitenkään erikoisesti, perussettiä vedettiin.

Viikonlopun aikana näin sukulaisia niin paljon ja onnistuin lypsämään sääliä niin paljon, että tänään yritin olla jo ihan normipersoona. Eikä olossakaan mikään vaatinut sen kummempaa huomiota, rykä on entisellään mutta kurkku aika täysin parantunut. Niinpä sitten ajattelin, että kun on aikaa, menen combatiin. Uusi ohjelma ja kaik, kiva kiva. VIRHE! Puolivälissä uutta kivaa ohjelmaa tuli olo, että nytpä sieltä jostain keuhkolohkosta repeytyi irti ihan joku spontaani biopsia, hiukan metallinen maku nousi suuhun. Mitä tekee hän? Jättääkö leikin kesken? Ei tietenkään! Jatkaa vaan, tosin hiukan pienemmällä vaihteella. Että kovin pahasti ei olisi vastapuoli loukkaantunut, jos olisi ollut tosi kyseessä. (Sen lisäksi, etten osaa edelleenkään potkaista vasemmalla jalalla. No etupotkun sentään, mutta en sivu- enkä kiertosellaista. Tai jos ainoa puolustuskeino olisi hyppypotku, sekin olisi aika huono.) (Ohjaaja aina käskee laskeutumaan pehmeästi. Miten hitossa laskeudut pehmeästi tällä ruholla? Kysyn vaan.) Eikä se nyt hukkaan mennyt se treeni kuitenkaan, Suunto sanoi että kului 499 hyvää kaloria pois, tosta vaan. Tuskin mä niitä heti tarvitsen.

Sivuvaikutukset ilmenivät sittemmin harmillisesti. Siskoni soitti n. vartti jumpan jälkeen ja ensin olin että ei v***u, yskittää kamalasti, mutta sitten olin että ei s***ana, mähän tukehdun ihan kokonaan. Mielenkiintoista kyllä, kommunikoimme hetken aikaa sujuvasti yskimällä kumpikin tahoillamme, mutta eihän sellaista jaksa. Aika tarkkaan kaksi tuntia jumpan jälkeen meni niin, etten oikeastaan pystynyt puhumaan, alkoi heti yskittää ja ahistaa (fyysi-, ei psyykkisesti). Nyt on jo helpottanut, mutta henkitorveen sattuu jos hengittää syvään. Tätä samaa yskimistä on ollut aiemminkin, sekä rankemman jumpan että soittotreenien jälkeen. Täytynee muistaa mainita lääkärille sitten kun se aika joskus koittaa.

*Miten otsikko liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Kyseinen renkutus on vaan soinut päässäni kohta 12 tuntia, siitä asti kun joku töissä sanoi lähtevänsä parin viikon päästä Las Palmasiin. Korvamato!

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Neljät syntymäpäivät ja yksi hermoromahdus

Viikonlopun extremeurheilu koostui neljistä syntymäpäiväjuhlista. En olis jaksanut yksiäkään. Lauantaina aloitettiin marathon-tyyppinen urheilu kummitytön 4-vuotiskutsuilta. Juotiin kahvit, syötiin kaakkua ja paakkelsia ja jatkettiin matkaa serkkuni 40-vuotisyllätysjuhlille. Siellä piti sanoa näkemiin jo parin tunnin päästä, että ehdittiin kauppaan kun tänään sunnuntaina oli Ekan kavereille hipat sirkuskoulussa, sitten parin tunnin huili ja sen jälkeen sukulaiset meille kahville.

Sirkuskoulussa oli mukavaa, ellei peräti hauskaa. Hetkeksi taisin jopa unohtaa ns. maalliset murheet trampoliinilla pomppiessa (aikuiset omalla vastuulla, terve menoa vaan pää edellä seinää päin tms.). Ja lapsilla oli hauskaa, se on tietysti pääasia. Kutsuvieraita oli viisi ja siihen päälle nämä omat kaksi, niin kaikilla oli mukavasti tilaa hääriä, melkein riitti 1 trampoliini /pomppija. Eka viihtyi enimmäkseen trampoliinilla, pompiskeli itsekseen tai sitten makoili vaan ja joku muu pomputti. Toka myös pompahteli sujuvasti, mutta sukelsi toki välillä juustomereen Tarzan-köyden nokasta. Molemmat roikkuivat myös valjaissa, joiden avulla olisi voinut sinkoutua vaikka minne niin halutessaan. Eka ei halunnut, sinkoutua siis, keinahteli kuitenkin kivasti. Kaikki eivät suinkaan päässeet valjaita kokeilemaan, yleensä kuulemma vain synttärisankari (hässäkän pukemisessa kesti aika kauan), mutta tällä kertaa niihin pääsivät Eka, Toka sekä yksi vieraista, myös liikuntavammainen. Joskus aiemmin ajattelin, että on silkkaa erikoisuudentavoittelua järjestää kutsuja muualla kuin kotona, mutta nyt kun sitä on kokeiltu kahdesti, niin hulluahan sitä on kotiinsa lapsia kutsua! Ensinnäkin ohjelman keksiminen on tolkuttoman vaikeaa, tilat ovat rajalliset ja koko ajan pitää kuitenkin olla kieltämässä että älkää ny juosko, eikä saa roikkua kirjahyllyssä ja jätetään lemmikit rauhaan (ei meillä onneksi ole) ja antakee armoo. Eikä kukaan tykkää täytekakusta tai mistään muustakaan, mitä on tarjolla. Mutta annas olla, kun viskaat mukelot trampoliinille, niin eihän ne tajua mitään nameja kaivatakaan. Itse voi vaan katsoa vierestä ja kannustaa, että riehukaa! Hienoa.

