Rutiineista rutinaa

Niin kauan kuin olen elänyt, on lauantairutiineihini kuulunut käynti mummini luona. Hän kun asuu kätevästi kauppatorin laidalla ja on hyvä tukikohta shoppailureissuille (tiedän, että mummi ei ole se tukikohta vaan hänen asuntonsa, en vaan jaksa muotoilla lausetta uudestaan). Tämä tapa on niin juurtunut niin syvälle, että jos mummin luona en käy, olen koko seuraavan viikon sekaisin viikonpäivistä. Samoin kellonajalla on merkitystä. Jos menee paljon yli puolen päivän, tulee armoton kiire, ihan kuin nyt olisi joku aikataulu, mukamas.

Mummi asuu viidennessä kerroksessa. Hissimatka alhaalta viidenteen kerrokseen kestää x sekuntia. Tämä kesto on myös hitsautunut selkäytimeen niin, että kun kyläilen samassa talossa, mutta 9. kerroksessa asuvan siskoni luona, hississä muljahtaa ylöspäin mennessä vitosen kohdalla, alaspäin tullessa nelosen. Omituinen ilmiö, ihmisen selkäydin.

Tänään on lauantai, siispä kyläilimme. Ensin kävimme kaupungilla. SK:kin lähti mukaan, oli menossa kaverinsa kanssa elokuviin. Ekalle piti käydä ostamassa uudet housut, Toka halusi tietysti lelukauppaan. Neuvottelut sopivista ostoskelukokoonpanoista kariutuivat tuloksettomina alkuunsa, joten ehdotin kompromissina, että mennään kaikki yhdessä. Toka ei voinut käsittää tällaista konseptia, "Ai että mennäänks me koko perhe?!" Joo, mennään. Sitten mentiin koko perhe. Ihan loppuun asti ei selvitty, viime hetkillä tuli jakaannus BR-lelujen ja GameStopin välillä. Mutta hyvin meni kuitenkin. En mä kyllä tiedä, että mitä pitäisi ajatella tosta lapsen hämmästyksestä, että ai koko perhe vai.

Eka sai siis uudet housut. Oli pakko käydä ne hankkimassa, kun hänelle on ruoka maistunut aika hyvin viime aikoina ja on tullut hieman ulottuvuutta tuohon vyötärön tienoille. Ei hän lihava ole millään tavalla (paitsi virallisten kasvukäyrien mukaan, mutta ne eivät olekaan ihmisille tehtyjä), mutta kieltämättä olen ruvennut huomaamaan hauislihasten tärkeyden avustustehtävissä. Kasvu kävi ilmi myös siitä, että ensimmäistä kertaa jouduttiin katselemaan valikoimaa H&M:n astetta isompien lasten puolelle. Ei ole enää mikään pikkupoika meidän Eka! Ostettiin sitten tosi stylet farkut, jotka saa kiinni ilman suurempia ähinöitä.

***

Olen viime päivinä mittaillut taas harvinaisen paljon verensokereita ja taas kerran todennut tilanteen toivottomuuden. Eipä ole hurjan paljon alle 10 arvoja ollut, paitsi sitten ne, jotka on ihan alta nelosen. Eilen esim. olin combatissa. Mittasin ennen tuntia, 12,5 mmol/l. Silläkin arvolla pelotti lähteä tunnille, jätin kassissa SiriPirit siihen päällimmäiseksi ja silleen. Alussa otin ihan tosi varovaisesti, kun meinasin että ekan biisin jälkeen lähtee taju. Ei se sitten lähtenyt, vaikka aloinkin tehdä vähän reilummin. Loppujen lopuksi, kun mittasin tunnin jälkeen, verensokeri oli NOUSSUT 14,2:een. Ymmärrä nyt sitten häntä.

Ja eilen aamulla heräsin hypoon klo 4.30. Miten sekin voi olla mahdollista? Mikä siihen aikaan nyt niin paljon laskee verensokeria? Harmitti vielä toi kellonaikakin, niin mielellään olisi vielä nukkunut ihan kunnolla kellonsoittoon eli 5.15 asti. Sen sijaan että kuuntelee, kun sydän hakkaa ja veri kohisee korvissa.

Olen netissä surffaillut eri pumppuvalmistajien sivuja ja pohtinut asiaa. Se on aika kaksipiippuinen juttu, lähes fifty-sixty. Mutta kysyminen ei mitään maksa, kai. En tiedä, miten nämä asiat on tässä kaupungissa kilpailutettu, mutta ehkä tää tai sitten tää. Miltäköhän se sit tuntuis, olla letkun nokassa koko ajan?

Kohtalaisen joutavaa

Voi voi kun pitää ihmisellä olla huono muisti. Pitkin päivää olen taas ajatellut asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutten muista niistä nyt juuri ainuttakaan. Harmin paikka, täytyy tyytyä suunnitelmaan B.

Mitäs sitä sitten... No vaikka se, että eilen kun menin bändiin tapani mukaan ajoissa (parkkipaikan saamisen takia), en mennytkään kauppoihin huinimaan vaan kävelin jokirantaa pitkin ensin Aboa Vetuksen museokauppaan. Kyyläsin sen läpi ja jatkoin matkaa Auransillalle ja tulin toista rantaa takaisin. Sitten kun aikaa oli, käväisin kirjastossakin. Siitä on monta vuotta kun olen viimeksi käynyt kirjastossa muualla kuin lastenosastolla (enkä sielläkään montaa kertaa). Nyt tuli sellainen hytinä, että käyn lainaamassa pari runokirjaa. Siispä kävin.