Ekan irtiotto trampampoliinilla.

Toka sujahtaa kohta luukusta.

Ja tosiaan, sukulaiset tulivat kahville. Mulla on aina sellainen olo, kun meillä käy vieraita, että kaikki vaan odottaa sitä hetkeä kun saa lähteä kotiin. Ja enää en kyllä kutsu kaikkia kerralla, nyt oli 13 aikuista ja 5 lasta ja siinä oli palttiarallaa puolet liikaa. Ainakin lapsia. Siis kolme 4-5-vuotiasta tyttöä kun pistetään yhteen, niin tärykalvovaurio on taattu! Pojat olivat tällä kertaa niitä maan hiljaisia.

***

Terveysrintamalla ei oikein mitään uutta, yllätys yllätys. Tuntuu, että melkein joka päivälle on jotain riittänyt: viisaudenhammasta ja keuhkotautia etc. Ja jos ei mitään ekstrakurrikulaarista, niin sitten tätä samaa saakelin sokeria. No, nymmää sitten k*sen kanisteriin vuorokauden ajan, tästä aamusta huomisaamuun. Älkää naurako siellä, aatelkaa omille kohille! Kai sitä lorauttaa ties mihin, jos on mies hän! Kysyin labrasta vinkkiä, niin sain sitten n. 2 desilitran vetoisia muovikippoja muutaman. Hän pissaa mukiin, kaataa siitä kanisteriin, pissaa lisää mukiin, kaataa kanisteriin, eikä voi käsittää että oikeasti joutuu tekemään sellaista. Ja samalla hän ihmettelee myös koko golden shower -suuntausta. (yikes!)

Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Meen hakemaan kakunjämää.

perjantaina, maaliskuuta 20, 2009

*pihinää*

Kuten eilen jo hiukan uumoilin, ei paljon naarata.

Ei ikinä enää, en suostu, no way! Jos joskus vielä tarvitsen minkäänkänlaisen skopian, elävältä sitä ei mulle tehdä. Ni.

Kävin aamulla ensin labrassa muutamalla verikokeella, en edes tiedä mitä ne olivat. Sitten menin toimenpideosastolle, missä kolme ihmistä ähräsi yhteistuumin saadakseen mulle tipan käteen. Verensokeri oli kyllä 16 kun kotoa läksin, etten ehkä välttämättä olisi sitä sokeritippaa niin kaivannut, mutta siinä se kuitenkin oli. Pistin pitkävaikutteiset insuliinit omavaltaisesti ja vielä valehtelin määrästä jälkeenpäin: lääkäri oli käskenyt pistää vain puolet tavanomaisesta, mä vähensin vain 2 yksikköä. Sain esilääkkeeksi Robinulia ja Diapamia, sitten kun tajusin sitä erikseen pyytää (tässä vaiheessa olen kyllä sitä mieltä, ettei siitä ollut hevon hemmetinkään hyötyä).

Ennen varsinaista toimenpidettä vielä puudutettiin nielu ja hiukan henkitorveakin, sikäli kuin en sylkäissyt kaikkea puudutetta lääkärin naamalle. Sitten ei kun tuubia kurkkuun. Voin rehellisesti, yhtään liioittelematta tahi valehtelematta sanoa, että se oli kamalinta mitä olen tähän mennessä koskaan kokenut. Eihän se sattunut yhtään, se täytyy myöntää, mutta tukehtumisen tunne yhdistettynä jatkuvaan kakomisen tunteeseen ja oksennusrefleksiin teki olon aika helvetin paskamaiseksi, näin kauniisti sanottuna. Skopiaa suorittavan lääkärin lisäksi paikalla oli kaksi hoitajaa, jotka pitivät olkapäistäni kiinni. Ei ollut yhtään turhaa se. Muuten oisin painunut pihalle kuin aropupu, painanut pitkin Paimion metsiä.

Koepaloja otettiin 3 tai 4 ja sen lisäksi huuhdeltiin jotain moskaa keuhkojen pohjalta. Sen verran lääkäri kommentoi jälkeenpäin, että verisuonikuvioitus on jotenkin korostunut ja se sopii sarkoidoosiin ja sanan "keskilohko" taisin myös kuulla, mutta asiayhteydestä ei ole käsitystä.

Tarvittavien tarkkailujen jälkeen ookasin taksilla kotio, äitini oli hakenut Tokan päiväkodista ja autteli muutenkin täällä. Nyt olen yksin, vaikka ei yhtään huvittaisi, mutta kun eräiden tärkeysjärjestys on mikä on niin minkäs teet. Kurkku on kipeä kuin mikä, suunnilleen sellainen normi flunssakurkkukipu ainakin potenssiin 10. Nieleminen on vaikeaa, ääni alkaa sentään jo kulkea.

Mutta että ensi kerralla voitte kyllä tunkea sen skoopin vaikka perseeseen(ne).