***

En millään muista, mistä halusin kirjoittaa. Olen taas kerran aika väsynyt, illat ovat nykyään raskaihkoja (?). Toka kiukuttelee eikä SK ole yhtään sen helpompi.

***

Mutta kuulin eilen, kun mustarastas lauloi, kahdessa eri paikassa jopati. Ja sattumoisin mulla on siihen tilanteeseen sopiva runokin tässä. (TYKSin mäellä asustaa kohtalaisen aktiivinen mustarastasyhteisö, by the way. Kesällä kuulin heitä usein aamulla töihin mennessä. Mustarastaan laulu on ehkä maailman kauneinta ja samalla surullisinta.)

LIVERTÄÄ MUSTARASTAS

Livertää mustarastas vaiheilla puun.
Puussako? ilmassako? Kuule!
Se nojaa painonsa keveän
puun olkaan, etkö luule --
ja vapaasti, vapaasti livertää,
heleästi, pelottomasti.
Sitä ääneti kantaa tumma puu,
vankka juuresta asti.

Mutta sinä ja minä,
me jokainen --.
Jos laulan, kysymys minussa on
vailla vastausta.
Sitä hämmentyneenä lainehtii
koko mielen syvyys musta.
Sinun olkaasi voisin painaa pään,
mutta pohjalta silmiesi vain
saman hämmennyksen luen.
Tämän täyden, raskaan sydämen
mihin tuen -- mihin tuen?

-Aale Tynni: Torni virrassa

***

Lainasin myös pari Märta Tikkasen runokirjaa, mutta niistä en aio ainakaan nyt siteerata mitään tähän. Ovat liian osuvia.

Tyhmä päivä

Töissä oli tänään aika rankka päivä. Ei mulla sinänsä mitään ekstrahommaa ollut, mutta tuli harvinaisen yhtäaikaa useampi hätätyö. SAV mua reilusti nuoremmalla miehellä, intrakraniaalinen hematooma ei-niin-vanhalla-ihmisellä sekään, sydänkirurgia peräänkuulutettiin kun lähdin kotiin ja ilmeisesti myös tämä on vaikuttanut osaston elämään. Se selviää sitten huomenna. Mulla on aina vaan niin tyhmä olo istua peffallani siinä kansliassa, kun ihmisistä on pula ja pitäisi tehdä ja olla monessa paikassa yhtä aikaa. No, en ole hoitaja, joten en voi auttaa. Kai siitä puhelimeen vastaamisestakin jotain apua on.

Tabloidit on kanssa yks masentava juttu. Tämän jutun luin töissä ja oikeasti meinasi päästä poru. No ei kai se niin ihmeellistä ole: pieni poika, jolla on cp-vamma, kuolee. Miksi se EI itkettäisi mua? Vaikka tällä pojalla olikin harvinainen epilepsian muoto, joka aiheutti myös muita ongelmia, joita esim. Ekalla ei ole. Tuossa samassa lehdessä oli monta muutakin juttua, joita ei olisi kannattanut lukea. Ehkä jonain päivänä opin.

Nyt menen nukkumaan.

Ingredients

Vaikka en olekaan enää ihan pieni tyttö, tiedän nyt mistä mut on tehty. Eilen kuntosalilla oli sellainen kehonkoostumusanalysaattorihärveli, johon sai mennä jos halusi. Minä sit jostain kumman syystä halusin. Lopputulos oli ikävä. Laitteen päällä seistiin ja samalla pideltiin käsissä kahvoja tietyssä asennossa, kone rouskutti minuutin verran ja sylki sen jälkeen ulos paperin, joka oli siis tylsää luettavaa. Tai no, osin ainakin. Mulla on nyt mustaa valkoisella esim. siitä, miten monta litraa mussa on solun ulkoista ja sisäistä nestettä, montako kiloa lihasmassaa, paljonko läskiä (paljon!) ja mitä painavat kaikki raajat erikseen.

Päällimmäinen ajatus mittauksesta on se, että siinä on kyllä jätkät keksineet helpon tavan rikastua. Töissäkin meinasivat vähän pilkata, kun kerroin. Mutta ei mun tarvitse uskoa siitä mitään muuta kuin painoindeksi ja rasvaprosentti, pahoin pelkään että ne se kone kyllä kalkyloi oikein. Sellainen kepeä pikku painosuositus tuli, että -15 kg. Helppo nakki, se lähtee kyllä juhannukseen mennessä... Taidan lähteä siitä, että kunhan ei nyt ainakaan lisää tulisi.

***

Diabeteslääkärin vastaanottoaika lähestyy taas lähestymistään ja sen innoittamana olen muistanut ryhdistäytyä hiukan aikaisemmin kuin edellisenä iltana. Sain viime käynnillä täytettäväksi taulukot muutamaksi päiväksi, verensokerit ennen aterioita sekä jälkeen, hiilihydraatit ja insuliinit. Olen tehnyt sitä eilen ja tänään ja huomenna en kyllä viitti. Hiilihydraattilaskenta kaipaa tehostusta, lasken aika reilusti alakanttiin. Nykyään ei ole mikään kovin suuri vaiva niitä laskea, kun aika monessa elintarvikkeessa on valmiiksi präntätty ravintosisällöt per siivu tai pala tai annos. (Mutta toisaalta, näin rajoittuneella päässälaskutaidolla varustetulle henkilölle sekin on joskus liikaa. On jotenkin kiusallista istua 5 minuuttia tuijottamassa lautasta, jolla on 2 perunaa ja ynnätä sitä yhteen maitolasillisen kanssa sormia apuna käyttäen... Laskutoimitus siis 10 + 10 + 10)

Vaikuttaa siltä, että insuliinintarpeeni on aika tarkkaan 1 yksikkö/10 g hiilihydraattia - paitsi aamuisin. Himpura soikoon, ettei voi siihen aikaa päivästä onnistua. Jos vs on aamulla vaikka 5, syön 30 g hh ja pistän 3, niin kahden tunnin päästä se onkin 15. Looginen päättely sanoisi, että lisätään vaikka 1 yksikkö, mutta ei, se ei käy, koska sitten taas mennään hypoille ennen lounasta. Ongelmaan ei ole ratkaisua tuonut edes puolen yksikön välein annosteleva kynä.

Taidan kysyä, jos pääsisin jonottamaan taas kerran jatkuvaa glukoosimittausta. Mulla on kerran se ollut, mutta siitä on jo useampi vuosi aikaa. Silloin laite irtoili jatkuvasti piuhoistaan ja herätti öisin kytkemään itseään takaisin, sopii siis toivoa että niissä olisi tapahtunut pienoista tuotekehitystä. Hiukan olen mietiskellyt insuliinipumpunkin mahdollisuutta, ehkä rohkaistun kysymään siitä ihan noin niinkuin teoreettisella tasolla ensin.

Monenlaista sirkusta

Olen aina ollut sitä mieltä, että sunnuntait saisi poistaa viikonpäivien joukosta. Mikä niissä voikin olla niin tuskastuttavaa? Kaksipäiväinen viikonloppu tarvitaan ehdottomasti, mutta toinen niistä päivistä ei saa olla sunnuntai. Minä tahansa muuna päivänä toimettomana oleilu on tosi jees, mutta sunnuntaisin siitä tulee kiukkuiseksi koko perhe. Aika kuluu liian hitaasti.

Vaikka olihan tänään kivojakin juttuja. Eka kävi luokkakaverinsa synttärikutsuilla, jotka järjestettiin sirkuskoulussa. Tokakin on käynyt siellä päiväkotiryhmänsä kanssa aina silloin tällöin ja tykännyt paikasta kovasti. No, Eka vietti synttärit siskoni avustamana (kiitos vaan vielä!) ja hänellä kuulemma oli hauskaa. Valjaisiin hän ei ollut halunnut roikkumaan, mutta trampoliinihyppely oli ollut pop. Siihen hän kuitenkin kykenee jokseenkin itsenäisesti, vaikkakin vain polvillaan. Mutta liikehän siinä on tärkeintä! Minusta on hirmuisan ihanaa se, että Eka nykyään suostuu menemään paikkoihin ja kokeilemaan uusia juttuja edes jossain määrin. Vaikka toisaalta hiukan harmittaa, että äiti ei enää kelpaa avustajaksi mukaan, jos vain suinkin on muita vaihtoehtoja.

Ja Toka harjoittelee kirjallisia töitä. Hän kirjoitti tänään ihan oikein (ja oikeassa järjestyksessä) kaikki viikonpäivät ja laajensi siitä kommentoimaan, ketkä kaikki ovat kivoja. Hän on katsellut vanhoja valokuvia entisestä kissastamme, Kauko-pojasta, josta hän kirjoitti että "Kauko on kuollut". Kun sanoin, että vähän surullinen teksti, niin hän kevensi että "Kauko on kiva kissa". Lopuksi hän halusi kertoa, että "Minun isoveljeni on liikuntavammainen". Mikä on tietysti ihan totta, ja vaikuttaa siltä, että asia alkaa hänen mielessään nousemaan enemmän pinnalle oikeastaan ensimmäistä kertaa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun hän ensimmäistä kertaa piirsi isoveljen kontalleen oman kuvansa viereen, tähän asti molemmat ovat aina seisseet rinnakkain.

No, minä sitten illalla vielä cyclingiin, sisällä on kivampi pyöräillä ainakin näillä keleillä. Paitsi ettei ollut. En muistanut, että a) tunti on tylsä ja 2) kaikki paikat puutuu jo ennen tunnin alkua. Kiukulla loppuun kuitenkin ja 345 kcal meni, sanoi Suunto. Yllättävän vähän, sanoisin.

Kaikki mitä Suunto sanoo, on kuitenkin positiivissävytteistä, toisin kuin verensokerimittarin karu kertoma. Alkaa jurppia se härveli. Kun nyt kuitenkin tuli rehkittyä se tunti, niin olisi mielestäni kohtuullista näyttää hiukan alhaisempaa lukemaa kuin 25,0 mmol/l. Prkl.

Peas on Earth

Onpas täällä hiljaista. Lapset ovat olleet yökylässä ja SK Helsingissä, minä yksin kotona pitkästä aikaa. Ja hiljaista tosiaan oli.