torstaina, maaliskuuta 19, 2009

Ei naarata

tänään olen hermoillut koko päivän huomisesta ja samalla ajatellut että olenpa pöllö kun sellaista murehdin, pikkujuttu, monet ihmiset joutuu kestämään paljon pahempaakin ja paljon useammin kuin minä ja silti hermostuttaa ja ärsyttää se kun hermostuttaa ja sitten miettii että osaanko taaskaan käyttäytyä kunnolla ja esittää aikuista siellä kun heti kun mä hermostun alan heittää äärimmäisen huonoa läppää ja just sellaista että sitten ne muut vaan tuijottaa suu auki eikä tajua yhtään että mitä tuo tuossa oikein yrittää, olisi se pitänyt varmaan nukuttaa, mahdanko osata pitää lärviäni ummessa vaikka olis skooppi kurkussa, sillai mä olen muutaman kerran lastenneuvolassakin onnistunut murjaisemaan jotain ja terkkari ei ole yhtään ymmärtänyt mutta onneksi lapset on olleeet niin pieniä etteivät oo kuitenkaan joutuneet häpeämään ainakaan kovin paljoa tai mistä sen tietää vaikka ne joskus aikuisena avautuis jossain terapeutin sohvalla siitä kun äiti 2-vuotisneuvolassa ei osannut yhtään olla ja 5-vuotistarkastuksessa vasta paha oli kun se vielä kirjoitti siihen kyselykaavakkeeseen kaikkea outoa, mutta mitäs tekevät sellaisia kyselyjä ettei niihin voi vastata muuten kuin ihan älyttömästi, tekis aina mieli korjata marginaaliin kaikki typerät kyselyt ja oikolukea ne ja palauttaa merkintöineen mutta yleensä koitan kuitenkin hillitä itseni siinä(kin) asiassa joskus onnistun ja joskus taas niinkään en ja koskaan varmaan kukaan ei ole sellaisia marginaalisuttuja noteerannut yhtään mitenkään että siinä mielessähän sitä vaan kiusaa itseään tuollaisilla asioilla kun ensin puhisee kiukusta että miten voi ollakin näin ääliö lomake ja sitten vahingossa saattaa kirjoittaa jotain varsin freudilaista ja voi vaan toivoa että huomaa sen ennen kuin lähettää esim. kelalle jonkunkin lapsen kuntoutushakemusta ettei se ole se harjoitusversio, jossa lukee että katso kusipäitten lausunto koska kun tarpeeksi hokee että kusipäät kun pistävät ihmiset täyttämään näitä ääliökaavakkeita niin siellähän se kusipää sitten kohta lukee.

***

Toivottavasti saan nukuttua edes hiukan ensi yönä.

keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009

Observaatiointeja

Krusty the Klownia lainatakseni: "I am a regular person, and as such I have made humorous observations on every day life". Tai jotain sinne päin, en muista ihan sanatarkasti. Se on kuitenkin muistaakseni Simpsoneiden siinä jaksossa, jossa Krusty tekee komebackin.

En mä oikeasti ole mitään humoröösejä observoinut, kunhan jotain vaan.

1) Aamulla kahvia juodessa (klo 5.30) katselin teksti-tv:ltä uutisia, ilman silmälaseja. Luin suurella häpnadilla, että paavi ehdottaa ratkaisemaan AIDS-kriisin antamalla ystävyyttä kirahville. Luin toisen kerran, no olihan se että kärsiville.

2) Jossain lehdessä oli otsikko siitä, miten salmonella leviää kanaloissa. Vaikka oli rillit päässä, luin että kainaloissa. Tarttis varmaan putsata klasit.

3) En huomioinut enää kolmatta asiaa. Että siinä mielessä koko keskustelunavaus taisi olla hiukan turhan raflaava. Mutta sen varjolla saatiin tuohon toi kiva "le ciraf".

***

En kai mä mitään ole ehtinyt huomioimaan, kun pitää niin paljon hermoilla siitä perjantaisesta skopiasta. Ja kuukeloida vuorotellen tauteja ja lääkkeitä ja sivuvaikutuksia ja mitä lie. Asia on kyllä pihvi niin, että tieto lisää tuskaa, varsinkin kun ei tässä vaiheessa just ole edes pahemmin tiedettävää.

Anyhoo, tuli mieleen kysellä Diapamin vaikutuksesta (NIIN en ole menossa ilman sitä mihinkään) ja yleinen konsensus sanoi, ettei ehkä ole hyvä idea olla yksin lasten kanssa iltaa ja yötä. No minä sitten SK:lle viestiä, että onko nyt just pakko sitten mennä, kun kerran täällä ollaan lääkepöhnässä. Kyllä on ehdottomasti mentävä, koska se tilaisuus ei toistu (tilaisuus = kollegan väitös). Onhan se mukava ajatella, että meikäläisen sairastelut ovat niin tuttua kauraa, etteivät ne hetkauta elämää suuntaan eivätkä toiseen, eivätkä nauti minkäänlaista uniikkistatusta. Eiku hetkinen, kyllä mua vielä hetkauttaa!

***

Kevät. Se sentään vähän virkistää. Keväässä on parasta purojen teko. Kun lumi alkaa sulaa (mieluiten hiekkapihalla) ja saa tehdä puroja, joita pitkin vesi valuu viemäreihin. Viikonloppuna hakkasin parkkipaikallamme puolisen tuntia rautakangella jäätä ja lopulta löysin sen alta viemärinkannen. Ihan itsekkäistä syistä sen tein, lätäkkö kertyy nimittäin just eikä melkein meidän autopaikkamme kohdalle, mutta olisin kyllä hakettanut ilman hyvää syytäkin! Virkistävää, terapeuttista, antoisaa! Tänään Tokan kanssa töistä ja päiväkodista tullessa käytimme hetken etupihalla sohjon lapioimiseen. Etupihamme on varjoisa, aurinko paistaa siihen aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi, joten lumien sulaminen kestää kauan. Lappasimme loskaa kulkureitiltä aurinkoisemmille paikoille sulamaan, ihan vaan sen takia että Eka pääsisi paremmin dallarinsa kanssa kulkemaan. Möykyille ja kokkareille jäätynyt loska on äärimmäisen hankala asia yhdistettynä liikkumisen apuvälineisiin. Mutta olisin mä sen sohjon lapioinut muutenkin!

maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

No jo nyt on!

PMMP- orkesterin kappaleessa "Tässä elämä on" laulavatten, että Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen / Milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. / Se on pelkkä harha, perätön luulo, toiset hölmöt uskoo niin, / jäävät hartiat väkevän suuren heikoksi kuin pienenkin. (Olisin laittanut linkin kappaleeseen YouTubessa, mutta tietenkään suomalaisen bändin kappale ei ole available in your country. Ja oisin just halunnut sen jänövideon. No okei, tässä on harjoituksen vuoksi yksi versio siitä, sikäli mikäli kuin näkyy.)



Niin, juttu oli etenemässä johonkin ennen tätä videoharhautusta... Siihen kai ajatus jäi, että hieman melodramaattista kenties, mutta that's me! Ja noi laulun fiilikset alkaa pikkuhiljaa olla. Asiaan. Mua on vaivannut virkayskä lukiosta saakka (eli siis luokattoman kauan). Tässä päivänä eräänä sain tarpeekseni ja kun oli muutenkin asiaa arbetshälsocenteriin, kysäisin samalla että mikähän siinä on kun koko ajan ryittää. Siitä seurasi se, että päästä kuvattiin, sondeerattiin ja melkein tuseerattiinkin kaikki ontelot, mutta mitään ei löytynyt. Ei myöskään keuhkoista, ei ennen kuin heistä otettiin ohutleiketietokonekuva (ei ihan yhtä hieno sana kuin positroniemissiotomografikuvaus tai oesophagogastroduodenoscopia). Ja siitä kuvasta tänään soitettiin, että "kummassakin keuhkossa on hajallisesti pieniä, millimetrin läpimittaisia noduksia [...] päälohkorajojen yläosissa lievää nodulaarisuutta. Voivat olla esim. lievän sarkoidoosin aiheuttamia."

Kyllä sillon otti pattiin! Okei, tässä vaiheessa vielä vain "voi" olla, voihan se olla jotain muutakin. Vaan onko se muu sitten parempi vai huonompi? Lausunnossa todetaan, että "myös muu pienten ilmateiden ärtymys voi tulla kyseeseen", whatever that means. Eikä tässä suinkaan jäädä vain olemaan ja ihmettelemään, ehei! Pois se meistä! Vaadin saada rannekkeen, jolla pääsee kaikkiin laitteisiin ja aloitan nyt heti perjantaina bronkoskopialla. Myös koepala ynnä bronkolavaatio, koska enhän mä nyt vähempään tyydy, herra jestas!

JOS nyt saa jossitella, että JOS se on se sarkoidoosi, niin äkkiähän mä keksin muutaman muunkin oireen, joita tuolla taudinkuvauksissa on lueteltu. Ja kun se kerran kuuluu näihinpä näin autoimmuunisairauksiin, joita mulla on kuitenkin jo 2 kpl, niin ei toki kahta ilman kolmatta. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hillitä peruspessimismini johonkin taustalle, muuten tulee rumaa jälkeä. Ja vaikka tilani ei ole mitenkään henkeäuhkaava (niin kauan kuin hoidosta huolehditaan, huom!), niin väkisin hiipii mieleen ajatus, että joku muukin vois välillä sairastaa.

Tästä kaikesta seuraa taas kerran jonkinlainen logistis-operationaalinen mestariteos, koska tuttuun tapaansa SK on taas poissa kun jotain tapahtuu, tällä kertaa Oulussa kuuntelemassa ystävänsä väitöstä. Hän on poissa torstaista lauantaiaamuun ja viikonlopun ohjelmahan on myös kepeä: lauantaina kummitytön 4-vuotiskutsut, serkkuni 40-vuotisyllätysjuhlat; sunnuntaina Ekan lastenkutsut sirkuskoulussa ja iltapäivällä sukulaiset meille kahville. Jossain välissä mun pitää yksinäni siivota, käydä kaupassa, niellä skooppi ja leipoa kenties jotain. Ehe!

***

Kykenisinköhän turauttamaan tähän loppuun vielä jotain positiivista? Muuten kukaan ei kohta enää lue! No tuota, vaikka että oli tosi mukava mennä taas töihin, oikeasti. Ei ollut mitään suurempia skismoja kenenkään välillä ja muutamat sanoivat, että "kiva kun olet taas täällä!" Tuli hyvä mieli.

sunnuntaina, maaliskuuta 15, 2009

Största möjliga tystnad

SK on ollut viikonlopun anoppilassa lasten kanssa, että uupunut äitiparka saa ladata akkujaan. Perjantai-illan vietinkin kotona ylhäisessä yksinäisyydessä nauttien rauhasta ja siitä, ettei kukaan laittanut teksti-tv:tä päälle kesken ohjelman katsomisen. Nukkuakin piti pitkään, lauantaina nimittäin, mutta onneksi SK soitti aamulla yhdeksältä ja herätti. Huvitti kyllä, hän oli sitä mieltä että olen varmaankin hereillä, koska aina viikonloppuisin olen hereillä yhdeksältä. No niin kai olen, kun minut herätetään siihen aikaan. Muuten en olisi. Miehen logiikka toimii joskus omituisilla tavoilla, ja ainakin tämä mies tuppaa muodostamaan mielipiteitä ja mieltymyksiä puolestani hiukan turhan innokkaasti joskus. No, ei mitään pahaa kuitenkaan, mutta joskus hämmästyn joutuessani puolustamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin että mistä ruuasta tykkään.