Kävin pitkästä aikaa BodyCombatissa. En muista, koska viimeksi olen käynyt, mutta tauon jälkeen taas tuntui kevyemmältä. Jaksoin ihan eri tavalla tehdä jopa hyppypotkuja sotkeutumatta koipiini... Tasapainokin on päässyt kehittymään salakavalasti esquivaa tehdessä. Tunti oli aika täynnä, mikä aina vähän latistaa tunnelmaa, kun pitää varoa mihin potkii ja lyö, mutta olo oli silti tosi hyvä jälkeenpäin. Suuntokin jaksoi kannustaa, 582 kcal käytetty hyvään tarkoitukseen.

Kotiin tulin ruokakaupan kautta ja sekin oli omituinen kokemus. Olin tietysti suunnitellut kaikkea mahdollista herkkua syötäväksi, mutta kun pääsin kauppaan, iski hedelmähinku. Siis yök karkkia ja herkkua, jees luumuja, päärynöitä ja sweetie. Niistä olen täällä nautiskellut (omenat toki siiderin muodossa). Saattaa olla niin, että ihmeiden aika ei ole ohi.

Digiboksille on tallennettuna sekalainen joukko elokuvia, joita en ole ehtinyt katsomaan. Eilen katsoin sentään yhden sieltä pois kuleksimasta, Mulholland Driven. Täytyy tunnustaa, etten ihan tajunnut sen kaikkia aspekteja, ehkä väsymyksen vuoksi, mutten myöskään aio katsoa sitä uudestaan. Poistin nimittäin sen jo boksilta. Yleisesti ottaen tykkään David Lynchin elokuvista, vaikka kaikki eivät olekaan parasta mahdollista katsottavaa yksin ollessa.

Nukuin aika huonosti. Näin unta, jossa jatkuvasti kaatuilin liukkaalla lattialla ja löin takaraivoni sekä lonkkani lattiaan. Aamulla herätessä huomasin, että vasen lonkkani tosiaan särki pitkästä aikaa. Takaraivo sentään ei. Sitä piti nimittäin varovasti kokeilla, tunnustan...

Nyt kun saisi itsensä liikkeelle!

*Turha huomautella otsikon kirjoitusasusta, se on tarkoituksellista :-)

Torjantai

Siitä ei sen enempää sanottavaa.

Lopputulos oli tässä tapauksessa tärkein. Siis se, että istun nojatuolissa kuulokkeet korvilla Carpentersia kuunnellen, siideripullo sopivasti käden ulottuvilla. Irtiotto todellisuudesta.

Lomapäivä nro 3

Ja nyt jo tuntuu siltä kuin en olisi ikinä töissä ollutkaan. Ei sillä, kyllä tämä lomailukin työstä käy. Tänään olen pessyt kuitenkin vain 2 koneellista pyykkiä (enempää ei oikein mahdu kerralla kuivumaan), pyyhkinyt pölyjä, tampannut tyynyjä yms. pientä järjestelyä. Suunnitelmissa oli pysyä kotona koko päivä, Ekakin olisi vetänyt jo toista päivää putkeen pyjamassa, mutta sitten *kauhistus* kahvi loppui. Oli pakko lähteä kävelylle lähikauppaan.

Jo pukemisvaiheessa meni hermo yhdeltä ja toiselta. Armottomasti lahjoen ja desibelejä rohkeasti käyttäen pääsimme liikkeelle. Kotimatkan pelasti naapurin vauva ja Tokan päiväkotikaveri, jota kukkuutellessa matka taittui huomaamatta.

Viime yönä nukuin huonosti, 2 tuntia jumppaa taisi olla huono idea. Särki vähän sieltä sun täältä ja olo oli jotenkin epätodellinen. Toissayönä kuitenkin nukuin paremmin ja näin taas unta, jossa muutimme. Taas kerran siihen samaan asuntoon Kaivokadulla, jossa asuimme silloin kun Eka syntyi. Päällimmäisenä oli taas harmitus siitä, ettei meillä enää olisi omaa pihaa ja siitä, ettei Eka enää pääsisi itse aamulla koulutaksille hissin ja painavan ulko-oven takia. Unessa kävin talon takapihalla, joka oli täynnä kauniin punaisia, syksyisiä vaahteranlehtiä ja laskin, kuinka moni asukas oli laitattanut parvekelasit.

Lastenohjelmien aikana vetäisin sohvalla ihan kunnon päiväunet, mutta en nähnyt unia. Nyt katselemme Amerikan hauskimpia kotivideoita ja odotamme iltaa. Aiomme kaikki nukkua makuuhuoneessa ja katsoa DVD:ltä Ice Agea kunnes nukahdamme. Eli ehkä noin vartin verran.

Reikiä 0, itse kullakin

Pitkäpiimäisyys taitaa olla toinen nimeni.

Toinen lomapäivä menossa, ei sillä että laskisin. Eilinen meni kohtalaisen kivasti, käytiin kakrujen kanssa kirjastossa ja sitten Ikeassa. Siellä suoritettiin vain jonkinlainen läpijuoksu, ostettiin uusien vessa- ja kylppärimattojen lisäksi lihapullia ja tultiin kotiin syömään ne. Matot ovat hyvät ja lihapullat maistuivat.

Tänään SK on tehnyt töitä kotona. Sen vuoksi sain viedä Tokan aamulla hammaslääkäriin ihan keskenäni, eikä tarvinnut roudata Ekaa mukaan. Hampaat olivat hyvät ja saivat ansaitut kehut. Ja minä olin ylpeä lapsestani, joka vastaili kysymyksiin fiksusti ja istui tuolissa nätisti.