Eilen eli lauantaina en käynyt päivällä missään, illalla olin ravintolassa syömässä ilmaista ruokaa. Orkesterin hallituksenvaihtokaronkka vietettiin viikinkiravintolassa, joka oli oikeastaan aika ärsyttävä paikka. En pahemmin perusta teemaravintoloista varsinkaan, jos ne on viety noin pitkälle kuin tuolla. Ruokalistalta ei meinannut ensin löytyä mitään mielenkiintoista, mutta tuli syötyä kuitenkin ihan riittävästi. Seura oli ihan mukavaa, vaikka hieman hiipi mieleen kyrsiintyminen, jota on huolestuttavasti esiintynyt treeneissäkin. Pitänee panostaa tähän kyrskyrs-ropleemaan oikein tosissaan, en usko että pää kestää kasassa jos mulla ei ole enää sitä yhtä ainoaa kivaa harrastusta ja omaa juttua. Toisaalta en usko, että vika löytyisi pelkästään omista asenteistani. Ilta päättyi kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla, se on pääasia.

Lapsia on melkein ikävä, täällä on niin hiljaista. Viikonloppu lienee siis tehnyt tehtävänsä.

perjantaina, maaliskuuta 13, 2009

Mein Schatz!

Eilen ja tänään olen istunut hotelli Marinassa Terveydenhuollon sihteerit ry:n vuotuisilla koulutuspäivillä. Osallistuin ensimmäistä kertaa moisille päiville enkä oikein tiennyt, mitä odottaa. Kahteen päivään mahtui kuusi eri aihetta, joista näin jälkeenpäin ajatellen kaksi oli, oman tämänhetkisen tehtäväkuvan huomioonottaen, jokseenkin hyödyttömiä. Onneksi ne olivat myös kaksi ensimmäistä luentoa, joten tunnelma parani loppua kohden.

Mielenkiintoista oli kuulla eri persoonallisuustyypeistä. Kun ottaa huomioon, että osastollamme on työssä pyöreästi 100 ihmistä, on selvää että siihen joukkoon mahtuu jos jonkinlaista hiihtäjää. Kouluttaja puhui Myers-Briggs Type Indicator (MBTI) -persoonallisuusteoriasta, joka pohjautuu Jungin oppeihin. Siihen kuuluu preferenssipareja, joiden perusteella määritetään ekstra- vs. introverttius yms. Tuon Wikipedia-linkin lopussa on linkki lyhyeen MBTI-kyselyyn, josta ainakin minä sain tulokseksi saman persoonallisuustyypin kuin miksi luennon perusteella itseni tunnistin. Tuon pikatestin perusteella olen ISFJ: 44 % introverted, 38 % sensing, 50 % feeling ja 33 % judging. Mitä tuo sitten tarkoittaa, en tiedä. Introvertti vs. ekstravertti (Jungin mukaan todellakin ekstrA) -jako ei sitten muuten tarkoita ihan yksiviivaisesti sitä, että on joko sisäänpäin vetäytyvä tai ulospäin suuntautuva, vaan sitä, että mistä ihminen mieluiten haluaa saada energiansa ja mihin sen suuntaa. Eli että vaikka olenkin introvertti, tykkään silti jutella ihmisten kanssa ja olla sosiaalinen, mutta se enemmänkin kuluttaa energiaa kuin tuo sitä. Töissäkin on pakko lähteä kansliasta joskus pois ihan vaan sen takia, että siellä on liikaa ihmisiä. Kävelen osaston ympäri rauhassa ja palaan takaisin, jaksan taas hetken muiden seuraa. Harmittaa, etten ehtinyt kuunnella tätä luentoa ihan loppuun asti, kun piti hakea lapset (SK taas Helsingissä).

Työturvallisuus oli seuraavana aiheena, siltä kannalta että millainen on turvallinen työhuone, turvallinen työasu ja miten parhaiten rauhoitellaan kiukkuinen asiakas. Työhuoneeni ei ole millään lailla turvallinen näiden asiakaskriteerien kannalta, mutta toisaalta sillä ei ole mitään väliä koska, leikkausosastolla kun ollaan, osaston ovet ovat lukossa eivätkä potilaat saati omaiset vaeltele meillä mitenkään valtoimenaan. Voihan sitä tietty joku työkaveri joskus kilahtaa, mutta katsotaan se tilanne sitten kun se vastaan tulee. Mielenkiintoista oli se, että ns. puhejudo taitaa multa sujua aika luontaisesti. Ainakin niissä parissa hassussa tilanteessa, jossa olen haastavia asiakkaita kohdannut, olen ihan mistään judosta tietämättä toiminut juuri niinkuin tänään opastettiin. No en ihan joka kohtaa ole toteuttanut, mutta pääkohtia kuitenkin (ei käsketä rauhoittumaan, pyydetään anteeksi ja otetaan vastuu, nostetaan jalustalle ja annetaan viimeinen sana asiakkaalle, muun muassa). Kouluttaja oli entinen poliisi, joka sai esityksensä melko eläväksi kertomalla esimerkkejä elävästä elämästä sekä hyvässä että pahassa.

Sitten seurasi asiaa työhyvinvoinnista. Itse en ole vielä niin loppuunpalanut lyhyen työurani aikana, että olisin vielä tässä vaiheessa kokenut asiaa kovasti omakseni, tunnistin kyllä muutamia työtovereita (valitettavasti). Tämän luennoitsijan kohdalla keskityin nauttimaan siitä, että hän puhui selkeästi ja rauhallisesti, ilman minkäänlaisia täytesanoja tai maneereja. Siinä korva lepäsi. Toisin kuin siinä esiintyjässä, joka 35 minuutin esityksen aikana sanoi 95 kertaa "toi". Tiedän, koska laskin. Ei siinä enää keskitytä asiaan.

Mutta. Vaikka melkein kaikki aiheet olivat kiinnostavia ja melkein kaikkia luennoitsijoita oli kiinnostava kuunnella ja kollegoiden seura oli mukavaa ja ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ne eivät suinkaan olleet pääasia. Pääasia (ja siitä päästäänkin luontevaa aasinsiltaa pitkin koko postauksen otsikkoon...) oli viimeinen esiintyjä, Roman Schatz, joka puhui kulttuurien välisestä viestinnästä ja oli muutenkin ilo silmälle. Oli kuulemma aamu-tv:ssäkin tänään, harmi kun en nähnyt.