Kävin itsekin hammaslääkärissä tänään, ensimmäistä kertaa elämässäni yksityisellä. Hermostuin kaupungin hampuriin, joka on kolmisen vuotta luvannut ottaa röntgenkuvan viisaudenhampaastani "ensi vuonna". Veikkaan, että nyt sitä harmittaa tosi paljon, kun kuva onkin jo otettu! Toisaalta muakin harmittaa, että se kuva on nyt otettu, hammas pitää nimittäin poistaa leikkaamalla. Harmittaa a) se leikkaus ja 2) sen hinta. Mutta palataan siihen sitten tuonnempana... Joka tapauksessa, reikiä edelleen 0. Ei huono saavutus tähän ikään.

Dee on tänään taas harmittanut. En aamulla muistanut millään, että pistinkö Levemirin vai en. Kukaan muukaan ei ollut huomannut, joten en tiedä edelleenkään. Kai mä sen pistin, ei oo sokerit nousseet mitenkään erityisen korkealle tähän mennessä. Siis päätellen niistä parista kerrasta, jotka viitsin mitata. Seuraava stressipiikki paukahti siitä, että ensi kuussa on taas lääkäriaika ja pitäisi käydä labrassakin otattamassa vuosikokeet (lue: litratolkulla verta, kupillinen kustakin ja sydänfilmi, tänä vuonna höystettynä vielä parilla ylimääräisellä ekstraherkulla). Justhan kävin siellä edellisen kerran ja vannoin ja vakuutin, että ennen seuraavaa kertaa kyllä tsemppaan, skarppaan ja parannan tapani. Juupa... Tämä itsepetos sujuu jo aika jouhevasti näin 24 vuoden jälkeen.

Aion purkaa ärsyäni tänään menemällä peräkkäin pulseen ja pumpiin. Voipi olla aika huono ajatus, mutta endorfiinit rulaa. Jos en sippaa ihan täysin, voin vielä palata raportoimaan, mitä mieltä Suunto on asiasta. Jos sippaan, niin en voi.

----------

En sipannut ihan kokonaan. Kotiin tullessa tuntui siltä, etten ole yhtään sen väsyneempi kuin yhden tunnin jälkeenkään. Karu totuus alkaa paljastua näillä hetkillä, kun olen tuolla saunassa ehtinyt lojua tovin. Ei silti harmita että menin, 820 kcal läks niin että vips vaan. Ei sitä tietenkään mistään huomaa, mutta kuitenkin. Ajatus on tärkein.

Täältä puolehen...

Jotkut päivät ovat kamalan pitkiä, niinkuin nyt esimerkinomaisesti tämä.

Keikkaa pukkasi heti aamusta, jumalanpalveluksen merkeissä. Sen päälle vielä kirkkokahvit, ja päivästä olikin mennyt jo 3 tuntia. Kirkossa on aina jotenkin vaikea olla. Siellä on ihan hienoa ja juhlallista, mutta enimmäkseen aika menee kuitenkin sen miettimiseen, että olenko kuitenkaan ihan oikeassa paikassa. Joskus nuorena, yläasteikäisenä, kaverini vei mut pari kertaa seurakuntanuorten illanviettoihin. Missään, ikinä, koskaan, en ole tavannut niin kakkamaista porukkaa kuin siellä. Ehkä sen vuoksi suhtaudun edelleen skeptisesti tämän alan harrastajiin. Soittokaan ei ollut sieltä parhaasta päästä tänään, joten oli kiva päästä pois.

Tiedä sitten, mikä tästä päivästä niin pitkän teki. Nythän kello on jo vaikka huru, ja kieltämättä on ihana mennä nukkumaan kun saa tarkistaa, että herätyskello EI ole päällä. Herätys tulee aamulla kuitenkin olemaan aikainen (Eka haluaa vessaan yleensä n. seitsemältä), mutta kun ei tarvitse lähteä mihinkään, niin ei haittaa. Suunnitelmissa on mennä huomenna kirjastoon hakemaan Ekalle lisää Star Wars -pokkareita, viikossa niitä on mennyt 3. Ja ehkä Ikeaan. Ei muuten, mutta tarvitsen välttämättä uudet verhot keittiöön. Ja lihapullia.

"Härkää sarvista"

Sain eilen kohtalaisen omituisen puhelun. Kaupungin avopalvelutoimistosta soitti joku uusi ihminen ja esitti, että soittaa hassua asiaa, mutta ajatteli ottaa "härkää sarvista". Niin? Niin sitä vaan, että kun teidän omaishoitosopimuksenne Ekasta on tehty toistaiseksi voimassaolevaksi, niin onko nyt jotain muutosta tapahtunut olosuhteissa?

Ensireaktio oli, että onko tää kenties joku pilapuhelu, koska en nähnyt kysymyksessä mitään hauskaa saati häränsarvia. Jos omaishoidontukiasiat ovat tämän ihmisen vastuulla, niin totta maar hän soittaa n. kerran vuodessa ja kysyy, mitä kuuluu. Ja että onko hoidettava jotenkin hankalampi kuin ennen. Siinä sitten kerroin, että samoilla säädöillä tässä vedetään ja todettiin, että hyvä niin ja hyvää jatkoa.

Tää on aika kaksijakoinen asia. Esimerkiksi KELA ärsyttää, kun vuodesta toiseen pitää todistella että kyllä, Eka on edelleen vammainen, häntä ei pysty kukaan parantamaan. Miksi eivät voi uskoa? Sitten taas tämä firma, joka uskoo ja tekee sopimuksen toistaiseksi, ärsyttää kun ei kysele enempää. Tulee sellainen olo, etteivät välitä. Mitä tämä sitten ihmisluonnosta todistaa? Ei kai yhtään mitään.

Antisipaatio (loman)

Toiseksi viimeinen työpäivä ennen loman alkua. Vietän hiihtolomaa molempien murusten kanssa, joten ehkä se ei niin lomaa ole, mutta eipähän tartte mennä töihin. Aion ottaa kaiken irti erityisesti aamuista, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Aion hillua yöpaidassa vähintään yhteentoista asti. Lapsetkin ovat loman tarpeessa, sen huomaa ihan selvästi. Vaikka kuvittelisi, ettei päiväkodissa käyminen nyt niin rankkaa ole, niin on se kyllä! (Koulua en mainitse siksi, että kaikki tietävät sen olevan rankkaa.)

Toka on jotenkin herpaantunut käytöksen suhteen, tänään taas tuli palautetta että päiväkodissa on riehuttu päiväuniaikaan ja jouduttu eteiseen jäähypenkille. Uni-Puppekin oli joutunut karanteeniin Vihreän Huoneen ylähyllylle. Ehkä silläkin sitten saavutetaan jotain kasvatuksellisesti, mene ja tiedä. Hyväntuulisen tyttösen joka tapauksessa hain mukaani, mutta se taisi pudota matkan varrelle johonkin, koska kotona oli aikamoinen mörkö. Tai siis (rehellisyyden nimissä) taisi niitä mörköjä olla kaksi.

Aamulla meillä kuitenkin oli Tokan kanssa mukava liikkeellelähtö. Kun Eka oli saateltu koulutaksiin, juttelimme vielä tassunjäljistä jotka näkyivät lumessa etupihallamme. Luulen, että ne oikeasti ovat rotan, mutta Tokan mielestä hiiren. Siinä on kuulemma mennyt aikuishiiri, kun ovat sen verran isot jäljet. Hän kehitteli hienon ajatuskulun (jota en nyt valitettavasti muista) ja lopetti sen sanomalla "Sellainen ajatus tuli tähän mun pikkupäähän". Ei siinä voi muuta kuin ihailla pikkupäätä, joka miettii niin kauheasti kaikenlaista sellaista, mihin ei itse tylsänä aikuisena enää millään pääse mukaan. Maailma on varmaan aika hieno, jos näkee siinä oikeasti kaikki ne keijukaiset ja aikuishiiret ja muut, joita pikkupäässä liikkuu.

Viime talvenakin nähtiin samanlaiset tassunjäljet lumessa pihalla. Silloin Eka veikkasi, että siinä on mennyt käärme ja Toka arveli että lehmä. Hiukan on edistytty lajientunnistuksessa tässä vuoden aikana sentään.

Sleep tight

Näin viime yönä taas unta sarjastamme teema ja sen variaatioita. Teemahan on se, että asun ihkauudessa asunnossa, joko niin että olen jo muuttanut sinne tai sitten olen juuri ostanut sen. Nimenomaan minä olen vastuussa sen hankkimisesta, muut perheenjäsenet eivät siihen osallistu, vaikka aina mietinkin hyvin tarkkaan asunnon soveltuvuutta Ekalle ja hänen rajoituksilleen. Yleensä asunnossa on paljon edellisten asukkaiden omaisuutta. Joskus se on ollut vaatekaappi täynnä toinen toistaan hienompia iltapukuja, toisinaan taas pieni rasia, jonka sisällä on ollut "kaikki maallinen omaisuus". Yleensä asunnot ovat joko äärettömän tilavia tai sitten liian pieniä.

Viime yönä se oli liian pieni, omakotitalo. Siinä ei ollut kuin 3 huonetta, mutta jonkun muun kalusteet. Ovissa ei ollut kunnon lukkoja, eikä ikkunoissa verhoja. Mietin, missä nukumme ja millä saamme ikkunat peittoon.

Joskus näin unta, että olohuoneessamme lensi lepakko. Luin unikirjasta, että lepakoista näkevät unta vain mielisairaat ja narkomaanit. Se oli jokseenkin viimeinen kerta kun luin unikirjaa. Tiedän periaatteessa, mitä muuttamisunet merkitsevät, ja ne unet, joissa löydän vanhasta tutusta kodista uuden huoneen, jonka olemassaolosta en ole tiennyt vuosikausiin mitään. Alitajunta on omituinen juttu.

Haloo, sairaala...

Harmittaa, kun en tänään laskenut, kuinka monta kertaa vastasin tämän työpäivän aikana puhelimeen. Huomenna lasken, mutta sitten on takuulla hiljainen päivä. Vain yhdessä puhelussa kysyttiin, mitä mulle kuuluu ja onko kaikki hyvin, mutta se riitti :-) Pari kivaa ihmistä ihan kävikin ja instrumenttiesittelystä jäi pullaa. Mitä muuta sitä voi ihminen toivoa? Kysyn vaan.

Taisin silti jäädä kalorimielessä plussan puolelle, kun pulse kulutti vain 525 kcal. Ei sillä että laskisin. On hauskempaa näin, kun laskee vaan ne, mitkä kuluttaa, eikä yhtään välitä siitä mitä naamaansa tunkee!