Epäviralliseen antiin kuului eilisiltainen buffetti, jonka jälkeen baarissa keskityttiin moniin muihin työn kannalta olennaisiin tiedon murusiin (siis ei TOD. juoruiluun...). Luulenpa, että osallistun ensi vuonnakin.

Aamulla saimme myös tervehdyksen Turun kaupungilta förin äijän eli Markku Heikkilän muodossa. Hänen hauskasta esityksestään sopii loppukaneetiksi elämänohje, joka kuuluu näin: Hymy on naaman pihavalo, siitä näkee että sielu on kotona.

tiistaina, maaliskuuta 10, 2009

Vanhempi, as in parent

Kirjoitin äsken pari kappaletta Ekan koulun vanhempainillasta, joka oli tänään. Tai en niinkään vanhempainillasta kuin siitä haikeudentunteesta, joka kävi päälle kotimatkalla. Sitten deletoin koko tekstin. Se oli ihan typerä.

Ekalla menee koulussa hyvin, hän on varmasti luokkansa fiksuin ja filmaattisin. Harmittaa silti niin helkutisti hänen puolestaan, hänenhän pitäisi pystyä niin paljon enempään. Enkä tarkoita mitään akateemisia saavutuksia, vaan vessassa käymistä ja kenkien jalkaan laittamista. Vaikka ne nyt alkajaisiksi. Siitäkään en haluaisi jankuttaa, toivoisin vaan hänelle nämä elämän ylellisyydet.

Tietysti olen äärettömän ylpeä hänestä! Vastakkainasettelu Ekan luokalla on jotenkin hassu, kun erityiskoulun oppilaskunta on rajattu liikuntavammaisiin ja dysfaatikoihin. Eka on luokkansa ainoa liikuntavammainen ja kielellisesti hyvin lahjakas. Matemaattisesti myös, mutta taiteellisesti ei niinkään. Tai no, onhan hän musikaalinen, mutta se ei ole hänen päällimmäinen ominaisuutensa. Kielellisyys on ehkä eniten se hänen juttunsa. Viime syksynä HOJKSin (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) teon yhteydessä opettaja ehdotti, että Eka siirtyisi kolmannen alkuopetusvuoden yli suoraan "varsinaiselle" kolmosluokalle ja kertoi tämän asian kaikille luokan vanhemmille. Ihan noin ohimennen, mutta kuitenkin. Minä sitten suunnilleen, että läl-lää lapseni on fiksumpi kuin teidän :-) Enkä mokoma osaa edes hävetä leuhkuuttani, leuhkikoot muut sitten jalkapallokenttien ja jääkiekkokaukaloitten laidoilla. Onneksi Ekalle on sattunut hyvä opettaja, mielestäni jo ihan sen perusteella että sattuu olemaan mies. Ja siksikin, että on merkittävällä tavalla edesauttanut Ekan musiikkiharrastusta, kun on musiikkimiehiä itsekin ja ymmärtää asian tärkeyden.

Musta vaan välillä tuntuu, että pakon sanelemana minä ja Eka elämme niin tiiviisti yhdessä, etten aina jaksa ymmärtää hänen olevan kuitenkin oma itsensä, erillinen persoonansa, jolla on sittenkin jo tässä vaiheessa oma elämänsä kodin ulkopuolella, koulussa ja terapioissa. Se, mitä hänestä kuulen opettajalta ja jumppareilta, ei aina vastaa ollenkaan sitä, mitä itse hänestä kuvittelen. Pääsääntöisesti olen aina kuullut positiivisia asioita, mikä on tietysti mukavaa, mutta samalla ne kuitenkin muistuttavat siitä erityisyydestä, siitä että niitäkään asioita en kuulisi jos kaikki olisi niinkuin pitää. Mistä seuraa kysymys, että miten pitäisi olla? Ja olisiko sitten kuitenkaan toisin sama kuin paremmin?

maanantaina, maaliskuuta 09, 2009

9,7 %

Käyn diabeteslääkärillä 3-4 kertaa vuodessa ja kerran vuodessa on aina isompi syyni, jota varten otetaan litroittain verta, kipollinen pissiä ja sydänfilmi. Sitten mennään vastaanotolle kuulemaan tuloksia. Mun vastaanottoni oli tänään, vaikka olisihan tuo voinut vaikka olla olemati.

Kaikkien mahdollisten verikokeiden tulokset olivat normaalit PAITSI sokerien. Mikä yllätys! Inhoan sitä, että tämän tyyppistä tautia sairastavalla tuijotetaan kuin Raamatun sanaa sitä KERRAN VUODESSA laboratoriossa otettavaa paastoverensokeria. Siis herra mun jee, vs nyt vaihtelee minuutin välein, ja jos mä joudun lähtemään kotoa ilman aamupalaa ja -kahvia, TODELLAKIN varmistan, etten matkalla laboratorioon mene hypoille, joudu syömään ja labrassa sanomaan että tulenkin sitten huomenna uudestaan. Kerta vuoteen riittää sitä lajia.

Sen sijaan, jos GHbA1c on 9,7 %, jopa minä ymmärrän että kritiikki on aiheellista. Mutta. Kun mä kerran olen yrittänyt. Yrittämästä päästyäni. Niin miksei se voinut olla edes yhtä kymmenystä matalampi? Häh? Hieman jäi myös kaivelemaan diabeteshoitaja, jolle yritin vaivihkaa mainita homman vaikeudesta. Totesi vaan, että joo, joskus se on. No siis on se niinkin niin, mutta neuvoa, vinkkiä, tukea? Ei kai sitten.

Tulin kotiin, heitin pultit. Sen jälkeen kun olin heittänyt liuska- ja neulavarantoni nurkkaan, kirjaimellisesti. Kai ne täytyy kohta käydä noukkimassa sieltä. Edelleen ottaa päähän. Jos tästä jotain hyvää nyt pitää väkisin hakea, niin sain uusia koristelutarroja vs-mittariin ja uuden vihreän kotelon sille. En mä silti tykkää mittaamisesta yhtään sen enempää!

***

Toka kirjoittelee edelleen innokkaasti. Hänellä on oma päiväkirja, johon hän keksii loruja. Se on hauskaa niin kauan kuin hän ei ole väsynyt niin kuin nyt. Silloin kaikki tuppaa menemään pieleen, tietysti. Pidin kuitenkin lorusta, jonka äsken sain lukea:

"Äiti on pieni kukka joka asuu niityllä. Sen pituinen se."

sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2009

Nais(ten)päivä

Tänään oli sikamaisen kaunis ilma, juuri sopiva päivä viettää sisätiloissa. Kävin sentään takapihalla hiukan taas levittämässä lunta ohuemmaksi kerrokseksi, ettäs sulaisi nopeammin. Jotain hiukan alkaa pilkistellä lumen alta jo, ei mitään varsinaisesti elävää vielä, mutta maata on näkyvissä kuitenkin.

Toisilla paikoilla elämää on jo enemmänkin, vanhempieni talon päädyssä ovat narsissit tai mitkä lie hipulikasvit tunkeneet jo päänsä rohkeasti esiin. Omallakin takapihalla oli niin lämmin, että t-paidassa tarkeni hetken aikaa ihan hyvin patsastella siinä ja potkiskella jääkikkaroita.

Sitten tuli jo sellainen olo, että oli pakko päästä alan liikkeeseen ostamaan jotain pientä ja kivaa ja keväistä, joten kävin ostamassa minikasvihuoneen sitä varten, että kohtapuoliin saa ruveta kylvämään siemeniä ja ihmettelemään, mikseivät kasva...

***

Vihervillityksen lisäksi matkakuume alkaa pikku hiljaa nousta, kolmisen viikkoa vielä niin lähtö Roomaan häämöttää. Kyläilin eilen Kaverin luona katsomassa kuvia hänen Italian-matkastaan ja kuulemassa viime hetken vinkkilöitä ja hienolta siellä (Italiassa) näytti. En ole vielä hirveästi miettinyt nähtävyyspuolta, mutta kai ne perusjutut pitää käydä katsomassa. Katakombeissa haluan ainakin käydä.

***

Jaaha, meillä asuva riiviö ei halua, että kirjoitan. Jokailtainen ärsytysvimma punkee esiin. Ärsyttävää. Ei siinä sitten mitään, toiste taas ehkä jotain mielenkiintoisempaa...

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

On siis kevät

Vietän kotona toista viisaudenhampaanpoiston jälkeistä päivää. Mulla on todella lusmu olo, kun en ole töissä, mutta toisaalta, lääkäri määräsi olemaan nää päivät kotona ja sillä tod.näk. on hiukan enemmän kokemusta aiheesta kuin mulla. Vaikka olikin vain eval. Sitä paitsi, eilistä en kovin herkästi menisi laskemaan sairaslomaksi, kun otetaan huomioon että Eka ja Toka olivat myös kotona koko päivän. Eka siksi kun oli niin räkäinen vieläkin ja Toka siksi kun ei halunnut mennä päiväkotiin ja mä olin liian laiska viemään. Päätös, jota sitten myöhemmin iltapäivällä kaduin katkerasti, mutta myöhäistä se sitten jo oli. Tänään meni Eka kouluun ja Toka tarhaan, mutta nyt sitten taas SK pyörii nurkissa, kun yliopistolla on väliviikko.

Hampaankolo ei vuoda enää, eikä särjekään pahemmin, kun olen muistanut ahkerasti ottaa Buranaa. Mustelmaa ei tullut naamaan eikä turvotustakaan näy oikeastaan yhtään. Nyt kun vielä säästyttäisiin kaikenlaisilta tulehduksilta, niin hyvä. Ostin varmuuden vuoksi pullon viiniä, edesauttamaan bakteerien tappamista. Siis ihan vaan lääkkeeksi, naturellement.

***

Ulkona on hävyttömän kaunis ilma. Kävin äsken kaupassa nautiskelemassa hiljaisesta iltapäivästä ja parkkipaikalla purot solisivat jo iloisesti. Mun lempipuuhaani keväisin olisi rakennella erinäisiä uomia puroille ja katsella, kun vesi soljuu lätäköistä. Myös tykkään lapioida lunta varjopaikoista sulamaan auringonpaisteeseen, nytkin olisi sellainen hinku. Harmi vaan, että jotenkin sitä ei kehtaa aikuinen(kö?) ihminen mennä tuohon pihalle nauttimaan näistä pienistä iloista. Ainakaan ilman lasten suomaa näennäistä suojaa. Sekin suoja häviää yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa liian suojelevasti suhtautua niihin uomiinsa ja äristä lapsosille, jotka haluavat osallistua.

Tähän nojatuoliinkin kuuluu takapihalta talitinttien tititys ja auringonpaiste lämmittää. Saatan kohta mennä lapioimaan lumet pois edes "terassiltamme", jotta saan esim. peitot ja tyynyt taas helpommin tuulettumaan. Jos joskus nyt haluan niitä tuulettaa.