Mittari raksuttaa

Tänään on syntymäpäiväni, täytin 34 vuotta aamulla klo 8.40. Sama naama katsoo peilistä edelleen, mitä nyt hiukan on silmien alle tulossa ryppyjä ja otsalta löytyy pari harmaata hiusta. En mä kyllä edelleenkään tajua tätä aikuisuutta. Ihan typerää touhua. En jaksanut järjestää juhlia, SK osti mulle lahjaksi 2 Onnensanat-arpaa. Niin kuin aina. Toisesta voitin vitosen.

Nukuin viime yönä älyttömän huonosti. Oli vuorotellen liian kuuma ja liian kylmä, ja sitten liian sopiva. Aamulla, kun ajoin Tokan kanssa päiväkotiin, huomasin että on täysikuu. Kuuhulluutta mulla ei ollutkaan vielä diagnoosilistassani, että siinä mielessä kiva :-) Sitten kun vihdoin nukahdin, näin omituista unta, jossa en tiennyt olenko Puolassa vai Saksassa ja yritin isolla lentokentällä löytää saapuvat matkatavarat loputtomien rullaportaiden joukosta. Kentän laidalla oli pitkä rivi busseja, joilla pääsi Nalle Luppakorva -studioille.

Tänään oli jotenkin ihan kohtalainen päivä. Eilisestä mittausdepiksestä onnistuin nousemaan hiukan lähemmäs kuopan reunaa, en nyt ihan päivänvaloon asti mutta lähemmäs. Töissä oli enimmäkseen siedettävää, ei mennyt hermo pahemmin edes iltapäivän ruuhkassa (lue: siinä laumassa, joka yleensä noin yhden kieppeissä viimeistään pakkautuu lasikoppiin mölisemään omiaan. Siinä joutuu ihminen huutamaan niin, ettei omaa ääntänsä kuule). Virkistävä pikku detalji oli sanelunauhalle tallentunut lääkärin flatus.

Ekalla on ihana tapa "höpsyttää" huuliaan ollessaan oikein tyytyväinen johonkin. Höpsytys tulee siitä, että häntä hymyilyttää, mutta hän yrittää pitää naamansa peruslukemilla. Tänään nähtiin isoin höpsytys vähään aikaan, kun Eka ihan salamitteen kävi vessassa itse. Hän oli pelkissä kalsareissa (miehekkäästi toki) ja onnistui käymään pystypissillä ihan ilman avustamatta! Jonkun mielestä ehkä pikkujuttu 8-vuotiaalta, mun mielestä ihan höpsytyksen arvoinen!

Ihan hyviä asioita näin syntymäpäivänä! (Jos vielä uni tulis illalla...)

Daudi, joka alkaa deellä

Siis mullahan on tätä sokeria. Olen hyvä esittämään, että ei se harmita, se on enemmänkin elämäntapa kuin sairaus, ja hyvinhän ne hiilihydraattien laskemiset, pistämiset ja verensokerin mittaukset tuolta selkärangasta tulee. Totuus on, että mä en vaan osaa. Mä en viitsi. Mua ei kiinnosta. Mä en halua.

Joskus, harvoin mutta kuitenkin, tulee valaistumisen hetkiä. Olen joskus jaksanut kirjata mittaustuloksia seurantavihkoon, mutta ne on jotenkin niin kaavamaisia, etteivät sovi mun elämääni. Olen joskus kirjannut omaan pikkuvihkoon usein käyttämieni elintarvikkeiden hiilihydraattimääriä, mutta sitten hukannut ne. Olen ollut yhteiskunnalle pienempi rasite kuin moni muu diabeetikko, kun olen niin säästeliäästi käyttänyt mittausliuskoja.

Pistäminen on paskamaista. Joo, onhan se hienoa että nykyään on insuliinikynät, ettei enää tarvitse pelata ruiskujen ja ampullien kanssa (sekin on joskus koettu, opeteltu miten vedetään kahta eri insuliinia samaan ruiskuun). Mutta siinä vaiheessa kun vedät päivän kahdeksatta piikkiä, ei enää jaksa innostua siitä että onpa tää neula ihanan ohut ja silikonipäällysteinen...

Olen lapsellinen tämän asian suhteen. Useimmiten tekisi mieli heittäytyä lattialle mahalleen huutamaan ja kiukuttelemaan. Mutta minä voin kuitenkin elää kohtalaisen normaalia elämää: pystyn kävelemään, pukemaan, riisumaan, käymään töissä, enkä tarvitse siihen kenenkään apua. Kyllä, tämä johtaa siihen, että tunnen riittämättömyyttä kun katson lastani. Ensin tunnen riittämättömyyttä siitä, etten ole edelleenkään oppinut hoitamaan itseäni ja asioitani parhaalla mahdollisella tavalla. Siis mähän olen aikuinen! Sitten tunnen riittämättömyyttä siitä, että lapseni joutuu kuitenkin elämässään taistelemaan paljon suuremmista asioista, paljon konkreettisemmalla tasolla.