Kohta saa alkaa suunnitella jo kevään siemenostoksiakin! Toka haluaa istuttaa keijunmekkoa, muuten ei ole mitään suunnitelmia olemassa. Palataan niihin tässä lähiaikoina. Keep an eye on this space!

tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Pulloposki

Nuppi on turvoksissa, so to speak. Kävin hammaslääkärissä, tai oikeastaan hammaskirurgilla, joka poisti yhden viisaudenhampaistani. Se on kiusannut jonkun verran viime aikoina, koska ei mahdu puhkeamaan kokonaan ja niin ollen puskee muita hampuja epäjärjestykseen. Eipähän puske enää! Sen sijaan poski on turvoksissa, verta valuu leikkaushaavasta ja puoli päätä on vielä puuduksissa. Yritin tuossa hetki sitten syödä hiukan jäätelöä, mutta ikävästi kaikki tuppasi tulemaan suupielestä ulos. Ei olis kiva homma semmoinen facialispareesikaan, näemmä.

Olin tosi ylpeä itsestäni, kun en pyörtynytkään. Yleisesti ottaen en ole koskaan ollut mikään jännittäjätyyppi, mutta viime aikoina on alkanut esiintyä oireita siihen suuntaan. Selvisin kuitenkin ja mahdollisia kiusankappalehampaita on jäljellä enää 1 tai 2 (oikeasti en tiedä!).

Sain sairaslomaakin peräti 2 päivää, se tuntuu aika ylenpalttiselta kun en odottanut yhtään. Ja siivoaminen kiellettiin, kerrankin ohje jota on helppo noudattaa. Viikon päästä sitten tikit pois, niitä on 3 kpl.

Ja se on taas pakastimelle, kylmäpakkausta hakemaan.

maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Matkaa pukkaa

Olen viimeksi käynyt ulkomailla silloin, kun Toka on ollut puolitoistavuotias. Siitä on aikaa siis... hetkinen... nelisen vuotta, kai. Silloin oli SK:n kanssa Hollannissa, kun hällä oli sattumoisin bisneksiä siellä päin. Sen jälkeen olen keskittynyt katsomaan vierestä, kun SK reissaa konferensseissa milloin missäkin päin maailmaa. Nytkin keväällä on luvassa matkaa Viroon ja Sveitsiin ainakin (näin ulkomuistista kun en jaksa hakea kalenteria) ja kesällä vielä USAan.

Vaan nytpä on käynyt niin hassusti, että minäkin (!) pääsen ulkomaille tässä tämän vuoden aikana, vieläpä kolmasti! Vielä huutomerkki! Ensimmäinen matka on tuloillansa hetkohta tämän kuun lopussa, lähden äitini kanssa Roomaan 4 päiväksi. En ole koskaan ennen käynyt Italiassa, tai niin etelässä ylipäätään, että odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Myös haluan päästä käyttämään elävässä elämässä kahta osaamaani italiankielistä lausetta: 1) Conosco un gondoliero svizzero sekä 2) Questa mattina sono senza occhiali. Oikeinkirjoituksesta en ole ihan varma, aion häikäistä ääntämyksellä enemmänkin. Hiukan joudun vielä tekemään ajatustyötä, että miten ohjata keskustelu noille urille, mutta eiköhän se sieltä. Ja terveisiä vaan sinne Turun yliopiston kielikeskukseen, ei mennyt hukkaan alkeiskurssi, ei!

Reissu nro 2 tuli ilmi tänään ja pääsen sille ihan vaan säälistä. On kai niitä huonompiakin syitä. Luulen. Töissä anestesiahoitajat ovat järjestäneet matkan Tallinnaan ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan, kun olen tällainen säälittävä tapaus etten muuten pääse oikein mihinkään. Olen kyllä miettinyt jonkinlaista virkistystoimintaa osastomme sihteereille, mutta virkistyksen luonteesta ei ole päästy sopuun vielä tässä vaiheessa. Ja olen tosiaan se ainoa sihteeri. No anyhoo, matka on toukokuussa ja se tulee olemaan ihan oikea koulutusmatka, tutustumme Mustamäen sairaalan leikkausosastoon, jos muistamme.

Eikä kahta ilman kolmatta, niinkuin olen joskus kuullut jonkun sanovan. Varasimme tänään SK:n kanssa matkan Kreikkaan, lähdemme heinäkuussa, ettei varmasti tartte palella. Lapset jäävät silloin kotiin mumman ja pappan hoiviin ja me saamme viruttaa varpaita kahdestaan kalaisassa Korintinlahdessa. Vai mikä se nyt oli. Aivot narikkaan ja sil viisiin.

Siinähän noita. Muistuttakaa muuten, että passini vanhenee 12.5.

***

Sisäinen ryhtiliike lakkasi tänään olemasta. En mä viitsi enää mittailla verensokereita, kun ne on jumalauta aina väärin. Ehkä jonain toisena päivänä sitten taas. Mitä kovemmin yrittää, sen varmemmin menee pieleen. Parempi siis kun ei yritä. Niinpä menin combatiinkin ihan tosta vaan, ihan ilman mittaamatta. Enkä kuollut. So there! Sellaisen kuriositeetin voisin kuitenkin vielä mainita, että ensimmäistä kertaa 24 vuoteen mulle kävi niin, että verensokerimittarista loppui patterit. Siis mulla ei ole ollut samaa mittaria 24 vuotta, ei tietenkään, mutta kaikki aikaisemmat mallit on ehtineet vanhentua ennen paristojen tyhjenemistä. Kertonee jotain hoitomoraalistani. Tänään siis juhlavin menoin ostin uuden pariston Avivaan, joka piipittää taas iloisesti.

Että näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ei kuitenkaan Zakopanen mäkimontusta.