Mutta palatakseni deehen, otetaan vaikka esimerkiksi tämä päivä. Aamulla herättyäni EN mitannut verensokeria, vaikka tietysti olisi pitänyt. Söin aamupalan ja pistin jotain vähän sinne päin. Jokasunnuntaiseen tapaan lähdimme lounaalle vanhempieni luo, söimme lasagnea. Pastahan on pelkkää valkoista jauhoa ja sisältää huisasti hiilareita. Kahvin kanssa oli tietty pakko syödä pullaa yms. Vasta n. 3 tunnin päästä kun ajelimme kotiin, muistin etten ollut pistänyt ruualle enkä pullalle yhtään mitään. Ei vaan tullut mieleen. Mittasinko verensokerini tuossa vaiheessa? En. Pistin hiukan ja lähdin BodyPumpiin. Mittasin vasta kun tulin kotiin tunnin urheilun jälkeen ja vs oli 23,0. Olo oli paha, sekä fyysis- että psyykkisesti.

Tämän homman kanssa ei vaan voi voittaa. Jos annan mennä vaan enkä ajattele, on sokerit korkealla. Jos mittaan ja ajattelen, väistämättä stressaan, minkä seurauksena on sokerit korkealla. Kahdesta pahasta ja niin edelleen.

Pumpikin meni jotenkin penkin alle tänään. Ystäväni Suunto kertoi, että kulutin vain 322 kcal ja keskimääräinen sykkeeni tunnin aikana oli vain 117. Nyt, saunan jälkeen fiilis on hiukan parempi, mutta takaraivossa kaihertaa tietoisuus janosta, joka ei lähde juomalla.

Se oli yks tavallinen lauantai

Mikäs naistenlehti se onkaan, jonka viimeisellä sivulla joku julkkis vastaa kysymyksiin siitä, minkälainen päivä sillä on ollut? En muista. Joka tapauksessa siltä kysytään kaikkea, että millä mielellä heräsit ja mikä oli parasta ja minkä arvosanan antaisit päivälle. Jos multa joku kysyis, en keksisi kyllä millään. En edes arvosanaa, saati että pitäisi jotenkin tarkemmin ruveta ruotimaan elämänsä kulkua. Hyvä siis, etten ole julkkis.

Tänään ollaan oltu kaupungilla. Voiko edes sanoa että koko perheen voimin, kun yleensä mennään aina puolet ja puolet. Minä ja Toka käytiin ensin optikolla väännätyttämässä hänen 2 päivää vanhojen silmälasiensa sankoja, jotka hankasivat toisen korvan takaa. Sen jälkeen tapeltiin hikeä ja uupumusta vastaan, että päästiin isomummin luokse. SK ja Eka kävivät ostamassa synttärilahjaa Ekan luokkakaverille ja katselemassa Pleikkapelejä.

Vein Ekan luokkakaverin synttäreille. Sydämeen pisti jotenkin taas jättäessäni häntä sinne, konttaamaan pitkin lattioita. Itse hän halusi, että jätetään pyörätuoli rappukäytävään, mutta silti. Kivaa oli kuulemma ollut juhlissa, kakkua tuli syötyä vissiin parikin lautasellista...

Nyt vietämme sitä, mitä jotkut kutsuvat laatuajaksi. Minä istun tässä omassa nojatuolissani läppäri sylissä, Eka ja SK katsovat telkkaria ja Toka pelaa Prinsessapeliä makuuhuoneen tietokoneella. Muut perheet varmaan pelaavat lautapelejä ja laulavat yhteislauluja, tai siivoavat kimpassa hyväntuulisina. Meistä ei siihen juuri ole, alan pikku hiljaa oppia hyväksymään sen. Lainatakseni entistä diabeteslääkäriäni: "On turha potkia tutkainta vastaan". Mitä se sitten tarkoittaakin.

Minkä arvosanan antaisin päivälleni? Tjaa. Kouluarvosana-asteikolla, jotain nelosen ja kympin väliltä.

Aika on kypsä

Heittäydyn täten blogivirran vietäväksi. Nähtäväksi jää, miten pitkä matkastani tulee - todennäköisesti se tulee olemaan katkonainen ja satunnainen.

Minä olen Anki. Angstaava entinen kotiäiti, jonka prosessi sulautua työelämään ja aikuisten (oikeasti) maailmaan on melkein kahden vuoden jälkeen vielä pahasti kesken. Yritän kodin ja lasten lisäksi hoitaa itseäni, jotta diabetekseni ei sen pahemmin suuttuisi. Viime aikoina se on mököttänyt uhmaikäisen lailla, vaikka onkin jo reilusti täysi-ikäinen 24-vuotias.

Lapset. Heitä on kaksi. Eka on 8-vuotias poika, ihana poika - kyyninen, analyyttinen, viisas, ajatteleva, syvällinen ja cp-vammainen. Toka on 5-vuotias tyttö, silmälasipäinen, jääräpäinen, temperamenttinen auringonsäde, joka loistaa ja säteilee mielellään huomion keskipisteenä. Arkeamme hallitsee luova kaaos, jonka läpi parhaamme mukaan luovitaan.

Niin ja mies, SK. Hänen kanssaan yritän tätä kaaosta hallita. Jos kysyisitte minulta nyt, että miltä perhe-elämä kaikkine yksilöllisine lisämausteineen tuntuu juuri nyt, voi olla ettette saisi kovinkaan painokelpoista vastausta. Toisaalta, jonain toisen päivänä saattaisin ylistää sen maasta taivaisiin.

Tää on niin kovin vaikeaa. Jos ei kelpaa, niin elä itte paremmin.